Roadtrip Euroopassa

Hmm, tietääkö joku teistä mihin tämä loppukevät on hujahtanut!? Olen koko ajan ajatellut, että roadtrippimme Eurooppaan häämöttää “sitten joskus” juhannusviikolla, mutta sehän on siis nyt. Seuraava matkamme alkaa toisinsanoen sunnuntaina, aamukuudelta kuten on tullut jo tavaksi. Valmistelut ovat niinsanotusti vaiheessa: matka lyötiin lukkoon jo kuukausia sitten, mutta olemme Jarnon kanssa vasta ostaneet lentoliput Nizzaan ja varanneet kahdeksi yöksi huoneen hotellista, jonka valitsin puhtaasti sen perusteella, että siellä on pieni puutarha ja uima-allas. Sen altaan äärellä ajattelin lekotella ja levätä koko maanantain, kunnes tiistaiaamuna pakkaamme taas laukun ja otamme allemme kiesin, jonka nokka kääntyy siitä kohti… niin, emme vielä tiedä ihan tarkalleen mitä. Aikaa on kaksi ja puoli viikkoa ja luvassa epäilemättä taas seikkailua.

Syytän alkukesän kiireitä siitä, että reissusuunnitelmamme koostuu vasta ajelehtivista ajatuksenpuolikkaista, kuten siitä, että olisipa kivaa ajaa Ranskan etelärannikkoa pitkin Espanjaan ja sieltä Portugaliin Portoon asti. Tämä perustuu pääasiassa siihen, että minä en ole ikinä (kuvitelkaa, IKINÄ) käynyt Espanjassa tai Portugalissa – ja Porto on kuulemma Portugalin ihanin kolkka. Vallan passeleita syitä lähteä koluamaan Euroopan läntistä reunaa.

Olemme haaveilleet myös siitä, että ehtisimme matkan aikana Italiaan, koska se taas on Jarnolla näkemättä. Tajusimme vaan tovi sitten, että Nizzasta Portoon on 1800 kilometrin matka ja sieltä pitäisi ehtiä vielä takaisinkin. Tarkoitus on kuitenkin pysähdellä matkalla, viettää pari päivää siellä ja toiset täällä ja ottaa kaiken kaikkiaan rennosti eikä kaahata eteenpäin puristaen rattia rystyset valkoisena. Nizzasta ei olisi kyllä enää pitkä matka Italian puolelle, joten voi olla, että pikaisesti piipahdamme siellä joko Nizzasta lähtiessä tai sinne palatessamme. (Suunnitelmamme lähtevät tosin tyypillisesti eskaloitumaan juuri siitä, että jompikumpi päättää, että pikaisesti vaan piipahdetaan.)

Vielä mietimme millaisen reitin varrelle osuisi eniten ihania pysähdyspaikkoja, milloin vetää motaria niin kovaa kuin kiesistä lähtee ja milloin valita maisemareitti, mihin kaupunkeihin ja kyliin haluamme jäädä muutamaksi päiväksi, mitä kannattaa missäkin tehdä ja mitä yleensäkään kiinnostaa nähdä. Momondon sivuilta löytyy roadtrip-inspiraatiota ja aion todellakin kahlata jutut läpi.

Haluan ehdottomasti myös kääntää kysyvän katseen teihin, koska tiedän, että ruudun tuolla puolen on paljon Euroopan eteläisiä ja läntisiä kolkkia kiertäneitä ja siellä asuneita tyyppejä. Heitän siis pallon teille: löytyisikö vinkkejä, kokemuksia tai suosituksia? Ihanaa jos jaatte, kaikki otetaan kiitollisuudella vastaan!

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kaupungin paras pizza

Eihän se varsinainen yllätys ollut, että Sofiankadulle avatusta Pizzeria Via Tribunalista tuli tämän kesän suosikki. Suomen ensimmäisen napolilaisen pizzerian taustavoimissa häärii tuttuja Son Of A Punchin poikia, keittiössä italialaisia kokkeja. Sisään voi vaan saapastella, sillä pöytävarauksia ei oteta vastaan – ja baarista voi tilata pöytää odottaessaan täydellisen Aperol Spritzin. Italialaiseen tyyliin koiria torkkuu vähän siellä sun täällä, usein myös pizzeriakoira Nella, joka Luca-isäntänsä ja muun Tribunalin väen kanssa pitää paikkaa pystyssä.

Rakastan paikan sisustusta, sen on suunnitellut ja toteuttanut Anni joka taikoo tiloja eloon taitavammin kuin kukaan tuntemani. On vaaleapunainen stucco-seinä, hehkulamppumerellä valaistu katto, vanha nahkasohva, raa’aksi jätettyä seinäpintaa, vintagevalaisimia, valokylttejä, kaunistakin kauniimpi laattalattia sekä tietysti Mika Kaurismäen vanhan elokuvan juliste: Helsinki Napoli All Night Long.

