Maailmankaikkeuden suuriin kysymyksiin kuuluu se miten heinäkuu voi tuntua viikon pituiselta ja tammikuu viideltä vuodelta. Juurihan me palasimme matkalta ja iloitsimme siitä, että kesä on vielä alussa. Yhtäkkiä onkin elokuu, kaikki puhuvat syksystä ja minä ihmettelen suu auki, että mihin se heinäkuu oikein hävisi – nukuinko sen ohi? Tiedän, ihmettelen näitä ohivilahtavia viikkoja aivan liikaakin. En vaan pääse irti tunteesta, että olen aina myöhässä elämästäni, viimeinen hajamielinen, joka havahtuu siihen mitä ympärillä tapahtuu ja kirii muita kiinni. Ilmankos minulle on kehittynyt vuosien varrella vahvat pohjelihakset.

Tänä kesänä ei ole ollut ihan kunnollista lomaa – sellaista, että saisi hyvällä omatunnolla heittäytyä irti arjesta – ja sen huomaa. Olen lomaillut vähän varkain, varastanut itselleni aamuja ja perjantaipäiviä, välillä kokonaisia viikonloppuja, hoitanut pakolliset asiat milloin terassilta, milloin saaresta. En valita, on ollut ihanaa – mutta en ole saanut vielä tarpeeksi, en halua vielä luopua lomahetkistäni! Rimpuilen lomamoodin ja työhön tarttumisen välissä, teen itseni kanssa sopimuksia: jos nyt vietän päivän auringossa, teen tuplasti tehokkaammin töitä seuraavana sadepäivänä. Mutta silloin kun sataa ja pitäisi heittäytyä töihin, lamaannun liian pitkän todo-listan edessä ja alan keksiä itselleni Erittäin Tärkeitä Sijaistehtäviä kuten keittiön kulmakaapin siivouksen.

Yritän olla ahdistumatta ajan kulumisesta, lähestyvästä syksystä, josta ihmiset puhuvat kuin se olisi jo täällä. On vasta elokuu, sehän on kesäkuukausista paras eikä mikään saatanan syksy! Tekee mieli kiljua kaikille, että rauhoittukaa. Vielä on edessä vaikka mitä, pimenevät illat ja Flow, vasta lämpenevä merivesi, toivottavasti monta retkeä lähisaarille ja ihmeellinen elokuinen valo, joka valaa kaiken kultaan. Voidaanko nyt vaan nauttia kaikesta tästä ja olla vielä muutaman viikon puhumatta kaikesta siitä mitä on pakko tehdä, saatava aikaiseksi, ehdittävä, kirittävä ja suoritettava?

Siitä puheenollen. Haluaisin elää ihan vähän hitaammin. Tuntuu että olen elänyt pikakelauksella siitä saakka kun muutin Helsinkiin yli kaksitoista vuotta sitten ja yhä hengästyttää, vaikka olen puolittanut työmäärät, alkanut nukkua ja opetellut kuuntelemaan ensimmäiseksi itseäni enkä kaikkia muita. Vieläkin on liikaa kierroksia, koko ajan tunne että jotain on tekemättä ja useimmiten onkin, koska pakkaan yhä kalenteriini aivan liikaa asioita. Haluan siitä pois, pois, haluan enemmän päiviä joiden kohdalla ei lue yhtään mitään.

Sitä tässä on vähän harjoiteltu, hitaampaa elämää. Olemme lähteneet aurinkoisina päivinä ulos, kantaneet viltin puistoon, eväänä vissypullo tai jääkaappiin unohtuneen roseepullon jämät. Torkuttu, lueskeltu. Ikivanhasta matkakaiuttimesta on kuunneltu rätisevää The Nationalia, muisteltu vanhoja Flow-keikkoja, mietitty mitä kaikkea tänä vuonna menisi katsomaan. Olen lueskellut pitkästä aikaa muotilehtiä, ostin uuden Voguenkin. Uneksin kimaltavista laukuista, korkeista koroista joita en ikinä todellisuudessa käyttäisi, kirjailluista mekoista joihin pukeutuneena kaikki tuntuisi kevyemmältä ja väsyttäisi vähemmän. Sekoittaisin kesken päivän cocktailin, maalaisin silmiin kissarajaukset ennen kuin lähtisin ulos. Päiväunet ovat pumpulia, joihin kääriytyä välttelemään velvollisuuksia.

Korkeat korot ovat jääneet kauppaan – olen liian kiintynyt varvastossuihini – mutta olen ollut kirppishai ja tehnyt löytöjä niin Hietsussa, pikkukirppiksillä kuin antiikkikauppojen alelaareissa, järjestellyt kotona nurkkia uuteen uskoon, ripustanut Jarnon kanssa tauluja seiniin. Kotona on lämpimämpi ja rennompi tunnelma kuin vuosiin, teollisesta niukkuudesta alkaa olla aika vähän jäljellä ja tilalle on tullut värejä, pintoja ja pehmeitä muotoja. Vielä muutama vuosi sitten se olisi ollut aivan liikaa, silloin taisin tarvita kurinalaista mustavalkoisuutta pitämään maailman ääriviivat paikoillaan.

Yksi suosikkiasioistani kesäisessä Helsingissä: hevoset, jotka notkuvat Merisataman rannassa. Kai olen kertonut entisestä ratsupoliisista Petristä, johon olemme tutustuneet tässä viimeisen vuoden parin varrella? Petri tuo aurinkoisina päivinä Kaivarin rantaan hevosia, isompi vetää kärryissään pariskuntia, kaveriporukoita ja perheitä, pienempi vie lapsia pikkuisille ratsastusretkille. Aistin niiden läsnäolon jo Kapteeninkadun alussa, siellä kadun rannanpuoleisessa päässä ne viettävät kesäpäiväänsä ja hörähtelevät suu täynnä heinää. En osaa selittää miten onnelliseksi tekee se, että parin korttelin päässä kotiovelta saa keuhkonsa täyteen tuota tuttua tuoksua. Kirppu-hevonen on vienyt meidät milloin laukkaamaan Kaivopuistoon, milloin kuljettanut meidät Ikuisen tulen kallioille. Ehkä ehdimme vielä tänä kesänä käydä katsomassa sitä kotitallillaan Tuusulassa, viime kerrasta on jo aikaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA