Tjaa. Eilen todistettiin tapahtuma nimeltä Nörtti näkee elämänsä vilisevän silmiensä edessä. Olin matkalla treeneistä kotiin, sellaisista maailmanlopun treeneistä, kun on ensin aivan varma että kuolee, sitten alkaa toivoa, että kuolee, sitten odottaa että tulisipa se kirottu kuolema jo. Ei se tullut, sen sijaan piti lähteä fillaroimaan kotia kohti ja siellähän se maailmanloppu sitten rysähti niskaan.

Musta myrskypilvi vyöryi talojen takaa rantaan, ukkonen jyrähti ja kaikennielevä kaatosade alkoi kuin joku olisi kääntänyt taivaan hanat päälle. Muistin pyöränkoriin kangaskassiin pakatun tietokoneen, järjestelmäkameran, linssit ja ulkoisen kovalevyn, jolla sijaitsee vaatimattomasti meikäläisen ihan koko elämä. Sekunnissa suoritettu tilannetsekki paljasti, että lähimpiin sadesuojiin oli yhtä pitkä matka kuin kotiin. Heitin pyöränkorin päälle nahkatakin ja poljin kohti kotia niin kovaa kuin pääsin. Vettä tuli puolivälissä matkaa niin paljon, etten nähnyt kunnolla eteeni. Pääsin kotirappuun läpimäräksi kastuneena, vesi valuen palmikosta pitkin selkää, mutta laitteet lähes kuivina ja mikä tärkeintä, toimivina. ARGH! Opetus: vedenkestäviä varusteita tarvitaan Suomen kesässä muulloinkin kuin veneretkillä.

Kuvat ovat toissaillalta, kun kaupungin valtasi sateen sijaan sumu. Istuimme parvekkeella, tyhjensimme jääkaappiin unohtuneen roseepullon pohjat ja katselimme, kun sumu liikkui kaduilla ja kattojen yllä eteenpäin kuin jokin elävä. Oli viileää, piti kaivaa esiin viltit ja villasukat, mutta sisälle ei suostuttu. Uudessa kodissa on ylellisyys nimeltä parveke, joten siellä istutaan suomalaisen sisun voimin koko kesä, vaikka sataisi sammakoita.

Pienellä parvekkeellamme on käynnissä toistaiseksi suhteellisen maltillinen spektaakkeli nimeltä urbaanin viidakon synty. Hain kukkakaupan kesäalennusmyynnistä agaven ja kaksi pientä oliivipuuta, Mikko asetteli ne paikoilleen. Hyvä, hän sanoi tyytyväisenä, enää ei tarvitse kuin asua täällä 3000 vuotta, niin saa istua oliivipuiden varjossa.

Rakastan tuota maisemaa ihan joka mahdollisella säällä. Sateella tuntuu, että taivas tulee lähelle, raskaat pilvet roikkuvat niin matalalla että osuvat melkein päähän. Sumussa on hiljaista, kaupungin äänet etääntyvät, katot ja tornit katoavat. Aurinkoisella säällä kadut heräävät eloon: ihmiset polkevat rantaan, kahviloiden ja kuppiloiden terassit täyttyvät, Andy McCoy löntystää kitaransa kanssa puistoon. Se on oikeastaan varmin hyvän sään merkki.