✖ SAN JUAN, PUERTO RICO
Pieni rantamme Puerto Ricossa näyttää kohtaukselta Mad Maxista. Oispa jeeppi! Mielellään kolhittu musta Jeep Wrangler, jolla voisi huristella ilman kattoa pitkin hiekkaa. Hurrikaanihommissa sille katollekin saattaa olla kyllä käyttöä. Tarvitaanhan kattoteline, johon virittää tuulimittarit.
Hänen nimensä on White Rabbit.
Rannan äänimaisema on epätodellinen. Tuuli humisee tauotta. Jäätelönmyyjien kellonkilkatus kuuluu kuin kaukaa, vaikka ne kulkevat vierestä. Taivaalla on kova trafiikki – ei aavistustakaan miksi, mutta koptereita lentää koko ajan yllä.
Asioilla on tapana eskaloitua, kun ohjaksissa on tämä tuotantotiimi. Jeeppiaihe karkasi ajat sitten käsistä. Jeepissä voisi nukkua, sanoi Anni haikeasti. Mietimme mitä kaikkea muuta jeepissä voisi matkalla tehdä. Tulimme tulokseen, että oikeastaan kaiken olennaisen. Olisi jeeppiaamiaisia, retkikeittimellä keitetty kahvi mukitelineessä. Ajaisimme jeepin auringonlaskun ääreen ja avaisimme rommipullon. Pressun avulla jeepistä voisi virittää vallan toimivan teltan, jäädä yöksi, pulahtaa kuutamouinnille. Bikinit ja pyyhkeet kuivuisivat hetkessä, kun ne sitoisi viiriksi kattotelineeseen. Lopulta alkoi tuntua, että ei tässä paljoa muuta tarvita koko seuraavalle viikolle kuin rämisevä jeeppi, jonka takapenkille mahtuu meikäläisen reppu, Annin räjähtänyt matkakassi, maastokuvioidut hurrikaanikypärät, pari ananasta ja pullo paikallista rommia.
Rommi on muuten suunnilleen ainoa asia, joka Puerto Ricossa on halpaa. Rannalla ehkä vallitsee kaikesta irti päästämisen ilo siitä, että huomista ei ole, mutta saaren lähes suomalainen hintataso ei tue tulkintaa. Se sopii vähän huonosti meidän minimatkabudjettiin, mutta onneksi olemme neuvokkaita (ja äärimmäiset hyvät priorisoimaan).
Paikalliset surffarit esiintyvät kameralle. Suoristavat aavistuksen selkänsä, jännittävät olkavartensa, ravistavat vettä kiharoistaan tavalla josta puuttuu vain hidastus. Juoksevat lauta kainalossa ohi, sitten juoksevat takaisin eivätkä edes yritä piilottaa sitä, etteivät olleet varsinaisesti menossa mihinkään. Minua naurattaa, kuvaan silti, tietysti kuvaan, se on sanaton sopimuksemme.
Rannan toisen päädyn palmut, graffitit ja rapistuneet muurit tuovat mieleen toisenkin elokuvan, Baz Luhrmannin William Shakespeare’s Romeo + Juliet. Päässä soi repeatilla Radioheadin Talk Show Host. Oikeasti meillä soi vain kymmenen kappaleen kimara, sen verran puhelimeni Spotifyssa on biisejä, jotka suostuvat soimaan offline. Kimarasta ei löydy Radioheadia, vaan Led Zeppelinin Whole lotta love, Diana Kingin Ain’t Nobody, Aerosmithin Dream On, Miguelin Simple Things ja pari muuta täysin sattumanvaraista kappaletta, joita olen pakkosoittanut Annille toistolla koko tähänastisen matkan.
Päivät ovat vastoin kaikkia säätiedotuksia olleet pilvettömät. Helle huojuu lempeissä lukemissa, on kuuma muttei läkähdyttävää. Illallakaan ei laske alle kahdenkymmenen asteen. Meillä ei ole mukana paljoa, mutta silti on liikaa, ei täällä tarvitsisi kuin pari rantariepua ja bikinit.
Iltaisin kerrostalojen takaa kohoaa mustanpuhuva myrskyrintama, jonka keskellä salamoi. Näky on elokuvallinen, kunpa saisin siitä kunnollisen kuvan. Meren kohina yltyy kohti yötä, maailmanlopun surffarit ratsastavat aalloilla pimeään asti.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
