Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran nimellä “Ordinary boys” keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä syksynä blogin perustamisesta on tullut kuluneeksi yksitoista vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.
Sain mahtavan haasteen: millainen olisin, jos olisin mies? Vaikuttaa siltä, että yllättävän vähän erilainen kuin olen nyt, koska olen tosielämässä inspiroitunut ihan samoista henkilöistä kuin olisin herkässä kasvuiässä olevana miehenalkuna tehnyt. Olisin luultavasti myös kiinnostunut aivan samoista asioista, kuunnellut samoja bändejä ja tehnyt yleensäkin niitä samoja asioita, joita äitini kauhisteli.
Tyylillinen taipaleeni olisi alkanut samoilla mustilla pillifarkuilla ja roikkuvilla bändipaidoilla, joita käytin myös oikeasti. Teinipoikana olisin halunnut olla Jim Morrison, koska Morrison vaan oli teinin silmiin maailmankaikkeuden coolein jätkä. Tätä ei varmaankaan tarvitse selittää.
Tosiasiassa olisin ollut enemmän Milo Ventimiglian Gilmore Girls -sarjassa tulkitseman Jess Marianon tapainen murjottava teini: lintsannut koulusta, lukenut liikaa Kafkaa, sekoittanut pääni eksistentialisisilla kysymyksillä ja ihastunut tyttöihin, joita en voi saada ennen kuin olisin tajunnut, että ne joita ei huomaa heti, saattavat olla paljon kiinnostavampia.
Ulkoisen olemukseni olisin bändipaitavaiheesta päästyäni varastanut nuorelta Robert Smithilta – roikkuvat flanelli- ja villapaidat, pillit, maihinnoususaappaat, paljon mustia hiuksia, kajalia ja elämäntuskaa.
Olisin haaveillut rokkitähteydestä: Dave Gahanin cooliudesta, David Bowien mystisestä aurasta ja Morrisseyn röyhkeästä karismasta..
..mutta tajunnut sitten olevani enemmän Jarviksen kaltainen sopivasti eksentrinen intellektuelli – ja ottanut luonnollisesti oivalluksesta kaiken irti mustasankaisten silmälasien, taiteellisesti liehuvien kaulahuivien ja kirjojen painosta ratkeilevan kangaskassin muodossa. Olisin varastanut Richard Ashcroftilta armeijatakit, isot aurinkolasit ja irtonaisen kävelytyylin – tai siis ainakin yrittänyt.
18-vuotiaana olisin löytänyt itsestäni androgyynin popparin ja mustan minimalismin. Olisin yrittänyt näyttää Suede-nokkamiehen Brett Andersonin ja Joy Divisionin Ian Curtisin yhdistelmältä ja onnistunut siinä väärällä tavalla traagisesti, kokeillut ehkä vielä kerran laulaa, tyytynyt toivottomaan epämusikaalisuuteeni ja jatkanut varhaisteininä alkanutta kiihkeää kirjoittamista.
Brian Molko kuluneine farkkuineen ja mustine t-paitoineen olisi ollut aikuisikäni suurin inspiraation lähde. Olisin nähnyt aamuisin paljon vaivaa saadakseni hiukseni juuri oikealla tavalla huolimattomiksi ja alkanut imagosyistä tupakoida. Kaikki rahani olisivat kuluneet levyihin, kirjoihin, tupakkaan ja indieuskottavissa baareissa luuhaamiseen. Olisin opiskellut valokuvausta tai kirjallisuutta ja elättänyt itseni baaritöillä paikassa, jossa kaikki ystäväni olisivat käyneet halvan bissen takia.
Kahteenkymmeneenkuuteen ikävuoteen mennessä tyylini olisi asettunut sopivaksi sekoitukseksi kaikkia tyylillisiä innoittajiani: pillifarkkuja, haalistuneita t-paitoja ja mustia kapeita takkeja, talvisin tennareita ja kesäisin läpsyjä, kaulassa kulahtanut huivi. Sänki saisi kasvaa, hiukseni olisivat edelleen tummat, mutta sekaisin sillä tavalla, johon ne nyt luonnostaan asettuvat. Olisin edelleen tarkka tyylistäni, mutta en enää käyttäisi siihen niin paljon aikaa tai energiaa – pukeutumisen pitäisi olla mutkatonta, jotta voi keskittyä kaikkeen paljon tärkeämpään, kuten musiikkiin ja kirjoihin.
Olisin lopettanut tupakoinnin todettuani että se on typerää, ja korvannut addiktion yhtä intensiivisellä kofeiiniriippuvuudella. Kirjoittaisin tai valokuvaisin, ehkä työskentelisin musiikin parissa, saattaisin järjestää keikkoja tai pyörittää klubia. Lukisin NME:ta tuhahdellen taidekoululaisten indie rave -bändeille, pitäisin tyttöystävälleni pitkiä puheita Led Zeppelinistä ja oikeasta musiikista sivuuttaen tyttöystävän sarkastiset huomautukset siitä, etten osaa soittaa senkään vertaa mitä 18-vuotiaat taidelukiolaiset. Kantaisin kaiken mukana kulahtaneessa kangaskassissa, jossa lukee I ❤ New York ja söisin kotona nuudeleita, koska kaikki rahani kuluisivat vanhan Jeepin kunnostukseen, missä olisin ilmiömäisen huono, mutta tyttöystäväni isä onneksi auttaisi.
Nimeni olisi isoisäni mukaan Anton, mistä olisin hyvin ylpeä, koska olisin aina salaa halunnut olla valokuvaaja Anton Corbijn. Olisin kuitenkin hyväksynyt sen, ettei minusta tule koskaan mitään niin coolia, ja luottaisin poikamaiseen karismaan, sellaiseen jolla Robert Downey Jr saattaa tyttöystäväni hurmokseen.
Fiktiivisen mieshahmoni suurimmat erot todelliseen minääni:
En ole koskaan kuvitellutkaan osaavani laulaa. Miehenä minulle sallittaisiin huomattavasti harhautuneempia käsityksiä omasta erinomaisuudestani.
Yhdet tennarit ja läpsyt eivät riittäisi mihinkään.
En valitettavasti omista Jeeppiä, en edes rämää sellaista.
Muuta merkillepantavaa:
Yritän edelleen olla isoine aurinkolaseineni yhtä cool kuin Richard Ashcroft.
Robert Downey Jr on ollut ei-kovin-salainen kaukorakkauteni 16-vuotiaasta saakka.
Mitä ajattelen näin kymmenen vuotta myöhemmin? Ei lisättävää.
Ihana postaus!
Itse en kyllä osaa ihan noin hyvin kuvitella, millainen olisin ollut miehenä. Mutta…
pikkupoikana olisin varmaan kiipeillyt ne samat puut ja katot mitä tyttönäkin, samaten olisin yhtälailla hurahtanut vanhoihin autoihin ja kaikenlaisiin moottoripyöriin. Olisin haaveillut aikuistumisesta ja ajokortin saamisesta, jotta pääsisin laajentamaan elämänpiiriäni muuallekin kuin lähibussin tuntumaan. Olisin saattanut kuunnella Sinatraa ja Tauno Paloa, varmasti ainakin Elvistä, Beatleseja ja Stray Catseja, mutta musiikki ei olisi vielä kirinyt fyysisen tekemisen edelle: olisin harrastanut karatea, ja katkaissut jonkun luuni ainakin kerran, koska olisin ollut yllytyshullu ja ylittänyt taitojeni ja järkeni rajat luideni kustannuksella.
Teininä musiikki olisi ottanut tiukan otteen minusta samalla, kun musiikkimakuni olisi muuttunut raskaammaksi: Black Sabbathia, Uriah Heepiä, Led Zeppeliniä, ehkä Scorpionsia myös koska niiltä nyt ei voinut kasarilla välttyä (ja tytöt olisivat tykänneet jälkimmäisestä)… ja myös kotimaisia: Hanoi Rocksia, Tuomari Nurmiota, Sielun Veljiä, Lamaa, Terveitä Käsiä… discopuolelta David Bowie olisi pyörinyt levylautasella ahkerasti, mutta Duran Durania ja Kajagoogoota minun olisi pitänyt diggailla vähän kavereilta salaa. Olisin alkanut soittaa rumpuja ja kitaraa, myöhemmin olisin vaihtanut nämä bassoon ja liittynyt johonkin metallibändiin. Tyyli-ikonini olisi nuorempana ollut Andy McCoy ja Mike Monroe, olisin kasvattanut pitkän tukan ja kietonut kaulaani kaikenlaisia kettinkejä, jalassa tiukat mustat farkut, kuluneet toki, ja lähes loppuun kävellyt buutsit. Myöhemmin metallimusiikki ja bändihommat olisivat vaikuttaneet tyyliini, vaatteet vaihtuneet kokonaan mustiksi ja buutsit converseihin. Olisin ollut sietämättömän vapaudenjanoinen ja siksi huono poikaystävä kaikille tytöille joita olisin yrittänyt tapailla. Olisin ehkä ollut vähän mulkku, en tieten tahtoen mutta sosiaalista kömpelyyttäni ja nuoruuden itsekkyyttäni. Myöhemmin sydämeni olisi särkenyt se ensimmäinen oikea, ja olisin juonut liikaa ja joutunut putkaan. Jos musiikkiurani ei olisi muuttunut vakavammaksi, olisin luultavasti käynyt armeijan ja sen jälkeen opiskellut jonkin teknisen ammatin, ehkä lentokonemekaanikoksi. Olisin ollut töissä joitain vuosia, mutta olisin myöhemmin ehkä mennyt tekniseen korkeakouluun ja opiskellut insinööriksi. Tukan olisin armeijan jälkeen kasvattanut takaisin, olettaen että olisin perinyt isäni kuontalon eikä kaljuuntuminen olisi vaivannut. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin ajanut pääni kaljuksi, ottanut korvanlehtiini reiät ja pujottanut niihin vahvat teräksiset renkaat.
Aikuisilla päivilläni olisin luultavasti hurahtanut ensin raskaampaan funkiin ja lopulta jazziin. Tyylipäivitys olisi seurannut musiikkia; arkipukeutumiseni olisi melko rentoa ja eleetöntä joskin laadukasta, mutta välillä vetäisin jalkoihini kaksiväriset lakerikengät, ylleni raidallisen gangsteripucun ja fedoran, ja minulla olisi kävelykeppi tyylin vuoksi. Puvuntakin alla olisi jokin bändipaita, tai sitten jollain taiteellisella printillä varustettu T-paita tuomaan hieman säröä klassiseen tyyliin. Tai ehkä jaloissani olisi sittenkin DrMartensit. Ranteessani olisi luultavasti jonkinlainen vahva nahkaremmikello ja ehkä niittiranneke, kaulassa joku luonnonkivi ja molemmissa korvissa piraattityyliin kultarenkaat. Soittaisin yhä bassoa, mutta sähköbasson lisäksi olisin ottanut haltuuni pystybasson…
Anteeksi kun vastaan näin viiveellä! Sun kommentti oli niin pitkä ja ihana, että jäin odottamaan sopivaa hetkeä, että ehtisin ajan kanssa palata siihen (ihan kuin niitä ns sopivia hetkiä ikinä tulisi). Aivan mahtava kuvaus! Nytpä alkoi tietenkin kiinnostaa millainen tyyppi susta tuli näin naisena :D Jotain osaan ehkä päätellä tästä mieskuvauksesta. Nauratti erityisesti Duran Duranista diggailu kavereilta salaa, sekä Scorpionsin kuuntelu tyttöjen mieliksi ♥
Ihan mahtava postaus :D
Haha huippua että tykkäät!