Elokuva, jota olen odottanut tänä syksynä valkokankaille aivan erityisesti on Marianne & Leonard: Words of Love. Enää ei tarvitse odottaa, Suomen ensi-ilta on tänään.
Nick Broomfieldin dokumenttielokuva kurottaa kohti heräilevän kirjailijan ja vasta myöhemmin suursuosion saavuttaneen muusikon Leonard Cohenin ja norjalaisen Marianne Ihlenin rakkaustarinaa, joka on kiehtonut minun lisäkseni monia muita, eikä vähiten suorastaan myyttisen tapaamispaikan Hydran tähden. On niin ihanaa kuvitella sitä kaikkea: alati paistavaa aurinkoa, ruskettuneita jäseniä, joiden ylle on heitetty häthätää valkoinen kauluspaita, oliiviöljystä kiilteleviä pulleita vihanneksia, meren yli kantavaa musiikkiia…. Ja hauskaa, iloista, boheemia rakkautta kreikkalaisella saarella vuonna 1960.
Kuvan kirje vuodelta 1963, Christie’s
Leonard rakasti Marianneaan, mutta ei ollut mikään kaikista kelpoisin poikaystävä. Hän hävisi pitkiksi ajoiksi, hyppäsi kernaasti vieraisiin sänkyihin, tuuttasi itseensä kamaa aikakauteenkin nähden reippaalla kädellä, mutta lepytteli Mariannea sanomalla, että tämä sentään oli hänen ainoa muusansa. Paljonkohan se lohdutti? Olla muusa… Leonard oli nyt kuuluisa ja maailma veti heidät kauaksi toisistaan.
Elokuvaa on jo arvosteltu siitä, että se valottaa vain hyvin vähän Mariannen puolta tapahtumista. Valokeila on taas Leonardissa, aina Leonardissa. Mutta ehkä se olisi ollut Mariannen tahtokin? Marianne onnistui säilyttämään yksityisyytensä kuolemaansa saakka. Tavatessaan Leonardin hänellä oli jo pieni lapsi ja periaatteessa mieskin. Ohjaaja Broomfieldin kanssa hänelllä oli lyhyt suhde, joka jatkui ystävyytenä. Leonardin jälkeen Marianne palasi Norjaan, meni naimisiin ja eli hyvin tavallista elämää, jos tavallista elämää nyt on olemassakaan. Mutta jokin heitä yhdisti loppuun saakka, Leonardia ja Mariannea, vaikkakin välillä vain ohuella langalla. Leonard Cohenin viimeinen kirje tavoitti Mariannen vain päiviä ennen tämän kuolemaa. “Dearest Marianne, I’m just a little behind you, close enough to take your hand…”
Marianne kuoli heinäkuussa 2016.
Leonard kuoli marraskuussa 2016.
Poeettisen trailerin näet tästä.
Näköjään koko Stellan blogitarinaa seuranneena, itsellenikin yllätyksenä (koska yhtä sujuva ja kaunis) erotan heti eri kirjoittajan. Mutta mahtavaa! En edes tajunnut vieraskynää heti. Olin jotenkin oudosti ihmeissäni ja silti innoissani. Leffa menee ehkä sittenkin listalle.
Kiitos, kauniisti sanottu! Elokuva osoittautui valitettavasti huonosti tehdyksi ja asenteiltaan tunkkaiseksi, harmi.
Leonard Cohen… tulipa tietty ajanjakso elämästä mieleen. Jotkut lauluista ovat ikuisesti sydämessäni. Pitäisi kyllä katsoa tuo elokuva.
Valitettavasti elokuva oli pettymys, harmitti, olin odottanut sitä niin paljon!
Moikka Stella! Ei mitenkään aiheeseen liittyvä kommentti – pahoittelut siitä, mutta luin vanhaa postaustasi vuodelta 2013, jolloin mietit silmien laserleikkaukseen menemistä. Olisin kysynyt että menitkö siihen lopulta ja jos, oletko ollut tyytyväinen? Olen tismalleen samassa tilanteessa kuin sinä v. 2013 joten olisi huippua kuulla kommenttejasi!
Moikka, joo menin, ja olen ollut supertyytyväinen! Leikkaus meni hyvin, toipuminen samoin. Juhani Pietilä leikkasi, suosittelen häntä lämpimästi.
Kiitos, mahtavaa kuulla! Olen itsekin päätymässä laseriin, mutta jännittää kyllä paljon, joten kaikki positiiviset kokemukset auttaa. Kiitos myös lääkäri vinkistä!
Kaunis kirjoitus:-) miehestä jolla on upea ääni ja hänen ”muusastaan”.
Kiitos kun luit!