Mutta (anteeksi Anni) viis sisustuksesta, se PIZZA! En tarkalleen tiennyt ennen Via Tribunalia millaista napolilainen pizza on, koska en muistaakseni ole käynyt koskaan Napolissa – olen kierrellyt Italiaa niin nuorena, että pidätän oikeuden unohtaa osan paikoista, joihin niinä vuosina reppu selässä junaillessani eksyin. Sehän on koukuttavinta pizzaa, jota olen syönyt. Maukas ja pehmeä taikina (en erityisesti välitä rapeasta pohjasta). Kuumassa uunissa valuvaksi sulanut juusto. Rakkaudella ja arvatenkin italialaisella nirsoudella valitut raaka-aineet. Suosikkipizzassani ei ole lainkaan tomaattia, vaan tonnikalaa, sitruunaa, kapriksia ja tietysti mozzarellaa. En oikeastaan edes pidä kapriksista, silti tuossa pizzassa ne ovat tajuttoman hyviä. Joskus tekee mieli tomaattisempaa pizzaa, silloin tilaan Margheritan.

Olen oppinut, että napolaisen pizzan tunnistaa kolmesta asiasta. Pehmeä pohja ja paksut, kuohkeat reunat, kiitos taikinan joka saa kohota vähintään kaksikymmentä tuntia. Hyvät ja harkitut raaka-aineet, joissa laatu korvaa määrän. Tärkein on kolmas kohta: napolilainen pizza kypsyy 450-asteisessa uunissa, jossa se paistuu vaivaisen minuutin verran ennen päätymistään nälkäisten kaupunkilaisten pöytään. Sitäkään en tiennyt, että lyhyt paistoaika antaa pizzalle erilaisen maun, esimerkiksi tuoreyrtit voi ripotella pizzaan jo ennen uuniin sujahtamista toisin kuin pitkään paistuvan, rapsakamman roomalaisen pizzan päälle.

Oikeaoppista napolilaista pizzaa saa maailmasta kuulemma noin 600 paikasta, sitä varten myönnetään harvoille ja valituille sertifikaatti. Kuinka italialaista! Jos Via Tribunali saa sertifikaatin, siitä tulee Suomen ensimmäinen. Mutta minulle ihan sama onko sertifikaatti vai ei, olen jokatapauksessa kantis. Onneksi lähipiirissä on muitakin.

Kuvat ovat parin viikon takaa, kun päädyimme spontaanille sunnuntaipizzalle. Siitä on alkanut vaivihkaa tulla tapa. En pistä pahakseni, eivätkä pistä koiratkaan, joiden kanssa minulla on erityinen pizzan reunapaloja koskeva sopimus. Ne tietävät kyllä kenen jaloissa kannattaa odottaa, Jarnolta tai Mikolta on turha mitään reunapaloja odottaa.

Pizzeria Via Tribunali
Sofiankatu 4, Helsinki
Ma-to 11-22, pe 11-00
La 12-00, su 12-20

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Years to years

Kylläpä aika vierii! Juurihan täytin kahdeksantoista ja hankin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen autoni. Tuntui vapaudelta, kun sai laillisesti ostaa kaupasta kaljaa ja savukkeita. Sillä lailla fiksu veto, että aloin polttamaan vasta täysikäisenä, kun olin jo tarpeeksi vanha tietämään paremmin – fail. Parikymppisenä muutin Tampereelle suorittamaan siviilipalvelusta. Vuodet siellä: uudet ystävät, seikkailut Pispalassa ja niin monet muut hienot muistot. Elämässäni on tapahtunut paljon. Myönnän olevani onnekas, kun olen nuoreen ikääni nähden saanut viettää tapahtumarikasta elämää – ja paras on vasta edessä.

Enää ei tarvitse olla epävarma itsestään. Alan nyt hahmottaa paikkani maailmassa, ja hyväksyä sen, että se kuuluu minulle. En ole enää levoton. Ainuttakaan vuotta en vaihtaisi pois, ne ovat tehneet minusta juuri sen joka olen nyt. Mitä sitten olen? Ennen kaikkea läsnä, tässä ja nyt – niin itseäni kuin muita varten. Olen armollinen ja rehellinen. Nämä asiat eivät ole olleet mulle itsestäänselvyyksiä, mutta voin ylpeydellä sanoa, että olen oppinut viime vuosina paljon.

Ikäkriiseillä en jaksa elämääni vaivata, me kaikki vanhenemme samaa vauhtia. Olen pikemminkin vaan kiitollinen siitä, etten ole pyörätuolissa: sen verran kovakouraisesti ja kursailettomasti olen kohdellut kehoani ja mieltäni. Kaikesta on silti selvitty ja opittu. Olen aina uskonut, että jopa vaikeimmissa kokemuksissa on jotain hyvää. Koskaan ei saa luovuttaa positiivisuuden suhteen, katkeroitua tai antaa periksi. Ajattelen, että kun täällä kerran ollaan, kannattaa elää hyvin ja antaa muidenkin elää. Uskon yksinkertaiseen karmaan: don’t be a dick tai synnyt seuraavassa elämässä kulkukoiraksi.

Elämä jatkuu kohti tuntematonta. Paitsi loppuviikon kalenteri on sen verran minuuttiaikataulutettu, että sana tuntematon lykkääntynee ensi viikolle. Silloin olemme Stellan kanssa jossain päin Ranskaa tai Espanjaa, ehkä Italiaa. Emme tiedä varmasti missä, mutta jossain matkalla eteenpäin ja tekemässä uusia muistoja – hyviä sellaisia.

On siis syntymäpäiväni, paljon onnea minä!

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK