Ajattelin ilahduttaa teitä inspiroivalla sisustuskuvalla – tältä näyttää makuuhuoneeni juuri nyt. Lakanat on pesty ja viikattu, mutta ne eivät ole osanneet kävellä itse kaappiin. Jalkavalaisin toimittaa pyyhetelineen tehtävää. Kesän ajan toimettomana laiskotelleet matot jatkavat laiskotteluaan keskelle lattiaa unohtuneessa pinossa. Lasikuvun sisällä kiljuva dinosaurus jotenkin kruunaa kokonaisuuden. (Voisin selittää sen, mutten tiedä haluatteko kuulla selityksen.)
Syyskuun teema: kaaos kuriin kotona. Olen viime vuosina oppinut karsimaan kamaa surutta, antamaan pois, myymään ja kierrättämään kaiken mitä en tarvitse. Jostain syystä tavaraa kertyy silti keoiksi, jotka kiireisinä viikkoina kasvavat kasvamisistaan. Mulkoilen niitä ohimennessäni, kunnes ehdin työntää ne kaappiin. Kaksi päivää tai viikkoa myöhemmin havahdun siihen, että kaikessa hiljaisuudessa keot kasvavat taas ympärilläni.
Kannoin viime viikonloppuna Siivouspäivän kunniaksi säkkikaupalla kamaa kadunkulmaan. Myin kaiken mikä kelpasi, vääränkokoiset kengät, tarpeettomat kupit ja kipot, kaksi talvea sitten ostetun parkatakin joka oli sittenkin liian suuri. Loput kannoin kierrätyslaatikkoon. Pamautin kannen kiinni pussien perässä ja tunsin kun harteilta hävisi paino, jota en tiennyt siinä olleen.
Olen muutenkin miettinyt tavaraa viime aikoina. On alkanut tuntua, että minä en omista tavaroita, tavara omistaa minut. Joka vuosi se kiinnostaa vähemmän ja vähemmän. Joskus oli tärkeää rakentaa koti rakkaiden levyjen, lehtien ja kirjojen keskelle. Olla se tyttö, joka asuu levykokoelmansa kanssa, kasaa kulmistaan kuluneet muotilehdet korkeiksi pinoiksi ikkunalaudalle ja koota hyllyihinsä enemmän musiikkiaiheista kirjallisuutta kuin keskikokoisen kaupunginkirjaston musiikkiosasto. Kesti kauan tajuta, etten ole se tyttö enää. Lehdistä luovuin ensin. Vuosien varrella kerätyt levyt muuttuivat merkityksettömiksi, kun ymmärsin, että kuuntelen niitä kaikkia nykyisin koneelta. Kirjojen läsnäolo rauhoittaa ja lohduttaa minua yhä – niistä säilytän ne kauneimmat, käytetyimmät ja tärkeimmät.
Tila kiinnostaa. Tilaa hengittää, olla ja elää. Pidän ajatuksesta, että voisin pakata muutamaan matkalaukkuun kaiken minkä omistan, pukea koiralle pannan, ostaa matkalipun minulle ja niille joita rakastan. Ehken lähde, mutta voisin. En tarvitse tavaraa ollakseni minä, kaikki tärkeä on minussa jo.
Kun nyt vielä saisi ne lakanat kaappiin asti.
☊ SKY FERREIRA – LOST IN MY BEDROOM
luovuitko tosiaan kaikista cd:stäsi? olisi kiva kuulla päivitetty versio siitä, mitä nyt ajattelet aiheesta – onko tavaramäärä pysynyt hallinnassa? ja mitkä ovat tärkeimmät tavarasi, joita ilman et vain tule toimeen.
Hieno postaus!
Tutustuin tänä kesänä internetin ihmeellisessä maailmassa herroihin nimeltä Joshua Fields Millburn ja Ryan Nicodemus. He pitävät The Minimalists -blogia (theminimalists.com), jossa kertovat kuinka elämästä tuli parempaa kun tavara väheni. Herrat tosin menivät maallisesta mammonasta luopumisessa vieläkin pidemmälle ja mm. irtisanoutuivat työpaikoistaan… Suosittelen joka tapauksessa tutustumaan blogiin, jos kaksikko ei ole jo tuttu!
Miten voi olla mahdollista, että saat jopa sotkuisen makuuhuoneen näyttämään noin hyvältä! :D
Tätä oli liikkeellä jo ainakin neljä vuotta sitten, muistan kun itse istuin keittön lattialla arvioimassa tavaroita ja niiden tarpeellisuutta…aika ison kasan sain sijoitettua roskiin, lahjoitettua jne. Edelleen on liikaa,kaikkea, mutta syksyn edetessä on taas edessä yksi raivausoperaatio : )) Kaivoin Hesarin jutun, joka aikoinaan oli yksi inspiroijista tuohon tavaranvähennykseen, sataan en kyllä pääse ikinä : D
http://www.hs.fi/artikkeli/J%C3%A4ljelle+j%C3%A4i+kest%C3%A4vin+%E2%80%93+ja+kaunein/1135260583779
Tosi inspiroiva postaus, kiitos. Taidan ryhtyä samaan projektiin. Liian kauan kattellut noita samanlaisia pinoja omissa nurkissa.
Ihana postaus! Tossa edessä kasa vaatteita ja kaapista lisää, kaikki menossa kierrätykseen, päätin että mitään en myy, vaan annan tarvitseville.
Joo, just, ihan!
Itse en ole vähääkään kiintynyt hienoihin tavaroihini, jotka ovat maanneet kellareissa / jonkun toisen nurkissa viiden vuoden ulkomailla hengailun ajan. Nyt takaisin täällä, mutta en millään saa laitettua arvokasta vapaa-aikaa rojun poistamiseen. Vihaan vihaan vihaan tavaravarastoja hyh. Salaa toivon, että yön kähmässä joku pyromaani vierailisi kellarissa.
Pyromaania ootellessa: onko sulla nerokkaita vinkkejä poistokanaviksi kirppiksen (mikä vaiva) ja vaatteiden kierrätysboksien lisäksi. Siis että onko sulla joku kaava(!) millä lähdet rompetta poistamaan?
Tässä vaan koitan ulkoistaa omaa tavaraongelmaani… Pitäisköhän vaan ryhtyä toimeen, eikä uikuttaa, hmm.
Hei Stella. Kiitos tästä postauksesta; se herätti paljon ajatuksia. Myös minä olen paatunut esteetikko, ja jo nuoresta iästä olen ympäröinyt itseni kauniilla ja erityisillä esineillä, joihin minulla on ollut läheisiä suhteita. Rakastan perintölipastoani, kuhmuista nojatuolia, kirjojen tuoksua ja tuntua, tarkoin valittuja vaatteitani. Kaikki tämä on kuitenkin alkanut menettää merkitystään. Tavarat tuntuvat enemmänkin siltä, että ne sitovat, ja niitä on liikaa. Elämäntilanteeni on toki hyvin erilainen kuin sinulla – kotonani asuu useita lapsia, ja siivoan joka päivä jotakin saadakseni tilaa. Tilasta on tullut luksusta, tyhjästä lattiasta ja puhtaasta pöydästä. Vaatteiden vähyys helpottaa ja nopeuttaa aamusähellystä. Viimeiset vuodet olen karsinut, vähentänyt, antanut pois. Hankin vain aivan erityisiä ja tarpeellisia asioita.
Olen kuitenkin miettinyt, että tässä ilmiössä on jotakin, joka ei lähde vain minusta (tai sinusta), vaan joka on kiinni tässä ajassa. Maailmassa, jossa tavaraa on paljon, liikaa, paras tapa erottautua massasta on tavaran vähyys. Suomessa useimmilla köyhilläkin on kännykät ja sohvakalustot. Lähes kaikilla on lähes kaikkea. Tavaroiden tarkka valikointi taas on etuoikeus, jonka kautta voi ilmaista hyvää makua, ajanmukaista elämäntapaa – ja myös parempaa elintasoa.
Millaiseksi kulutuskäyttäytyminen muuttuu seuraavaksi? Vaikka pyrin ostamaan vähän, on kuitenkin selvää, että nykyisetkin kulutustottumukseni ovat maailmanlaajuisessa mittakaavassa älyttömiä ja ympäristön kannalta kestämättömiä. Elän kuitenkin osana omaa kulttuuriani ja ympäristöäni, eikä suunnitelmissani ole muuttaa sähköttömään mökkiin ja pukeutua sammaleeseen.
Jatka samaan malliin hyvä neiti, on ilo lukea ajatuksiasi maailmasta ja tyylistä.
olipa huippu kommentti!
Todella. Oli hienoa ensin lukea tämä postaus (kyllä, tätä on selkeästi liikkeellä ja tunnistin tekstistä itseni) ja sitten kommentteja. Virkistävää tämän kulutusyhteiskunnan keskellä, niin ja blogimaailmassa myös.
“Olen kuitenkin miettinyt, että tässä ilmiössä on jotakin, joka ei lähde vain minusta (tai sinusta), vaan joka on kiinni tässä ajassa. Maailmassa, jossa tavaraa on paljon, liikaa, paras tapa erottautua massasta on tavaran vähyys.”
Todella hienoa, että joku otti esiin! Siinä missä 1980-luvulla kromi ja nahka ja keittiötekniikka olivat statussymboleita, tuntuu 2010-luvulla sitä olevan uusminimalismi. Mikä ei tietenkään itsessään millään lailla tee ajatusta tavaran vähentämisestä vääräksi. Hauskaa vaan on, että nämä tällaiset niin usein liittyvät laajempiin kulttuurisiin ilmiöihin.
Kiitos kivoista kommenteista kommenttiini!!!
Hieno kommentti, tosiaan!
Ja hieno postauskin. Tila tosiaan kiinnostaa. Olen vähän painiskellut tämän asian kanssa erityisesti kirjahyllyni osalta. Toisaalta kirjat tuovat lämpöä ja tyyliä kotiin (puhumattakaan niiden taiteellisesta ja viihteellisestä arvosta), toisaalta ne painavat muutosta IHAN HITOSTI.
Voi vitsi, ihan kuin mun suusta tämä postaus. Kuva vaan ei olisi noin tunnelmallinen :D
Aivan samoissa mietteissä täälläkin! Ja myös minä ajattelen, etten ole se tyttö enää – jotenkin siis miellän, että halu luopua juurikin noista samoista tavaravuorista liittyy omalla kohdallani iän karttumiseen. Olen miettinyt, ketä varten tavaroita olen omistanut, mikä niiden merkitys on ollut ja tullut tulokseen, että aika vähäinen tavara riittää siihen, että minulla itselläni on hyvä olla. En tarvitse kotiini kasapäin tavaraa itseni ilmaisuun – tai ihanteellisen itseni ilmaisuun – muille. Ehkä tilanne voisi olla eri, jos minulla ei onnekkaasti olisi ympärilläni rakkaita ihmisiä, joiden taholta koen tulevani nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi persoonani tähden, eikä elämä tunnu vajaalta. :)
Heiiii! Mullakin on tuollainen dinolamppu. Se pujahti matkalaukkuuni Ruotsissa, kaipa näihin huippupersooniin vaan kiintyy. ;) Mun tavarat tuntuu olevan lattialla kaipa se siksi ahdistaakin.. On muuten niin hauskaa katselle mitä uusi kämppis, ulkomailta vaihtoon tullut, hankkii itsellensä kokien sen tärkeeksi. :)
Ooh, dinokaveri sielläkin! Välkkyykö sekin sateenkaaren eri väreissä?
Yes! :) Kerran se otti itseensä vähän kolhuja kun systerin koira oli sitä mieltä että se on lelu ja järsi sitä kohta missä patterit sijaitsee. (Sinällänsä hauska tapaus koska laitettiin dino kenkälaatikkoon hetkeksi ja koira makasi laatikon edessä koko illan.) Poikkis onneksi osasi korjaa dinon sähkömekaniikan että sateenkaaren valot toimii taas. :))
Niin samaa mieltä ihan kaikesta. Ja huippu dinosaurus :D
SE ON!
Hei ootko luopunut siis sängystäkin? Ihan kuin tuossa kuvassa olisi pelkkä patja. Onneksi olkoon vähemmästä tavarasta, on varmasti paljon kevyempi hengittää, ja myös helpompi liikkua ja siivota kotona. Itsekin yritän kovasti heittää tavaraa mäkeen mutta on niin kovin vaikea luopua, kiinnyn tavaroihin turhan herkästi. Onneksi olen sentään oppinut vähentämään lisääntyvän kaman määrää, en nykyään osta juuri mitään koska en halua enää yhtään enempää tavaraa nurkkiin.
Joo, luovuimme sängystä jo muutama kuukausi sitten, uusi on hakusessa.
Turhasta luopuminen on kyllä hyvä taito opetella, on paljon helpompi olla kun nurkissa on tilaa ja ilmaa.
Hei, minulla oli myös aikaisemmin se tunne että tavara omistaa minut. Talvella 2009 Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Japaniin ja elin siellä pienen tavaramäärän kanssa. Sen jälkeen kotiintulo järkytti -omistin valtavasti kaikkea turhaa! Luovuin turhuuksista, samalla vanhasta elämästä. Kun muutin kolme vuotta sitten Helsinkiin, koko materiani mahtui pakettiautoon ja tilaakin jäi. Nyt elämä vähän tavaran kanssa jatkuu, materia ei enää omista minua. Huikean vapauttava oivallus!
Kummasti tuo hetkellinenkin asuminen erossa tavaroistaan antaa perspektiiviä siihen millä oikeasti haluaa ympäröidä itsensä omassa arjessaan. Kiitos kommentista!
Hyvin samoja ajatuksia minullakin viime aikoina. Tavaramäärä ahdistaa, tuntuu ettei ole tilaa hengittää. Menneisyys roikkuu repaleina mukana lehtipinoissa, vaatteissa, joihin en koskaan tule mahtumaan ja kaiken maailman sälässä, joka kertyy nurkkiin ja pimentää mielen.
Olen pistänyt alulle massiivisen raivausoperaation ja olo kevenee kyllä sitä mukaa kun kaappeihin tulee tilaa. Tietysti näin lapsen kanssa koko projekti on vähän haastavampi mutta ei lainkaan vähemmän tehokas kun oikein vauhtiin pääsee.
Kiitos inspiroivasta postauksesta samojen teemojen ympäriltä. :)
Kiva kuulla, etten ole ainut joka pyörittelee näitä ajatuksia. Lapsen kanssa projektissa on varmasti omat haasteensa, tsemii!
Näyttäisiköhän meikänkin kotikaaos sillain miedon dekadentisti tyylikkäältä, jos katselis sitä mustavalkoefektin luomiseksi vaikka aurinkolasien läpi? Itse ainakin epäilemättä näyttäisi. Hyvä biisi, piti kommentoida.
Niin, toisten “kaaos” on nätimpää ku toisten.
Kaaos toki on suhteellista, mutta hmm?
Biisi on huippu!