Vuorossa heinäkuun toinen uutuuskirjavinkki! (Hups, meneeköhän elokuun puolelle ennen kuin saan kaikelta Lapissa touhuamiselta ulos kolmannen osan.) Tartuin Kemistä lähtöisin olevan Essi Kummun Loiste-romaaniin ilman mitään ennakko-odotuksia, sillä en tiennyt teoksesta etukäteen mitään enkä ole lukenut Kummun aiempaa tuotantoa, johon sisältyy sekä lasten että aikuisten kirjoja. Olen lukenut viime aikoina aiempaa enemmän suomalaista nykykirjallisuutta ja niin Loiste osui eteen joltain uutuuslistalta, jota pengoin kiinnostavan lomalukemisen toivossa. Kiinnostava se olikin, ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Essi Kummu: Loiste (Tammi, 2020)
*kirja saatu kustantajalta
Pidin paljon kirjan ilmavasta rakenteesta, joka ei selitä asioita puhki, vaan jättää rivien väleihin happea. Tarina avautuu omaan tahtiinsa, elävänä ja notkeana, ja piirtää kuvaa rakastumisesta, joka ei olekaan hattaraa, vaan ristiriitoja täynnä. Molemmat osapuolet ovat olleet tahoillaan naimisissa ja jättäneet puolisonsa, nyt sisällä myllertää sikinsokin huuma ja ahdistus.
Kun nainen rakastuu naiseen, sille ei ole olemassa valmista kuvastoa samalla tavalla kuin heteroseksuaalisessa rakkaudessa. Kummu puhuu vastaheränneestä, joka kokee uudessa tilanteessa hämmennystä, epävarmuuttakin. Sukupuolirooleja, omaa kehoa ja naisen identiteettiä tulee peilattua uudesta suunnasta. Entä miten kuuluu käyttäytyä julkisella paikalla, tuomitsevatko muut, jos ottaa kädestä kiinni tai suutelee? Vai tuleeko paheksunta sisältä, sisäistetystä homofobiasta?
”Sitä melkein toivoisi, että kohtaisi ennakkoluuloja ja vastustusta, että saisi olla rakkaudessaan radikaali ja erilainen. Mutta sitten ne asenteet löytyvätkin omasta itsestä, omista ajatuksista ja käyttäytymisestä,” Kummu sanoi Hesarin haastattelussa.
Teoksessa kuvataan myös kirjailijan elämää, kirjoittamisen pakkoa ja oikeiden sanojen löytämisen vaikeutta. Minäkertoja viittaa usein Virginia Woolfin vuonna 1929 julkaistuun klassikkoesseeseen Oma huone, jossa pohditaan miksi naiset puuttuvat maailmankirjallisuuden kaanonista ja määritellään, että nainen tarvitsee omaa rahaa ja kirjoitusrauhaa ollakseen luova. Nykypäivänä ehdot täyttyvät, mutta vielä on matkaa todelliseen vapauteen ja tasa-arvoon, siihen että naisen kokemus olisi itsessään arvokas ja tärkeä. Kummu on puhunut haastatteluissa siitä kuinka erityisesti naisten kirjoittamia romaaneita luetaan tällä hetkellä helposti autofiktiona ja ollaan kiinnostuneempia tarinoiden totuuspohjasta kuin tarinasta itsessään. Totuuden ja fiktion suhteeseen keskittyvä lukutapa työntää varsinaisen romaanin sivuun tirkistelynhalun ja spekuloinnin tieltä.
Kirjassa kuvataan myös kirjallisuuskenttää, jonka lainalaisuudet ovat armottomat: totuuspohjaiset teokset myyvät paremmin kuin puhdas fiktio, kustantamosta muistutetaan, ja kirja-alan kemuissa tärkeintä on mekko: Näissä juhlissa mekko on avainsana. Missirivi seisoo ylväänä kuin sarvipäinen karja kun siitä otetaan kuvia. Myös Woolf kirjoitti päiväkirjassaan “leninkitietoisuudesta” ja esiintyi 20-luvulla Voguen kannessa kummallisessa koltussa, joka oli kuulunut hänen äidilleen.
Tykkäsin kirjassa erityisesti analyyttisestä otteesta, joka ei kiertele tai pyytele anteeksi. Tekstissä on rehellisyyttä, lämpöä ja huumoria. Ymmärrystä keskeneräisyydelle, uskallusta katsoa kohti kaikkein vaikeimpia ja kipeimpiä tunteita.
Teoksessa sukelletaan kaiken keskelle, kohti loppuaan taipuvan rakkauden viimeisille kilometreille. Kukaan ei kerro minulle, kuinka tästä kuljetaan läpi. Siksi pitää kirjoittaa.
Täytyykin jossain kohtaa tarttua Kummun edelliseen aikuisten romaaniin Hyvästi pojat (Tammi, 2017), jossa tämä tarina saa alkunsa.
PHOTO BY STELLA HARASEK
