✖ SOMEWHERE ON THE ROAD
Huh, tuntuu että viime aikoina on tapahtunut niin paljon, ettei blogi tahdo pysyä perässä, mutta otetaanpa asia kerrallaan käsittelyyn. Aloitetaan vaikka siitä, että painelimme viime viikonloppuna muutamaksi päiväksi pohjoiseen. Oli hyvä hetki paeta Helsingistä, sillä taloyhtiössämme on käynnissä kolme yhtäaikaista remonttia – yksi alapuolella, toinen yläpuolella ja kolmas talon toisella julkisivulla – ja alkoi tuntua, että ihminen sietää vain tietyn määrän tauotonta poraamista ja pauketta ennen kuin mielenterveys alkaa horjua.
Vajaan tuhannen kilometrin matkan äitini kotikulmille taittaa suosiollisella ajokelillä noin yhdeksässä tunnissa, mutta tällä kertaa teemme matkaa melkein kaksitoista tuntia. Rämisevässä lainapakussamme ammottaa pelkkä reikä ilmastointilaitteiden kohdalla ja ulkona on paahtava helle, joten pysähdymme vähäväliä päästämään koirat juomaan vettä ja jaloittelemaan.
Käymme Tampereella torikahveilla ystävän kanssa, torilla on kuumaa kuin pätsissä, koirat nukkuvat pöydän alla vesikuppinsa vieressä. Laukontori on sama ja tuttu, kuljin sen läpi aikoinaan joka päivä silloin kun asuin Satamakadulla ja kävelin aamuisin yliopistolle. Lokit ja pysähtynyt lomatunnelma, torimummot, musta makkara, Viikinsaareen lipuvat veneet. Verkatehtaan punaiset tiilet kohoavat taustalla, mietin onko vanha elokuvateatteri ja valokuvausmuseo vielä paikallaan, en pettymyksen pelossa uskalla mennä katsomaan. Tampere on muuttunut niin paljon, ihmettelemme sitä Jarnon kanssa kilpaa joka kerta kun käymme siellä, muistelemme missä oli se ja tuo. Voi niitä vanhoja hyviä aikoja, kun yo-talo oli vielä yo-talo ja Keskustorin laidalla oli Sputnik, jossa saatettiin soittaa Led Zeppeliniä tai The Curea ilman että niitä piti erikseen toivoa.
Kilometrit Suomen sisäisillä matkoilla eivät ole tuntuneet pitkiltä sen jälkeen, kun ajelimme viime kesänä pitkin Eurooppaa ja taitoimme parin päivän sisällä matkan Provencen kulmilta Pyreneiden yli Espanjan läpi Baskimaalle. Helsingistä Lappiin: pikainen päivämatka. Siinähän se kuluu lempikappaleitamme soitellessa ja kinatessa siitä mihin sijoittaisimme lottovoittomme. Herättelemme koiria ennen pysähdyspaikkoja, ne ovat niin helppoja matkakumppaneita: rakastavat nukkua liikkuvassa autossa, rakastavat taukoja. Juovat kiltisti vettä joka kerta kun sitä tarjoillaan, ilahtuvat ikihyviksi jokaisesta saamastaan suupalasta, eivät valita eivätkä reklamoi, ovat vaan onnellisia kun ovat mukana. Ihan kuin ne ymmärtäisivät matkanteon konseptin: että nyt täytyy vain odottaa, kunnes ollaan perillä ja sitten koittaa vapaus.
Viimeinen pitkä pysähdys Viitasaarella. Kaikki huoltoasemat ovat nykyään samanlaisia, mutta siellä on sentään Keitele-järvelle aukeava terassi. Syömme huoltoaseman terassilla kärvennettyä lohta (koirat hoitelevat ne pahiten mustuneet palat) ja juomme kaksi kuppia seissyttä kahvia, että jaksamme ajaa vielä loppumatkan.
Missä kaikkialla on muuten vielä vanhoja huoltoasemia, joissa on itsetehtyjä munkkirinkilöitä, vahakankaisella pöytäliinalla peitetyt pöydät ja säkällä ehkä jopa joku, joka osaa korjata autoja? Saa ilmiantaa seuraavaa kertaa varten.
Tornionjoki alkaa kimaltaa puiden välistä valtatien vasemmalla puolella heti Tornion jälkeen. Sen tuttuudesta tuli ennen uupunut olo kuin vatsanpohjaan olisi pudonnut jotain raskasta. Nyt sen on korvannut jokin positiivinen odotus, melkein lämpö. En tiedä johtuuko se iästä, seurasta vai aiempaa onnellisemmasta elämäntilanteesta, että mieli hakeutuu helpommin hyvien kuin vaikeiden muistojen pariin.
Perillä ei tarvitse enää hikoilla: on kirkas ja kymmenasteinen yö, kun saavumme Aavasaksalle. Tuntuu epätodelliselta – ei ole yhtään hyttystä. Pitkä kuuma toukokuu ja sen katkaissut kesäkuinen koleus on syystä tai toisesta pitänyt ne poissa. Painelemme pihamökkiin, annamme koirille iltapalan ja kaadumme koko porukka sänkyyn.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
