Yksi työni parhaista puolista on sen vaihtelevuus: yksikään päivä ei ole ihan samanlainen kuin muut. Toisina päivinä kirjoitan, toisina kuvaan, joskus olen kameran edessä, usein sen takana (ja jos totta puhutaan, siitä nautin enemmän). Suunnittelen, konseptoin, silloin tällöin haastattelen, osallistun tapahtumiin, toisinaan luennoinkin. Osan töistä teen yksin ja toiset isossa tiimissä, useimmiten työskentelen Jarnon kanssa. Reissujakin on työn puolesta riittänyt, vaikka olenkin viime aikoina himmaillut niitä reilulla kädellä.

No ollaanpa rehellisiä, kyllä niitäkin päiviä piisaa, kun istun yöpaidassa dedisteni keskellä, revin likaisia hiuksiani kun joku kuitti on hukassa ja syön jotain, jos Jarno tuo ruokaa eteeni. Mutta viime perjantai ei ollut sellainen päivä! Dotsin muijat nimittäin järkkäsivät tanskalaiselle denimbrändi Mos Moshille kemut, eikä mitkä tahansa kemut: juhlapaikkana toimi Dotsin takapihalla sijaitseva prätkätalli. Kova! Minut pyydettiin tapahtumaan DJ:ksi, eikä tietenkään käynyt mielessäkään kieltäytyä tästä kunniasta. Olenhan itsekin Dots-muija, toisekseen rakastan Mos Moshin farkkuja ja kolmannekseen, en koskaan sano ei mahdollisuudelle soittaa ihmisille lempimusiikkiani. Varsinkaan prätkätallissa. Rakastin tätä tallin nurkkaan pystytettyä pöytääni, joka oli oikeastaan moottoripyöräilijöiden työkalulaatikosto.

Tämä oli itseasiassa perheprojekti, sillä Jarno pyöri paikalla tapahtuman valokuvaajana. Seuraavat kuvat onkin lainattu Jarnon työkansiosta, kun en itse ehtinyt illan aikana ollenkaan kameran taakse, mutta kukaan ei varmaan tästä pahastu.

DJ-keikkoja tipahtelee aina silloin tällöin, vaikken mikään ammattilainen olekaan. Tavallaan toivoisin, että olisin, koska en keksi mitään parempaa hommaa kuin musiikin soittaminen. Yksi viime vuosien parhaista muistoista on se, kun soitin yhtenä elokuisena lauantai-iltana levyjä Flow’ssa ystäväni kanssa (jep, silloin keikoille saavuttiin vielä levylaukun kanssa) ja saimme pieneen halliin ahtautuneet ihmiset hyppimään tasajalkaa niin että seinät tärisivät. Keikkaa kiiteltiin, mutta taisimme itse olla eniten euforian vallassa levylautastemme takana. Kaijan sorsalippis oli mukana menossa, #neverforget. Muita syystä tai toisesta ikimuistoisia DJ-keikkoja: Helsinki Pride muutama vuosi sitten ja ystäväni Mikon 40-vuotisjuhlat (olkoonkin, että minun ja Kaijan jälkeen soittaneet Minttu Vesala ja Anna Cadia pesivät meillä lattian).

Kaikkein inspiroivinta on, jos saa musiikin suhteen vapaat kädet, kuten esimerkiksi viime perjantaina. Sitä onnea! Soitin savuista vanhaa rokkia Iggy Popista The Velvet Undergroundiin ja vanhaa diskoa, jonka klassikoista Diana Kingin Ain’t Nobody on henkilökohtainen ikisuosikkini. Sotkin sekaan myös uudempia lemppareitani, kuten TV On The Radiota, Wolf Paradea ja Arcade Firea. On mahtavaa miten monen lantio lähtee nytkymään, kun The Black Keysin Everlasting Light tärähtää soimaan, miten moni ilahtuu ikihyviksi kun soittaa Fleetwood Macia ja miten moni rakastaa The Doorsia yhtä paljon kuin minä ja tulee kertomaan sen.

Pakko esitellä nämä kauniit naiset! Oikealla The Original Dots-muijan eli Villa Tremondon Tiina ja vasemmalla hänen pikkusiskonsa Jenni, joka on juurikin se sama Jenni, joka vastaa mustista (ja joskus kimaltavista) kynsistäni.

Palaute on tietysti aina kivaa, mutta paras mahdollinen kiitos DJ:lle on se, että ihmiset silminnähden viihtyvät. Toki siihen vaikuttaa kaikki muutkin tekijät kuin vain kemuissa soiva musa, mutta hommaansa vähänkin kunnianhimoisesti suhtautuva DJ vaanii salaa ihmisten reaktioita alkaviin biiseihin, haistelee menoa ja pyrkii valitsemaan sellaisia kappaleita, jotka samanaikaisesti sopivat vallitsevaan tunnelmaan että tasaiseen tahtiin kohottavat sitä.

Parhaassa tapauksessa jengi tietysti tanssii, mutta kaikki kemut eivät ole sellaisia, että tanssilattia täyttyisi tai tanssilattiaa edes olisi. Tällä kertaa seurustelu oli pääosassa, mutta useampi kappale silti inspiroi vieraat pieneen tanssahteluun ja siitäkös meikätyttö iloitsi – ja lietsoi tietysti menoa lisäämällä jytää ja volyymia. Ja soittamalla Billy Idolin White Weddingin! Se on kyllä kuolematon kappale. Jos joskus menen naimisiin, hääkutsussa saattaa lukea it’s a nice day for a white wedding. Tiedättepähän sitten samantien keneltä se on.

Oli siellä kemuissa muutakin kuin musaa, niitä moottoripyöriä nyt tietysti, hodarikipsa, koko prätkätalli täynnä tuttuja ja taitava Akseli Aro tekemässä halukkaille tatuointeja. Ja halukkaita piisasi! Jono oli niin pitkä, että kaikki eivät ehtineet illan aikana neulan alle, mutta aika pitkä liuta hienoja kuvia sieltä kuitenkin kerkesi syntyä. Itsehän saan katsella Akselin kädenjälkeä joka päivä rakkaani reisissä ja takalistossa, joten tyyli on tuttu. Mustekuume vähän riivaa naista, joten saa nähdä pitääkö tässä vielä hakeutua pitkästä aikaa hakattavaksi, jatkaa vaikka selässä olevaa karttaa koko selän kokoiseksi.

Älkää antako tämän viileän kuvan hämätä teitä tosiasialta, että tämä sama kaksikko alkaa hytkyä holtittomasti aina kun Madonnan liveversio kappaleesta Jump alkaa soida. Ja kyllä, se kuultiin myös perjantaina. Ei ole olemassa niin kitaravetoista settiä, ettei sinne sekaan mahtuisi vähän Madonnaa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA