Kappas! Näin kyllä eilen jokusen viattoman lumihiutaleen leijailemassa alas taivaalta, mutta enpä arvannut, että aamuun mennessä kaupunki on peittynyt kinoksiin ja kelkat vallanneet kadut. Onneksi sotaponi on korjattu sisäpihan pyöräparkista talviteloille jo tovi sitten, patterit ilmattu ja lammaskelsi kaivettu kaapista.
Suosikkirutiinini on sama vuodesta toiseen. Aamuisin on jokatapauksessa herätettävä koira kävelylle, aivan hyvin voi samaan syssyyn voi patistaa koko perheen ulos, ottaa kahvit mukaan (mitä isompi kahvimuki, sen pidemmän kävelyn malttaa tehdä) ja tutkia vähän miltä uusi päivä näyttää. Tänään se oli sakeine lumisateineen tavallista pehmeämpi ja aika paljon eilistä kohmeisempi.
Karvanaama odotteli autossa yhtä karvaisen kaverin kanssa. Kohtasin tiukan haukkutervehdyksen kun olin kulkemassa auton ohi, mutta viileä poseeraus alkoi heti kun peruutin pari askelta ja nostin kameran katseen korkeudelle.
Eräät ovat ensilumen aiheuttaman ensijärkytyksen jälkeen muistaneet, että talvessa on oikeastaan hyviäkin puolia – enkä nyt tarkoita tuota karanneen koiran perään säntäävää miestä. Parasta talvessa, jos Juno-koiralta kysytään: lumen tuhannet tuoksut ja se, että tonkimalla kinoksia kuin tryffelipossu voi löytää odottamattomia aarteita kuten katuun kiinnijäätyneen kebabin. Pahinta (sen lisäksi, että odottamattomat aarteet kaivellaan suusta kesken syömisen): kun liukkaille kaduille siroteltu suola alkaa kirvellä polkuanturoissa. Harkitsen taas pulkan hankkimista – jos se kerran toimii lapsiperheille, miksei se toimisi meille?
Kaikki nämä mustavalkoiselta näyttävät kuvat eivät muuten oikeasti ole mustavalkoisia – lumipeite vaan pyyhkäisi maailmasta värit mennessään.
On kyllä kaunista – ja kylmenee kovaa vauhtia. Uutiset pelottelevat kolmenkymmenen asteen paukkupakkasilla, eipä haittaa yhtään karata muutaman päivän päästä niiden alta pois.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
