Tervehdys tien päältä! Seuraa pari pikaista otosta matkapäiväkirjasta, reissun ensimetreiltä. Kahdenkymmenenseitsemän tunnin lentomatka Melbourneen alkoi meille epätyypilliseen tapaan ihan ihmisten aikoihin kahdeksalta illalla eikä KUUDELTA AAMULLA, kuten melkein kaikki lentomme tänä vuonna. Se oli itseasiassa ihan tietoinen valinta: emme ottaneet ihan halvinta lentoa, vaan sen muutaman kympin kalliimman, joka lähti fiksumpaan aikaan vuorokaudesta ja oli lisäksi kokonaiskestoltaan hiukan lyhyempi. Hmm, olemmekohan oppineet jotain vai onko tämä merkki vain siitä, että olemme aikuistumassa?

Kun tietää mitä on vielä edessä, muutaman tunnin matka ensimmäiseen välietappiimme eli Lontooseen tuntuu niin naurettavan lyhyeltä, etten malta edes rentoutua. Jarno torkkuu olkapäätäni vasten, mutta minä naputan rästitöitä näppis sauhuten, vastailen aivan liian pitkään odottaneisiin sähköposteihin ja merkkaan kalenteriin tapaamisia. Tajuan päivämääriä selatessani, että seuraavien reissujen välissä ei oikeasti ole kuin yksi hassu viikko: tulen olemaan seuraavan kerran Suomessa ajan kanssa vasta joulukuussa. Eihän siihen tarkemmin ajatellen ole edes kovin pitkä aika, mutta mihin tämä syksy on kadonnut?! Olen koko ajan ollut aloittamassa syksyn suunnittelua, mutta ilmeisesti voi siirtyä suosiolla suunnittelemaan vuotta 2018.

Työnnän koneen kassiin kun lähestymme Lontoota. Katselen ikkunasta aukeavaa pimeää, siitä juuri ja juuri erottaa sankan pilvikerroksen joka näyttää ihan lumipeitteeltä. Vatsassa humahtaa kun kone lähtee laskeutumaan. Sukellamme pilviin, hämärän keskellä alkaa kimmeltää ensin yksi, sitten toinen valo. Sitten pilvet hälvenevät ja Lontoo valkenee valomerenä.

Turvatarkastusjonossa kuulen lähellä seisoskelevien siivojien puhuvan. I just wanna tell you guys I love you all, yksi heistä sanoo kahdelle muulle. Väsynyt sydämeni sulaa vähän.

Heathrow’n lentokenttäperinteisiini kuuluu, että laukkuni tutkitaan ihan joka ikinen kerta huume- ja ruutijäämien varalta. Just a random swipe test, ma’am. Yeah right. Ehkä pitäisi alkaa pukeutua lentomatkoille johonkin muuhun kuin huppariin ja tummiin silmänalusiin.

Ei yhtään huomaa, että takana on 18 tunnin matka ja edessä vielä yhdeksän.

On ilmeisesti ollut vähän kiire viime päivinä, sillä vasta Lontoossa minulle selviää, että emme lennäkään Melbourneen Dohan kautta, kuten olen syystä tai toisesta kuvitellut, vaan Hong Kongin. Olen myös vielä Helsinki-Vantaalle lähtiessämme luullut, että ensimmäinen välilaskumme on Amsterdamissa. Ei voi väsynyt ihminen muistaa ihan kaikkea.

Pitkä lento osa 1/2: kone lähtee kohti Hong Kongia ja Jarnolle iskee mania. Aion katsoa NIIN monta leffaa, hän uhoaa. Aiot siis nukkua NIIN monen leffan läpi, minä täydennän. Hänelle käy aina niin, ruutu tuuttaa räiskintää ja mies on unessa alle vartissa.

Mikä siinä muuten on, että kumpikaan meistä ei pelkää lentämistä, mutta on silti aina vähän yllättynyt, kun pääsemme perille? Taidan salaa epäillä yhä, että lentomatkustaminen perustuu tutkitun tieteen sijaan silkkaan taikaan ja säkään. Eikä auta muuten yhtään, että joku insinööri selittää minulle seikkaperäisesti kuinka lentokoneet toimivat: sen jälkeen se tuntuu minusta entistä suuremmalta ihmeeltä.

Liikkuva toimistoni latautuu Hong Kongin lentokentällä. Kahvilakko on muuten ohi. 

Lennämme Lontoosta Hong Kongiin yön yli ja kun saavumme perille, Hong Kongissakin on jo ilta. Kaksi yölentoa peräkkäin, päivä jää välistä. Heti aamupalan jälkeen tulee illallinen ja sitten onkin taas aamupalan aika. Vakuumipakatut vehnäsämpylät tulevat korvista ja sisäinen kello on niin sekaisin, ettei se edes yritä enää.

Hong Kongin jättikokoisella lentokentällä nähdään väsynyt spektaakkeli nimeltä semikiireinen vessan metsästys. Reklamoin Jarnolle lentokenttien opasteista: on jalat ristissä kipittävän lentomatkailijan julmaa harhautusta ripotella vessakylttejä viattomasti sinnetänne kuin lähin olisi kulman takana, kun todellisuudessa lähimpään on matkaa ainakin vartin verran. Kyltissä pitäisi lukea Next toilet 5km. Tai: Next toilet over there. Somewhere. Don’t get your hopes up.

Saappaat tukevasti alkuperäisen kotimaani maaperällä.

Pitkä lento osa 2/2. Olen alkanut aivokapasiteetin säästämiseksi ajatella etappejamme lyhenteillä, vuorossa on HKG-MEL. Alan vasta nyt ymmärtää, että olemme tosiaan ihan kohta Australiassa. Lennolla on kotiin palaavia ausseja, sieltä täältä kantautuu tuttu murre. Tulee kotoisa olo. Alkaa kihelmöidä. Täytän maahantulokaavaketta: oletko tuomassa maahan eläviä tai kuolleita eläimiä, hedelmiä, kasveja tai siemeniä, pähkinöitä? Vastaan kaikkeen ei. Vasta maahantuloselvityksessä tajuan, että laukussani on pussillinen pähkinöitä. Näytän sen virkailijalle, häntä naurattaa kun hän vaihtaa lomakkeeni ruksin kohtaan YES. Ruksi vie minut kaistalle kaksi, kohti tullia. So what are you declaring today, miss? Just the nuts? Kaikkia naurattaa.

Enää kymmenen metrin matka sänkyyn, johon rojahtaa ja antautua jetlagin syövereihin.

Ensimmäinen havainto: tuoksuu tutulta. En muistanut yhtään miltä Australiassa tuoksuu enkä olisi hetkeä aiemmin osannut kuvailla sitä sanallakaan, mutta kun haistan sen ensimmäisen kerran kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen, sen tuttuus tulvii yli kuin humahdus. Meren suola ja hiekkapöly, palanut kumi, trooppiset kukat, asfaltti, kookoksenkatkuinen aurinkorasva.

Täällä me ollaan, umpiväsyneinä mutta onnellisina! Moro vaan maailman toiselta puolelta, kuullaan pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.