Seuraa perinteeksi muodostunut katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogikirjoituksiin! Tiedän, toisista tällaiset koosteet tuntuvat umpitylsiltä, mutta uskokaa tai älkää, monet tykkäävät, sillä näistä voi bongata kirjoituksia, jotka menivät julkaisuhetkellä ohi.

Vaikuttaa siltä, että vanhat merkit pitävät paikkansa: henkilökohtaiset tekstit ovat yhä blogin luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Kärkisijoille on päässyt niin huippuhetkiin kuin todella vaikeisiin aiheisiin keskittyneitä kirjoituksia. Jos olen jostain ylpeä niin siitä, että tästä on tullut paikka, jossa on tilaa kaikille elämän sävyille.

Elämää endometrioosin kanssa

Vuoden luetuimmassa kirjoituksessa kuvasin matkaani kroonisen kivun kanssa: se huipentui diagnoosiin, jonka sain pitkän taistelun jälkeen sairastettuani endometrioosia yli 25 vuotta.

Olen todella onnellinen siitä, että kirjoitus sai paljon näkyvyyttä. Lamauttavaa kipua ja lapsettomuutta aiheuttavaa endometrioosia sairastaa jopa 10-15% hedelmällisen ikäisistä naisista, mikä tekee siitä yhtä yleisen kuin astman tai diabeteksen. Silti endometrioosi tunnetaan yhä huonosti jopa lääkäreiden keskuudessa ja diagnoosin saaminen kestää keskimäärin 7-9 vuotta, eli aivan liian pitkään.

Olen saanut useita viestejä naisilta, jotka ovat kirjoituksen luettuaan ymmärtäneet, ettei jatkuva kipu ole normaalia, hakeutuneet tutkimuksiin ja saaneet diagnoosin. Tässä syy miksi haluan kirjoittaa ja puhua aiheesta jatkossakin. Yksin ei tarvitse kärsiä, ja mitä aiemmin sairaus todetaan, sen nopeammin sitä päästään hoitamaan.

Now, and now, and now

Kärkeen kiilasi toinenkin kirjoitus, joka liittyi läheisesti endometrioosiin, tarkemmin diagnoosin aiheuttamaan shokkiin. Vaikka olin vuosia tiennyt, että kaikki ei ole kunnossa, oli silti järkytys saada kuulla kuinka paha tilanne oli. Kun saa tietää sairastaneensa parantumatonta tautia teinivuosista saakka, tulee myös katsoneeksi menneitä vuosia uusin silmin.

Välillä tuntuu kuin olisin taas teini koskettelemassa todellisuutta kameraseuran pimiössä, vedostamassa tärähtäneitä kuviani punaisessa hämärässä. Erotan ääriviivat, jotka alkavat piirtyä paperin satiiniseen pintaan, ne ovat samat ja silti vieraat.

Sinulle, jota en vielä tunne

Tämä kirjoitus oli rakkauskirje, joka sisälsi uutisen: olimme menneet kihloihin uuden vuoden aattona. Kerroimme siitä julkisesti vasta kuukausia myöhemmin kun olimme saaneet iloita uutisesta ensin itseksemme ja lähipiirin kesken. Ei se ollut mikään salaisuus, moni oli jo arvannut kuvissa vilahtaneista sormuksista, mutta kirjoitus sai silti valtavan palautevyöryn. Tuntuu tosi kivalta, että blogissa voi jakaa niin vaikeita asioita kuin ilouutisia.

Ensimmäinen lokakuuta, minun syntymäpäiväni, hänen ensimmäinen työpäivänsä. Työtoverit järjestivät yhteisen merkkipäivän kunniaksi lounaan. Istuimme ravintolassa vierekkäin emmekä katsoneet toisiimme. Emme tienneet sitä vielä, mutta se oli jo siellä, sähkö oli alkanut jo ritistä.

Tavallinen tiistai

Kärkisijoille pääsi myös toinen aiheeseen liittyvä kirjoitus. Emme halunneet suunnitella häitä vuosikausia, vaan menimme kahdeksan kuukauden kihlauksen jälkeen naimisiin Helsingin maistraatissa kuumana elokuun päivänä kahden ystävän läsnäollessa. Vasta sen jälkeen kuulin, että sodan aikana tavanneet isovanhempani oli aikoinaan vihitty samassa paikassa.

En ole aina tiennyt mihin olen menossa.
Olen luullut monenlaisia asioita rakkaudeksi.
Olin ollut jo vähällä luovuttaa.

Myös muutama viikko vihkimisen jälkeen julkaistu kirjoitus nimeltä Pölyä kiertoradalla ylsi lähelle kärkisijoja.

Liian köyhä kouluun?

Jarnon kirjoitti jutun omasta koulutiestään yhteistyössä Yhteisvastuukeräyksen kanssa ja siitä tuli yksi vuoden kommentoiduimmista teksteistä. Ei ihme, aihe on todella tärkeä.

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä.

Mitä tekisit solidaarisuudesta naisia kohtaan?

Yhteistyössä Solidaarisuus-järjestön kanssa kirjoittamani juttu keskittyi naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja nousi luetuimpien kärkeen todennäköisesti siksi, että kerroin ensimmäistä kertaa myös omista kokemuksistani väkivallan uhrina. Tätä tekstiä oli vaikea kirjoittaa, varmasti vaikea myös lukea. Olen silti tosi iloinen, että tein sen, ja kiitollinen jokaiselle sen lukeneelle. Asiat eivät muutu, ellei niistä puhuta.

Asioita, joita ette ehkä tiedä Stellasta

Jarno teki listan asioista, joita ette ehkä tienneet, kuten uskomaton kykyni laatia kauppalistoja tai autokoulu, jonka kävin kuorma-autolla, enkä silti aja. Jarnon kirjoittamat paljastusjutut minusta olivat näköjään suosituimpien joukossa myös toissavuonna. Viime vuonna kirjoitin itse vastaavan jutun Jarnosta.

Osana kuohua

Tämä kirjoitus – lomapostikortti Meksikosta – julkaistiin melkein päivälleen vuosi sitten. Kihlaus teki matkasta ikimuistoisen, vaikka siitä en tässä kirjoituksessa vielä maininnutkaan (kuvasta sen taisi ainakin muutama tarkkasilmäinen hoksata).

Viimeisetkin arkiajatukset sulivat jonnekin aaltoihin sen jälkeen kun saavuimme Sayulitasta San Panchoon. Vuosi oli vaihtunut, olin saanut nukkua akuuteimmat univelat pois ja olin ihanasti irti kaikesta. Iloitsin lomasta ja seurasta, pienistä oivalluksista, joille oli vihdoin tilaa päässäni. Otin pikkukameralla lomakuvia, matkamuistoja. Kuljeskelin hiekalla, join auringossa lämmennyttä vino blancoapahvimukista. Annoin meren huuhtoutua ylitseni, olin osa kuohua. Samaa kohinaa aaltojen kanssa.

Unohdus, olemattomuus

Kesäloma Lapissa, Tornionjoessa uivat koirat ja vanhan hirsitalon hiljaisuus. Ilahduin siitä, että tämä kirjoitus ylsi listalle, sillä se on yksi omista suosikeistani viime vuoden teksteistä. (Toki olin ehtinyt unohtaa kirjoittaneeni koko jutun, mutta muistin sen kun kävin läpi blogin analytiikkaa – jotain iloa näistä listoista siis itsellekin!)

Kävelemme tänään lähimmälle hiekkarannalle. Se on postimerkin kokoinen, mutta siellä hiekka on hienoa ja pehmeää kuin trooppisella rannalla. Laskemme viikonpäiviä, sillä ystävämme on tulossa pohjoiseen ja hänet pitää muistaa hakea lentokentältä. Jarno tajuaa, että olemme olleet täällä yli viikon. Miten aika voi mennä näin nopeasti, vaikka päivät ovat niin hitaita, hän sanoo järkyttyneenä. Kulta, ihan kohta me kuollaan.

Nyt kun viime vuoden suosikit on käyty läpi onkin hyvä hetki kysyä onko teillä toiveita tälle vuodelle. Sana on vapaa kommenttilootan puolella! Mistä haluaisit erityisesti lukea juttuja alkaneen vuoden aikana?

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA, MIKKO RASILA & ANU MAKKONEN