✖ MELBOURNE, AUSTRALIA
Terveiset toiselta puolelta maapalloa! Saavuimme Australiaan tovi sitten ja blogissa onkin ollut hiukan hiljaista – täällä on ollut aika paljon tekemistä enkä ole malttanut viettää päiviä naputtaen tietokonetta. Ehkä hyvä niin. Seuraa kuvia ja havaintoja parilta ensimmäisiltä päiviltä.
Kun saavuimme 27 tunnin lentomatkan jälkeen kaupunkiin, kello oli seitsemän aamulla ja Fitzroyssa sijaitsevan majapaikkamme check-in oli vasta iltapäivällä. En ollut ollenkaan ajatellut tätä varatessani lentoja ja ensimmäisten öiden majoitusta kaiken muun hässäkän ohella, eikä huoneistohotellissa ollut tietenkään mitään respaa mihin jättää laukkuja. Mennään vaan johonkin kahvilaan syömään aamupalaa ja odottelemaan, sanoin Jarnolle sen valheellisen itsevarmuuden vallassa, jolla ihminen vakuuttaa muille ja ennen muuta itselleen, että homma on ihan hanskassa. Istuimme Uberin takapenkillä matkalla läpi nukkuvan kaupungin, katselin taloja ja tutunnäköisiä puita. Kuuntelimme kuskia, joka kertoili miten Melbourne on muuttunut niiden vuosien aikana, jotka olen ollut poissa.
Kun pääsimme perille, sieltä löytyi kuin löytyikin heti kulman takaa hiljaisten kortteleiden keskeltä aukioleva pikkukuppila, josta saimme pöydän, läppäreille latauspisteen, aamiaista (ihanaa, oikeaa, joltain maistuvaa ruokaa yli vuorokauden kestäneen lentokoneruokailun jälkeen) ja mikä tärkeintä, isot kupilliset kuumaa kahvia vaahdotetulla soijamaidolla.
Tuo meidät pelastanut kuppila, Addict Food & Coffee, edustaa hyvin Melbournen nykyistä kahvilakulttuuria: kaikkialta saa loistavaa kahvia, melkein kaikissa paikoissa on listalla vege- ja vegaanivaihtoehtoja, ruoka on lähes poikkeuksetta herkullista ja tunnelma on rento taustalla soivasta indiefolkista vintagehenkiseen sisustukseen. Kaupunkilaisten lempiaamupala koostuu kovin samankaltaisista aineksista kuin meidän aamupalat Helsingissä, erilaisista yhdistelmistä pannulla paahdettua leipää, avokadoja, kananmunia ja tomaatteja. Hiilareilla käyvä Jarno on onnellinen, koska leipä on hyvää ja sitä saa paljon.
Olimme varustautuneet tappamaan kahvilassa aikaa iltapäivään asti, mutta sitten saimmekin hotellista viestin, että huoneemme oli jo valmis – AAH! Olimme metsästäneet momondosta sopivan majoituksen ensimmäiseksi kahdeksi yöksi, kriteereinä kätevä ja keskeinen sijainti jossain ihanassa kaupunginosassa, mutta samalla tarpeeksi tilaa ja rauhaa palautumiseen pitkän lennon jälkeen.
District Fitzroy oli tarkoitukseen täydellinen: huoneistohotelli sijaitsee rauhallisella sivukadulla vain kahden korttelin päässä kuhisevasta Brunswick Streetista, josta löytyy suurin osa Fitzroyn parhaista rafloista ja baareista, kirjakaupoista ja vintageputiikeista. Kun se kaiken lisäksi oli kohtuuhintainen, valinta oli sillä selvä.
Asunnossamme oli avokeittiö ja olohuone, koko asunnon levyinen terassi, kaunis kylpyhuone ja parikin makuuhuonetta. Olisi voinut siis riidan sattuessa mennä eri makkareihin nukkumaan, mutta ei nyt keksitty mitään sopivaa kinaa. Matkalaukkumme saivat siis oman sängyn ja me valtasimme sen toisen, joka ei ollut täynnä tietokoneita ja latureita, vaatteita, matkakokoisia shampoopulloja ja sukkia.
Täydellisesti varusteltu keittiö tuli tarpeeseen kahdelle jetlagia potevalle matkailijalle. Kun heräsimme seuraavana yönä täysin pirteinä aamuneljältä eikä edes uusi kantiksemme Addict ollut auki, Jarno teki espressokoneella meille kahvit, haki 24-kipsalta (7-Eleven forever) kananmunia ja leipää ja taikoi meille melbournelaisen aamupalan.
Tutkimme Fitzroyta, mutta oikeasti taisin tutkia miltä tuntui olla takaisin kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen. Kaikki oli uutta ja samaan aikaan ihan tuttua. Vierivieressä kauniisti kunnostettuja taloja ja rähjäisiä rakennuksia, kukkaan puhjenneet pensaat ja graffittiseinät, auringossa haalistuneet kyltit, liikennemerkkejä kaikkialla mihin katsoo. Kaupungin äänet: Jeepit huristelivat, raitiovaunut kolistelivat. Ihmisten puheen rytmi, sen letkeä sävy ja tuttu murre, jota ensimmäinen englanninkielen opettajani Suomessa yritti kovasti karistaa. Belinda, here in Finland we speak the Queen’s English! Lasta, joka puhui englantia äidinkielenään, hiukan hämmensi. Ne englanninkielen tunnit olivat ainoat hetket, kun ymmärsin mistä puhuttiin ja saatoin osallistua keskusteluun.
Kirjoitin vasta asioista, joita muistan lapsuudestani Australiassa. Yksi niistä asioista, joita en muistanut, oli se miten viileää täällä maan kaakkoisnurkassa voikaan olla tähän aikaan vuodesta. Olimme pakanneet helposti kerrostettavia vaatteita ajatellen leutoja kevätpäiviä, joita aurinko lämmittäisi paisteellaan, mutta en muistanut ollenkaan, että lämpötiloissa saattaa tapahtua yhdenkin vuorokauden sisällä melkoista vaihtelua jäätävästä kuudesta tai kahdeksasta asteesta melkein kolmenkymmenen asteen helteeseen, jos aurinko sattuu paistamaan.
Toinen asia, jota en muistanut: tunne siitä, että kuuluu johonkin. Olen ollut ulkopuolinen siitä saakka kun tulin Suomeen, en ole oikeastaan ennen tänne palaamista edes tajunnut että se alkoi täsmällisesti juuri silloin. Ei se johtunut siitä, että minua kiusattiin koulussa niin paljon, ei edes siitä etten kotoa muuttaessani ollut päästä työhaastatteluihin tai asuntonäyttöihin, jos soittaessani kerroin vierasperäisen sukunimeni. En vaan kuulunut sinne, en ollut kasvanut siellä, en jakanut avainkokemuksia kenenkään kanssa. Alkuun en osannut edes kieltä enkä ymmärtänyt talvea tai sitä miten ihmiset hengittivät silloin kun oli kolmekymmentä astetta pakkasta.
Ja nyt olen täällä mistä silloin lähdin, haistelen ilmaa jonka tutun tuoksun olin unohtanut, kuljeskelen kaduilla, käyttäydyn karttoineni kuin kuka tahansa turisti ja tuntuu, että kannan sisälläni salaisuutta, jonka voisin kertoa kenelle vaan, mutta en jaksa, koska ei se ole tärkeä muille kuin minulle.
Mutta sitten yhtäkkiä se vaan tulee suustani odottamatta lupaa, sanon sen noin vaan tuntemattomalle tarjoilijalle joka ei edes kysy: I grew up here, I’m back for the first time since I left. Enkä tiedä miksi, koska surua se ei ole, mutta vesi kohoaa silmiin ja valahtaa poskille.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.
Stella, hienosti osaat tiivistää tuntosi ja tunnelman tästä kotiinpaluustasi. Itsellänikin on kaksi kotia, hieman lähempänä tosin toisiaan, kuin sinulla, ja olen siitä iloinen. Aina on tietenkin ikävä toiseen kotiin, jotenkin on aina ulkopuolinen, kuulumaton.
Mutta hyvää on se,että on enemmän perspektiiviä, voi kritisoida molemmista kotimaista huonoja asioita, tai hehkuttaa hyviä, ilman liikaa isänmaallisuutta tai nurkkakuntaista pikkusieluisuutta.
Odotan lisää tunnelmia Australiasta!
Oi, en ollut tiennyt, että olet Australiassa <3
Paluu, muisti, tuttuus ja kuuluminen. Voi että itkettää, toivottavasti on eheyttävä reissu ja pääset myös lähelle sukuasi. Olisi ihanaa jos kertoisit tästäkin.
Voi <3 Kyynel vierähti täälläkin. Juuret on niin tärkeät – oli ne sitten henkiset tai fyysiset. Ihanaa reissua!
” tuntuu, että kannan sisälläni salaisuutta, jonka voisin kertoa kenelle vaan, mutta en jaksa, koska ei se ole tärkeä muille kuin minulle” – miten hienosti tiivistetty (melkein mikä tahansa) iso, tärkeä, kaunis hetki, kun tuntee olevansa matkalla ja perillä yhtä aikaa.
Onnellisuus paistaa näistä postauksista ♡
Hienoa seurata näitä matkatarinoitasi eritoten nyt tuon ”kotiinpaluusalaisuuden” takia. Viimeinen kappale on liikuttava. Onko käynyt mielessä ajatus muuttaa takaisin joskus? Vaikuttaa instan perusteella siltä, että viihtyisitte siellä pysyvämminkin ja ymmärsin että mietitte kodin siirtämistä pois Suomesta ainakin osaksi vuotta. Tässä joka vuosi iskevässä kaamosalakulossa ymmärrän kaipuun aurinkoisempaan keliin erittäin hyvin… Sieltä asti olisi tietysti vähän hankalampaa käydä tervehtimässä tänne jääviä ystäviä ja sukulaisia.
Wau…..
Jotenkin ihan liikutuin tästä tekstistä, jo ennen kuin luin kyyneleihin asti loppuun. Ihanaa matkaa!
Täysin aiheen vierestä, mutta mikä on merkiltään tuo ensimmäisessä kuvassa vilahtava kukkakuvioinen paita? Näyttää ihanalta!
<3
Ihana kirjoitus! Lopetus sai itkun silmään ❤️!
<3<3<3
Tuli kyynel silmäkulmaan täälläkin kun mietti miltä tuo mahtaa tuntua. Joskus tunteet ja ajatukset ovat niin pakahduttavia, että ne vain putoavat ilmoille, vaikka sitä ei suunnittele. En valitettavasti ole Instassa, joten ilmeisesti en näe noita instavideoitasi? Jos niitä varten pitää kirjautua ja seurata, mutta mahtavaa reissua ja toivottavasti eheyttävää. Vaikka kaukana, niin voit ajatella, että sinullakin on juuret jossain…
Vesi valuu pitkin poskia lukiessakin. Ajatellessa miltä sen täytyy tuntia. Tosin olin jo valmiiksi tunteellisessa tilassa omien asioideni kanssa… :)
Olin muuten Sidneyssä kuukaiden joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla. Muistan todellakin kylmyyden, sisällä asunnossa, ei mitään lämmitystä ja vielä talvikausi siellä silloin. Sängyn sai napsauttaa päälle lämpenemään illalla, kun meni nukkumaan, muu huone oli jäinen ja aamulla vessassa huurusi hengitys.
Tuohon aikaan yllätti miten askeettista siellä oli. Ihmisten kodit esim., ja tuntui, ettei kaupungissa ollut “mitään” nuorelle Helsinkiläiselle joka luuli tulleensa katsomaan isoa maailmaa… Sinun instavideoissa näkyy nyt Melbournessa hurjan kiinnostavia vintagekauppoja, kahviloita ym….
Kirjoitat niin kauniisti, se hämmästyttää vielä enemmän kun kerrot oppineesi suomea vasta yli kymmenvuotiaana. Viimeinen kappale sai melkein itselläkin kyyneleen tippumaan poskelle.
Ihanaa reissua teille! Se voi olla jollain tavalla myös eheyttävä kokemus?
<3 <3
Melbourne on ihana – oon käynyt siellä vain kerran, yli kymmenen vuotta sitten, mutta sepä olikin elämäni reissu :). (Ilmeisesti siellä on mihin vuodenaikaan vaan vaihtelevaa säätä; muistelen paikallisten kertoneen, että kaikki vuodenajat voi kokea saman päivän aikana vain Melbournessa. ) Ikimuistosen hienoa matkaa teille!