Heilahduksia

powered-by-nikon
Valokuvausteemalla jatketaan. Kyselin tovi sitten uuden toivekuvasarjan tiimoilta mitä, millaisia ja mistä aiheista otettuja valokuvia haluatte tällä tontilla nähdä ja sainkin teiltä tukun toiveita – kiitos! Aion tarttua moniinkin, mutta jostain täytyy aloittaa. Poimin toiveiden joukosta muutaman ajankohtaiselta kalskahtavan avainsanan: liike, tanssi, heilahtavat hiukset ja pitkätukkaiset miehet. Katson onnistuneeni sisällyttämään seuraavaan kuvasarjaan näistä useammankin – kai sellaisesta saa lisäpisteitä?!

2016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-1

Kuvat syntyivät sattumalta – kuten melkein aina. Takana pitkä kuvauspäivä ja loputtoman pitkä työviikko, avasimme työtiimin kesken viinipullon ja unohduimme istumaan iltaa. En malttanut olla tarttumatta kameraan (se ei ole koskaan kovin kaukana) kun valokuvaaja verrytteli puutuneita jäseniään – hän kun on kotonaan kameran toisellakin puolella eikä anna muiden linssien häiritä. Liikkuu ketterästi ja kauniisti, sellaista on ilo kuvata.

2016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-22016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-32016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-42016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-5

Jos olisin suunnitellut kuvat etukäteen, olisin todennäköisesti siirtänyt peikonlehden pois ovensuusta tai enemmän kameran eteen, kenties kantanut arkun kuva-alan ulkopuolelle tai ainakin sijoittanut pitkätukan sen ääreen toisin. Sitä on tosin turha miettiä, sillä sattumankaupalla syntyneet kuvat eivät olisi voineet tapahtua millään muulla tavalla. Oikeastaan pidän näistä juuri näin, arjen rajamailla, epätäydellisinä. On alkuillan tummeneva valo, pehmeitä varjoja ja heilahtaneita ääriviivoja.

2016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-62016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-7

Liikkeen kuvaaminen alkoi näiden kuvien myötä kiinnostaa entistä enemmän. Tuli mieleen Ville Ahonen, muusikko ja moderni tanssija, joka taipuu ja tanssii tiiliseinän edessä Ennen kuin kuolen -kappaleensa videolla (keskivaikeasta levypakkomielteestäni olenkin kirjoittanut joskus). Täytyy tutkiskella ajatusta tovi ja katsoa millaisia kuvia päähän piirtyy.

No mutta – mitä seuraavaksi? Tiputa toive kommenttilootaan, poimin niitä sieltä ja toteutan kun sopiva tilaisuus osuu kohdalle. Edellisistäkin toiveista on tulossa toteutukseen vaikka kuinka moni.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

Give me the words

Ranskalaisyhtye Nouvelle Vague on ollut kuluneiden talvikuukausien takuuvarma tunnelmannostattaja. Ei voi olla rakastamatta keinuvia bossa nova -versioita, joita Marc Collin ja Olivier Libaux ovat naislaulajien kanssa levyttäneet punkin ja uuden aallon klassikkokappaleista: joukossa on monia vanhoja suosikkejani Joy Divisionista The Cureen. Yhtyeen nimi tarkoittaa ranskaksi uutta aaltoa, kuinkas muuten (bossa nova tarkoittaa muuten portugaliksi suunnilleen samaa).

Viime vuosikymmenen alussa perustettu yhtye on tehnyt tätä neroutta ainakin neljä levyllistä. Olen joissakin asioissa vähän hidas, joten olen havahtunut niihin vasta viiveellä. Jos tykkäät ruotsalaisesta Hellsongs-yhtyeestä, joka tekee folkahtavia indieversioita vanhoista hevi- ja rokkikappaleista – vinkkasinkin tovi sitten suosikistani – lämpenet todennäköisesti myös Nouvelle Vaguelle.

Nämä sanat! Miten kepeästi ne taipuvatkaan ranskalaiseen tunnelmointiin sisältämättä yhtään turhaa sanaa.

In a manner of speaking
I just want to say
that I could never forget the way
you told me everything
by saying nothing

PS. Alkuperäisen kappaleen on levyttänyt 70-luvun lopulla perustettu sanfranciscolainen new wave -yhtye nimeltä Tuxedomoon. Hieno sekin, vaikka tunnelma on kovin toisenlainen.

NOUVELLE VAGUE – IN A MANNER OF SPEAKING

Shake for me, girl

Vietin iltapäivän Lontoon itäisissä kortteleissa. Kapeat kadut olivat täynnä ihmisiä, tässä kaupungissa ei suljeta maailmaa sunnuntaiksi. Kaupat, torit ja kojut olivat auki ja jossain oli kukkamarkkinat, sillä vastaan käveli kokonaisia sylillisiä tulppaaneja, liljoja ja laventelinippuja. Kohtasin useamman pariskunnan, jotka väistelivät ohikulkijoita syleillen saaliitaan, valtavia viherkasveja jotka huojuivat kohti uusia kotejaan.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-12016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-22016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-32016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-42016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-52016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-62016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-72016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-82016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-92016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-10

Olen menneillä Lontoon reissuilla löytänyt juuri tälläisinä laiskoina viikonloppupäivinä esineitä ja vaatteita, joista on tullut seuraavien vuosien suosikkeja. 70-luvun nahkatakkeja, vanhoja nahkavöitä, juuri oikealla tavalla kulahtaneita maihareita. Sex Pistolsin t-paidan, jossa nykyisin nukun ja näen pehmeitä unia, jollaisia voi taata vain tuhatseitsemänsataa kertaa pesty lempipaita. Kerran kannoin kotiin vuosikymmeniä vanhan nahkaisen matkalaukun, jonka hauraimmat osat Himmun mies varusti roudarinteipillä iskunkestäviksi lentomatkaani varten. Pääsi perille yhtenä kappaleena, eikä ihme. Jos jotain on elämä opettanut niin sen, että roudarinteipillä voi fiksata kaiken muun paitsi pohjaanpalaneen puuron ja rikotun sydämen.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-122016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-112016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-132016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-142016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-152016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-162016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-172016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-182016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-192016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-202016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-212016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-22

Tällä kertaa en jaksanut penkoa vintageputiikeissa edes huvin vuoksi. Katselin muutamaa kirjaa, hypistelin ohimennessäni mekkoa, jonka asusteeksi olisi voinut hankkia leuhottelevan lierihatun ja talon Italiasta. En ostanut koko päivänä muuta kuin kahvin ja vietnamilaisesta halvan ja hyvän lounaan. Teki mieli vain ajelehtia virtausten mukana, sulautua osaksi kohinaa.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-232016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-242016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-252016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-262016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-272016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-282016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-29

Tältä matkalta taidan viedä mukanani vain valokuvia ja niitä onkin monta. Olalla on kulkenut koko päivän väsymätön matkatoverini, järjestelmäkamera jonka 50-millisen linssin läpi saan olla sivustakatsoja. Tallentaa pieniä viipaleita todellisuudesta, tavalla jolla sen näen. Sen onnelliseksi tekevää vaikutusta on vaikea selittää, mutta onneksi niitä on, joille ei tarvitse.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-302016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-312016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-322016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-332016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-342016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-352016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-362016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-37

Ajattelen kuvien tummia tiilitaloja ja tuntemattomia, tätä olohuoneen pöydän ympärille laskeutunutta yötä, lähenevää kotimatkaa. Erästä minulle rakasta, joka ei ole koskaan käynyt Lontoossa. Kenties hän pitää näistä kuvista ja lähtee seuraavalla kerralla mukaani.

LED ZEPPELIN – WHOLE LOTTA LOVE