Muutto meni niin kuin muutot nyt menevät. Tavalla tai toisella maaliin, vaikka jossain vaiheessa matkaa tulee aina epätoivo ja tekee mieli a) lahjoittaa omaisuus kissojen katastrofiyhdistykselle ja muuttaa hotelliin, b) tuikata tavarat tuleen tai b) paeta paikalta, sulkea puhelin ja leikkiä, ettei tiedä mistään muutosta mitään. Ilmiö on sama oli tavaraa sitten vähän tai paljon, meillä sitä toki oli ns. hitosti. Asunnossa oli paljon neliöitä ja monta huonetta, joista jokaisessa kalusteita kookkaista kaapeista sohviin ja pöytiin. Puhumattakaan kaikista 50-luvun raheista ja jakkaroista, joita en näköjään pysty kirppiksillä ohittamaan.
Kiire tuli kuten aina, mutta onneksi edellispäivän pakkausurakkaan osallistunut ystävämme Outi tuli avuksi vielä muuttopäivänäkin. Kamat olivat muuttopäivän aamuun mennessä kaikki lajiteltuina laatikkoihin, mutta pinnoiltaan arimmat kalusteet ja isot kasvit kaipasivat vielä suojausta. Keräilimme hetken itseämme takeaway-kahvin ja karjalanpiirakoiden äärellä, sitten alkoi vimmattu kääriminen ja kelmutus. Luulin olevani hyvä organisoimaan, pakkaamaan ja roudaamaan, mutta sitten muistin olevani amatööri verrattuna Outiin, jolla on vuosien kokemus myymälävisualistin työstä – eli esimerkiksi juurikin siitä, miten isot, hankalat ja painavat asiat suojataan (ja varustetaan varoituksilla) niin, että ne pysyvät ehjinä kuljetuksen ajan. Tuotantotiimi Pyy-Jussila sai homman haltuun päätähuimaavalla vauhdilla ja minä sain keskittyä organisoimaan kokonaisuutta.
Niin kiire ei sentään ollut, ettei tuotantotiimin toinen jäsen olisi ehtinyt heittää pari skeittitemppua keskellä Tehtaankadun jalkakäytävää ennen kuin rahi ja skeittilauta pakattiin autoon.
Muuttomiehet, joihin Jarno suhtautui etukäteen suurella epäluulolla, osoittautuivat kullan arvoisiksi: he olivat oikeilta ammateiltaan palomiehiä ja saivat isojenkin kaappien nostamisen näyttämään helpolta. Tuotantotiimi Pyy-Jussila sai paljon kiitosta erinomaisesta työstään tavarakuorman suojaamisessa, minä sain (varmaankin säälistä) kunniamaininnan pakkausurakan johtamisesta.
Annika laati muuten tovi sitten erinomaisen oppaan onnelliseen muuttoon. Itse lisäisin listaan muuttomiesten palkkaamisen. Olen tehnyt viimeiset kolme muuttoa muuttomiesten avulla ja sen ansiosta oli esimerkiksi tällä kertaa aikaa ja energiaa napata pari kuvaa muistoksi.
Kerkesin myös vastaan uuteen osoitteeseen ohjaamaan tavaroita suoraan oikeisiin paikkoihin, mikä nopeuttaa ja helpottaa huomattavasti uuden kodin saattamista asumiskuntoon. Allaolevan kuvan nimi on “Outi Pyy varaa päättäväisellä olemuksellaan parkkipaikkaa matkalla olevalle muuttorekalle”.
Havaintoja purkuoperaatiosta: miten purkaminen on aina niin paljon nopeampaa kuin pakkaaminen? Lainalaatikoiden pinot tuntuvat sen sijaan paljon suuremmilta määränpäässä kuin lähtöosoitteessa ihan kuin ne olisivat hilpeästi lisääntyneet matkalla. Seisoin uuden kodin ovella ja osoitin sormella suuntaa, sohva tuonne, nämä laatikot tänne, tuota en muistanut omistavani, jätä vaikka siihen.
Iltaan mennessä vanha koti oli tyhjä.
On eriskummallista kuinka asunto on muuton jälkeen yhtäkkiä vain asunto eikä enää kenenkään koti. Mykät seinät, joista äänet kimpoilevat kuin kuulat. Tunnistin ovenkarmit ja lattialautojen narinan, mutta en saanut enää kiinni tuttuuden tunteesta. Hetken ajan kaikki tuntui unelta, Tehtaankadulla vietetyt kolme vuotta ja kaikki siellä tapahtunut.
Koirat juoksentelivat villisti ympyrää tyhjissä huoneissa, kunnes hiljaisuus sai heidät kiinni. Juno mökötti kun sen lempisohva ja kaikki viltit olivat kadonneet, Luna kiertyi närkästyneelle kerälle kylmän takan eteen odottamaan lähtöä.
Olin viimeinen, joka lähti. Oli jo myöhä, kesäillan ohut kajo valaisi vielä huoneet. Kävin jättämässä hyvästit parvekkeelta aukeavalle näkymälle Telakkarantaan. Seisoin hetken keskellä tyhjää olohuonetta, katselin sen vaaleanpunaista seinää. Sitten jätin avaimet takanreunukselle, kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Otin postiluukusta pois lapun, jossa luki Stella ja Jarno. Sen alla oli vielä minun ja entisen kämppäkaverin sukunimi.
Viiden kerroksen mittainen koliseva hissimatka kohti katutasoa: monta sekuntia aikaa tehdä rauha kaiken kanssa, nielaista pala kurkusta ennen kuin uusi elämä alkaisi kohista ympärillä ja imaisisi minut mukaansa.
Mukulakivinen matka uuteen osoitteeseen oli lyhyt, mutta ehdin juuri napata valokuvan pienestä perheestäni ja auringonlaskun värittämistä pilvistä kadun päässä. Jalat painoivat, mutta olo oli kevyt, leijuva kuin tuulenpuska olisi voinut kuljettaa minut kotiin.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA