Noin. Taas on saatu typistettyä yhden lahjakkaan taiteilijan ja naisen elämä riutumaan oletetun rakkausuhteen ympärille. Pääosassa on tavallaan taas mies. Kävin siis vihdoin eilen katsomassa Antti J. Jokisen elokuvan Helene.
Mies on elokuvissa ikuisesti aurinko ja nainen on kuu, joka sitä aurinkoa kieppuen kiertää. Ei väliä onko nainen maailmanluokan taiteilija, hän on olemassa vain miehen katseessa. Elokuvaan syttyvät valot ja sinfoniat alkavat soida kun Einar astuu kuviin. “Kuu kullakseen sai auringon…” Helene hymyilee vihdoin.
(Elokuvassa Marianne & Leonard oli sama ongelma. Elokuvahan kertoi Leonardista ja jos vähän Mariannesta, niin Mariannen suhteesta Leonardiin tai Mariannesta suhteessa Leonardiin.)
Nainen kuvataan usein tunteidensa läpi. Ja hoivan. Tässä tapauksessa hoidettavana on äiti, ja koti, jota luututaan ahkerasti ja jossa tiskataan ponnekkaasti. Jopa sinänsä pienessä mutta väkevässä sivuroolissa oleva äiti (Pirkko Saisio) saa jotenkin kokonaisemman käsittelyn kuin Helene.
Ajattelen nuoria tyttöjä, jotka näkevät elokuvan ja jotka eivät ehkä tunne Schjerfbeckin tarinaa kokonaisuudessaan. Jääkö heille kuva rapistuneessa mökissä kyyhöttävästä naisesta, jonka miehet tulevat nostamaan (ontuville) jaloilleen. Saavatko he ikinä tuntea esimerkiksi sitä rivakkaa ja lahjakasta Heleneä, joka otti ja lähti 18-vuotiaana Pariisiin?
Kunnioitan ohjaajan valintaa keskittyä yhteen osa-alueeseen, en missään nimessä jaksa mitään lapsuuksia ja vanhukseksi maskeerattuja näyttelijäsuorituksia. On silti huomattava, että juuri tämän me valitsemme näyttää Helenestä. Vain tämän.
Napinat napistuani elokuvan hyviin puoliin.
Laura Birn on ilmiömäinen. Niin taitava, niin kaunis, niin täysi. Hänessä ei ole mitään epäuskottavaa. Helene Schjerfbeck ansaitsisi tulla esitellyksi kokonaisena ja Laura Birn ansaitsisi saada näytellä sen kaikkinensa.
Einaria esittävä Johannes Holopainen on tavallaan modernein mies suomalaisessa elokuvassa ehkä koskaan. Luonteva, puhdas kaikesta toksisuudesta ja höröttämisestä. Todella, todella hieno suoritus. Rakkaustarinaa on tunteellista ja helppoa katsella. Latausta on, minä uskon heihin.
Elokuva on myös uskomattoman kaunis. Jo se kauneus on syy katsoa tämä elokuva. (Kuva, jossa on suolasilakoita, munankuoria, ryyppylasi, ah!) Kuvaus, lavastus, lokaatiot, puvustus, kaikki aivan ainutlaatuista. Hankokin vilahtaa. Tältä osin ollaan ehdottomasti mestariteoksen äärellä.
Mutta voi miten PALJON olisin halunnut saada lisää Heleneä, HELENEÄ! Taiteilijuutta, työtä, ajatuksia, inspiraatiota, valintoja. Helene sanoo maalaavansa yhä uudestaan “samaa naakan naamaansa”, kertokaa lisää, haluan kuulla! (Sitähän minäkin tavallaan teen, maalaan sanoilla iänikuista naakan naamaani, hinkutan tekstiä, raavin sitä veitsellä, hieron kankaanpalalla, tuhraan sormella. Lopputulos ei ole lähimainkaan yhtä suurenmoista kuin Helenellä, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa.)
Elokuva alkaa vetävästi, olen alttiina, mutta näkökulmaongelman lisäksi löystyy muutenkin loppua kohti. Kohtaukset alkavat toistua, toistua, toistua. Kynttilä puhalletaan sammuksiin yhä uudestaan ja uudestaan.
Lopuksi haluan kirjata, että tahdon TÄSMÄLLEEN samanlaiset vaatteet kuin Helenellä. Mustan rusettikauluksisen taiteilijatakin, jonka alle pukisin valkoisen hameen, korkeakauluksisia paitoja, suurilla pussihihoilla varustetun maitokahvin värisen, runsaan takkimekon, läpikuultavia pitsiraitoja hihoihini…
Helene Schjerfbeckin näyttely Maailmalta löysin itseni Ateneumissa avoinna vielä TÄNÄÄN SUNNUNTAINA klo 20 saakka. Näyttely on upea, Helene on paikalla. Nuori Helene, rakastunut Helene, turhautunut Helene, vanha, kuoleva Helene. Kokonainen Helene.
Kuvasitpa hyvin itsellenikin nousseita ajatuksia elokuvasta. Kauneudestaan huolimatta se tarjosi niin valitettavan ohuen ja hengettömän kuvan Helenestä. Itse en saanut oikein mitään tunnekosketusta elokuvaan tai sen ihmisiin. Aina Einarin ilmaantuessa kohtaukseen, minulta herkesi mielenkiinto. Kokemus olisi varmasti ollut parempi, jos ei olisi lukenut kirjaa tai muuten perehtynyt Helenen elämään.
Hyvin kiteytetty tästä elokuvasta. Olen täsmälleen samaa mieltä elokuvan visuaalisuudesta. Huikeita kuvia toisensa perään. Yhdyn myös mielipiteeseesi näyttelijöistä – uskottavia. Ja ne vaatteet. Mulle kans maata laahaavia kolttuja!
Ihan yhtä feministiseltä näkökannalta en elokuvaa katsellut eikä itseäni häirinnyt Einarin suuri rooli elokuvassa. Elokuva on aina yksi näkökulma asiaan tai ihmiseen. Ei kai siinä voida valottaa koko ihmisen elämää tai persoonaa. Jos joku tekisi minusta elokuvan, pitäisi siinä käsitellä minuun vaikuttaneita ihmisiä, miestäni eritoten, vaikka toki elämäni vakuutusyhtiön asiakasneuvojana olisikin huippukiinnostavaa kaikkine hiusta nostattavan jännittävine käänteineen!
Mutta siis. Kiitos taas erittäin hyvin kirjoitetusta tekstistäsi, Anna.
Ei voidakaan, siis valottaa koko ihmiselämää, eikä se olisi mielenkiintoistakaan. Enkä minäkään olisi Einaria pois pyyhkinyt, hänhän valaisi elokuvan (siis myös HYVÄSSÄ mielessä)!
Kiitos kun luit ja kommentoit!
Jokinen on itse haastattelussa todennut että “pelkän” taiteilijamuotokuvan elokuvaaminen ei ole taloudellisesti mahdollista. Kansa ostaa lippuja nähdäkseen draamaa ja romantiikkaa, joten sen osuutta tarinassa on korostettu. Elokuva on lajina niin riippuvainen rahoituksesta (muunmuassa).
Jokiselle sanoisin: TRY ME.
Aika moni täällä ja muissa kanavissa on ollut samoilla linjoilla kanssani. Ei Einaria olisi pois tarvinnut jättää, muttei nostaa pääosaankaan.
On erikseen kulttuurin tuottajat ja kuluttajat. Kuluttajat osaa aina tehdä asiat paremmin ja tietävät että sille saa rahoitusta tuosta vaan…. kokeilkaa itse.
Onko tää todella rahoituskysymys? Kysyn siis ihan aidosta kiinnostuksesta alaa kohtaan.
Usein parisuhde ja vanhemmuus sekä uraa rakentava nainen asetetaan vastakkain. Mahdollisuus on kuitenkin molempiin. Olla esimerkiksi akateemisesti koulutettu, itsenäinen ja merkityksellistä työtä tekevä nainen sekä samalla parisuhteessa ja/tai äiti.
Ehkä ihan tästä ei ollut nyt kyse Helenen kohdalla.
Mistä sitten?
Ei kai kukaan asettanut Helenen taiteilijuutta (ura) ja parisuhdetta vastakkain, parisuhde ei kariutunut siihen, päinvastoin, taisi kukoistaa tämän tarinan mukaan.
No just tämä! Aattelin eka et hienoa, vihdoin kunnon leffa hienosta taiteilijasta. Mutta kun näin mainokset leffasta, alkoi jo ärsyttää. Miks helvetissä siihen on pitänyt joku mies ympätä mukaan?? Taatusti olis pärjätty ilman. Kerrottu ”vaan” itse taitelijasta. Enkä siis oo nähnyt leffaa, ärsyttää siis jo pelkät mainokset. Ehkä leffa kuitenkin kannattaa nähdä? Pöh, pisti ihan vihaksi.
Kyllä Einarilla oli varmasti ihan paikkansa tässä, vaikkakaan emme tiedä onko mitään rakkaussuhdetta oikeasti heidän välillään ollut. Mutta kunpa olisi ollut MUUTAKIN, nimenomaan enemmän Heleneä. Mutta katso nyt kuitenkin, elokuva on kaunis, erityiskiitos kuvaaja Rauno Ronkainen!
Elokuva on tosiaan todella kaunis. Jos on yhtään visuaalinen ihminen, kannattaa leffa jo ihan siksikin nähdä. Toistoa oli munkin mielestä liikaa. Lattioita tosiaan jynssöttiin urakalla ja kynttilöitä sammutettiin.
Mielestäni elokuva kertoi Helenestä muutenkin kuin vain Einarin kautta. Helenen ja äidin suhde esimerkiksi tai Helenen ja Westerin ystävyys.
Jälkimmäinen erityisesti lämmitti mieltä (vaikka ihmettelinkin eikö Westerin rooliin löytynyt ketään muuta kuin ohjaajan vaimo). Harrastan maalaamista itsekin ja musta oli ihana katsoa kun Helene työskenteli, mutta en kyllä koko kaksituntista olisi pelkästään sitä jaksanut katsoa.
On erikseen kulttuurin tuottajat ja kuluttajat. Kuluttajat osaa aina tehdä asiat paremmin ja tietävät että sille saa rahoitusta tuosta vaan…. kokeilkaa itse.
Juuri samat kommentit puhisin eilen kun lähdettiin elokuvasta pois. Upeita inspiroivia maalauksellisia kuvia elokuva täynnä ja hieno Helene, mutta miksi naimattomuus ja se miehen ympärillä pyöriminen noin isossa roolissa. Asia ei varmaan haittaa jos ei ole perehtynyt enempää Helenen elämään. Tykkäsin elokuvasta, mutta kaipasin ja odotin enemmän Heleneä siihen.
Niinhän me kaikki, enemmän Heleneä <3
Samoja tuntemuksia ja ajatuksia. Oletko lukenut Rakel Liehun Helene-kirjan, johon elokuva, etenkin Helenen sisäinen dialogi, pohjaa? Siitä saa Helenestä täydemmän kuvan.
Elokuvan viimeinen tekstiblanssi: ”Helene ei koskaan avioitunut”, sai minut raivon partaalle. Mitä ihmettä?! Ihan kuin se olisi ollut taiteilijan elämän päämäärä ja täyttymys, ”päästä naimisiin”. Huh huh.
KYLLÄ! Unohdin kirjoittaa siitä, MIKSI se oli nostettu lopputeksteihin, “ei koskaan avioitunut”! Hyvä kun muistutit!
Olen lukenut aikoinaan Liehun Helene-kirjan ja muitakin elämänkertoja hänestä. Rakastin myös Charlotte Airaksen dokkaria Nuori Schjerfbeck, se avasi minulle kokonaan uuden näkökulman Heleneen.
Erittäin ansiokas analyysi. Pidin elokuvasta, mutta henkilökuvassa on tosiaan puutteensa.
Kiitos! Elokuvassa oli paljon, paljon hyvääkin, ehdottomasti siitä saa ja kannattaa pitää.
Oi kiitos muistutuksesta! Just ehdin piipahtaa!
Varaudu jonottamaan, se kannattaa!