Hyvää pääsiäistä sinne ruudun toiselle puolelle! Toivottavasti olette tavalla tai toisella nauttineet viime päivistä, löytäneet tapoja viettää pientä kevätjuhlaa kummallisten aikojen keskellä. En ole koskaan ollut mikään pääsiäisihminen, mutta huomaan nyt, että ei tarvitse olla pääsiäisihminen nauttiakseen siitä mitä sesongilla on tarjottavanaan – parsakauden korkkauksesta, suklaasta, pyhäpäivien lomatunnelmasta ja jos sääjumalat ovat suosiollisia, upeista kevätkeleistä. Tätä kirjoittaessani on satanut koko päivän, mutta eilen oli sitäkin täydellisempi sää.
Pääsiäispyhät eivät ole tosin mainittavasti eronneet poikkeustila-arjestamme. Ostimme sentään korillisen suklaamunia ja olemme tehneet tavallista parempaa ruokaa: parsaleipiä, uppomunia, hollandaisea vähän joka ruokalajin seuraksi nyt kun tajusin, että siitä voi tehdä parissa minuutissa valmistuvan pikaversion. Tomaatissa, rosmariinissa ja hapankermassa haudettua kanaa samalla ohjeella, jolla Anna kerran kokkasi meille (syömme kanaa harvoin, mutta silloin kun syömme, sen pitää olla juuri näin hyvää). Olemme myös käyneet monen tunnin kävelyillä, haahuilleet rannoilla ja mietiskelleet tärkeitä juttuja, kuten mitä seuraavaksi söisi.
Koirat saivat yhtenä päivänä kolmen minuutin sänkylisenssin ja ne ottivat siitä kaiken irti.
Töitä on ollut nyt vähemmän, toisinsanoen on enemmän aikaa kirjoittamiselle. Otan sen vastaan ilolla ja murehdin joskus myöhemmin mitä se tarkoittaa taloudellemme. Tai sitten en, sillä jostain syystä en ole jaksanut viime aikoina murehtia yhtään mitään. Lillun jossain selittämättömässä luottamuksessa, varmuudessa siitä että tämä on enemmän mahdollisuus kuin uhka. Ehkä asioilla on nyt tilaa järjestäytyä uudelleen jollain aiempaa paremmalla tavalla.
Elämä pienenee, kun elää pääasiassa neljän seinän sisällä, mutta tylsää ei ole ehtinyt tulla, on tapahtunut kaikenlaista! Esimerkiksi yhtenä iltana Jarno pudotti kulhollisen puolukkahillolla maustettuja pelmenejä työhuoneen uudelle käsintehdylle villamatolle. Kulho räsähti säpäleiksi ja runsaasti annosteltu puolukkahillo levisi valkoiselle matolle kuin abstrakti taideteos, johon on roiskaistu ämpärillinen punaista maalia. Tuijotimme näkyä kauhun vallassa (edes mäyräkoira ei uskaltanut hyökätä pelmenien kimppuun vaan jähmettyi paikoilleen) ennen kuin säntäsimme saumattomassa yhteistyössä hakemaan pyyhkeitä ja kuumaa vettä. Kuin ihmeen kaupalla 45 minuuttia myöhemmin matto oli puhdas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Me olimme huojentuneita, koira silminnähden pettynyt. Sen mielestä matolla vierivät pelmenit olivat olleet päivän kohokohta.
Olemme tarjoilleet mäyräkoirille pääasiassa erilaisista vihanneksista koostuvia minimaistelulautasia ja kuvanneet tarjoilutapahtumat instagramiin. Raati ei pitänyt lehtikaalista, mutta rouskutti tyytyväisenä mm. porkkanan, kurkun, paprikan ja kaalin. Jälkiruoaksi tarjoilimme lusikallisen sokeroimatonta tyrnimehua, jonka raati latki ikenet rullalla. Mixed feelings. Ymmärrän, minulla on sama olo joka aamu kun shokkiherätän itseni vetämällä pikkulasillisen tyrnimehua seisaaltaan jääkaapin edessä.
Paahtoleipä lohduttaa tyrnimehun jälkeen.
Myös kaupassakäynti on nykyään maininnan arvoinen tapahtuma. Valmistauduin eilen viikottaiseen kauppareissuun ripsivärillä, leveälahkeisilla vakosamettihousuilla, kimaltavalla neuleella ja suurilla aurinkolaseilla. Olimme sentään menossa kylille. Flaneerasin Tukkutorin Lidlin hedelmäosastolla väistellen muita asiakkaita ja olin upea. Suunnittelen jo asuani ensi viikon kauppavisiitille. Kohta käyn siellä varmaan jossain gaala-asussa. Häämekkoni ei olekaan muuten päässyt ulkoilemaan sitten viime syyskuun… Hmm.
Paluumatkalla kaupasta ajoimme hitaasti Esplanadin läpi, sillä näky oli surrealistinen. Lauantai-iltapäivä oli kauneimmillaan, aurinko paistoi puiden välistä, tuulettomalla hetkellä olisi voinut luulla että elämme pääsiäisen sijaan toukokuuta. Kadut ja tiet olivat tyhjiä, puistossa ei kulkenut ketään. Helsingistä on tullut aavekaupunki, ihmiset ovat kotona, rannassa, metsässä, jossain odottamassa parempia aikoja. Haaveilemassa niistä arkisista asioista, jotka meillä muutama viikko sitten vielä oli.
Yrittävät uusia sänkylisenssinsä, ei onnistu enää.
Älkää ymmärtäkö väärin, terveytensä ja taloutensa puolesta pelkäävät saavat sydämeni jomottamaan, mutta jollain oudolla tavalla nautin tästä poikkeuksellisesta ajasta. Kaikkialla on niin hiljaista. Kaupungin tauoton kohina on hiljentynyt, ei kadonnut mutta vaimennut. Päivät vaihtuvat, maisema pysyy, katselen joka päivä ikkunasta samaa katua. Aika kuluu samaa tahtia kuin ennenkin, mutta nämä tunnit ovat verkkaisempia. Kaikki on siirtynyt hitaammalle vaihteelle. Me kaikki odotamme. Kuka mitäkin.
Pingback: Paluu Venetsialaisiin – MinäKertoja | Apu
Olen niin tyytyväinen, kun postauksia tulee useasti. Kirjoitustapasi on buono, olisi mielenkiintoisaa lukea kirjoittamasi kirja! Luin juuri Hakkaraisen Dioraaman, joka myös lumoaa.
Hei ihana kuulla, kiitos! Itseasiassa mulla on kirjaprojekti kesken, joten toiveesi toteutuu näillä näkymin ensi kevään puolella.
Voi noita mäyryläisiä. Voin niin haistaa sen ihanan tassutuoksun.
Voi kyllä!
Kaunis, pehmoisia sävyjä maalaava teksti. Nautin kovasti fiiliksestä sanojen takana, vaikka oman perheemme tarina onkin hyvin erilainen.
Perheessä kolme “valmistuvaa”: ylioppilas, ala-asteen päättävä ja eskarilainen. Kenellekään heistä ei nyt juhlia järjestetä. Ei niin, että niihin olisi nyt varaakaan, koska mies lomautettiin vallitsevan tilanteen vuoksi. Onneksi lomautus on osa-aikainen, mutta meidän talous kaatui tähän. Itse työskentelen hoitoalalla ja kuljen julkisilla (bussi+metro) töihin joka päivä. Ei ole mahdollista pitää turvavälejä.
Eniten kuitenkin säälittää pieni eskarilaisemme, joka on nyt kotihoidossa. Päiväkodissa opittu sosiaalisuus unohtuu. Monet ensiarvoisen tärkeät taidot unohtuvat. Vaikka kuinka me vanhemmat pyrimme ohjaamaan, niin emme ole varhaiskasvatuksen ammattilaisia (tai edes harjoittelijoita). Lapsi, joka täyttää vasta jouluna 6-vuotta, kohtaa ison haasteen syksyllä koulujen alkaessa.
Perheemme tulevaisuus näyttää nyt pilviseltä, mutta toivottavasti on kirkastuvaa tiedossa! Ja aivan ehdottomasti olemme nauttineet yhdessäolosta, ulkoilusta, lautapeleistä, leffailloista, palstahommista…
Eskarilainen täyttää jouluna tietenkin 7-vuotta! Ei täällä sentään mitään lapsineroa ole kasvamassa :D!
Hahahaha noniin, mietinkin jo hetken :D
Hei Kirsi, kiitos, ihanaa että tykkäsit tekstistä. Huh, teillä taitaa tosiaan olla ihan toisenlaiset tunnelmat siellä ♥ Paljon tsemppiä kummallisiin aikoihin ja jaksamisia sulle töihin. Kuulostat tosi positiiviselta kaikesta huolimatta ja hyvä asenne on kyllä paras mahdollinen voimavara tällaisessa tilanteessa. Ulkoilu,lautapelit ja leffaillat on kyllä parasta nyt, ja ihan huippua, että teillä on myös palsta, jota kuopsuttaa! xxx
Söpö teksi, mutta koska itse teen töitä tehohoidossa, on sanottava, että mikään aika minun elämässäni ei ole ollut näin kaoottista ja kiireistä. Rakkaitani (esim 2 v lastani) en ole nyt nähnyt kahteen viikkoon. Ihmisten kärsimys on joka päivä läsnä, ja siksi ehkä tämä teksti sai minut itkemään (väsymys kai kanssa). Toivoisin, että kun te ette terveydenhuollossa työskentelevät hiljennätte nyt tahtia, muistaisitte kuitenkin, että tyhjistä kaduista huolimatta jossakin lähellä tehdään henkisesti ja fyysisesti hyvin raskasta työtä.
Pahoittelut purkaus, pidän päivän ensimmäistä taukoa, selasin nettiä, joudin tänne, tunteet nousivat pintaan. Ei henkilökohtaista siis. Ja sit jatkamaan hommia.
Heippa,
ymmärrän täysin sun fiilikset, ja kyllä me muistetaankin ♥ Se, etten kirjoita sitä auki joka tekstiin, ei tarkoita että se on unohtunut. Sehän on juurikin syy tahdin hiljentämiseen, että suojellaan terveydenhuoltoa ylikuormittumiselta muutenkin todella kuormittavassa tilanteessa.
On selvää, että tilanne osuu meihin kaikkiin eri tavalla. Terveydenhuoltoalalla työskentelevät elävät varmasti tällä hetkellä ihan eri todellisuudessa kuin esimerkiksi me etätyöskentelijät. On myös valtavasti ihmisiä, jotka eivät voi harjoittaa ammattiaan etänä ja kärsivät nyt lomautuksista tai työttömyydestä. On pulassa olevat pienyrittäjät. On niitä, joilla ei ole mahdollisuus hiljentää tahtia, vaan arjesta on tullut entistä hektisempää, kun pitää selvitä niin töistä kuin lasten kotiopetuksesta.
Kirjoitan silti tilanteesta omasta näkökulmastani, kun en muutakaan voi, en tiedä mitään teho-osaston hoitajan tai lääkärin tai bussikuskin tai luokanopettajan tai etätyötä tekevän perheenäidin arjesta. Jokainen meistä saa jakaa omia havaintojaan ja kokemuksiaan tästä poikkeuksellisesti ajasta, sana täällä kommenttilootassa on (sitäkin varten) vapaa ♥
Juuri tätä hidastettua elämää tämä aika/maailma juuri tarvitseekin.
Tosin tietysti ilman pandemiaa.
KYLLÄ!
Kyllä!
Ooh onko tuo kanaresepti julkaistu Annan blogissa? Uhosin tuoreelle poikaystävälle olevani hyvä kokki, ja nyt pitäisi keksiä resepti jolla lunastaa odotukset :D
Hahahaha! Musta tuntuu, että ei ole, mutta voimme tietysti vaatia Annaa julkaisemaan sen!
Ehdottomasti! Anna, pelasta suhteeni!
Anna lupasi laatia ohjeen julkaistavaksi täällä! Jee!
Jee! <3
Jee! Nyt tarvitaan kaikki keinot käyttöön! (En puhu poikaystävistä vaan koronaeristyksestä)
Hahahaha todellakin!
Jotenkin ihana ja lohdullinen teksti.
Ihana kuulla! x
Ah mitä tekstiä jälleen kerran. Love it!
Mä myös nautin tästä )todennäköisesti aivan uniikista) mahdollisuudesta elää elämää aivan hidastetusti. Tuntuu aivan ylelliseltä huomata kaikki pienet jutut, uusi linnunlaulu metsässä, yksinäinen krookus tienposkessa..hiljaiset tiet. Jotenkin, kaikesta huolimatta, rauhallinen olo.
Kiitos, ihanaa! Ja kyllä, juuri tämä. Tällaista hetkeä ei varmaan toiste tule omana elinaikana vastaan.