Neljän seinän sisällä

Olen viime vuosina vihdoin alkanut tykätä lähes kaikista vuodenajoista ja säätiloista, joista saamme Suomessa nauttia, mutta pakko myöntää: liejunvärinen loska koettelee jopa minun kykyäni nähdä kaikessa kauneutta. Ei mahda mitään – parasta loskakeleissä on se, että saa hyvällä omatunnolla pysyä untuvapeittojen ja pressopannun välittömässä läheisyydessä neljän seinän sisällä. Paljon muuta en olekaan viime päivinä tehnyt.

2016-02-09-stellaharasek-marimekko-3

Kävin lauantaina ja sunnuntaina ulkona vain kävellyttääkseni koiria, jotka eivät luonnollisesti halunneet kävellä. Niitä on kovin vaikea syyttää siitä. Loskassa kahlaamisen jälkeen on edessä tassu- ja mahapesu, kaikkien osapuolien hermoja raastava operaatio, jonka jäljiltä on puhdas turkki ja paha mieli. Sillä on onneksi taianomainen taipumus parantua lihapullalla. Toiset meistä tosin valitsevat lihapullan sijaan pienen lasin viiniä.

2016-02-09-stellaharasek-marimekko-1

Sisällä pysyminen on ollut paras päätös hetkeen. Oli ihana viikonloppu. Nukuin puoleen päivään. Sain aamukahvin kannettuna sänkyyn. Ajauduin keskusteluun siitä olisiko välillä minun vuoroni kantaa kahvia muille – hups. Harkitsin pyykin pesemistä ja luovuin välittömästi ideasta, koska se olisi vaatinut retken lähikaupan pesuainehyllylle. Ylimääräistä ulkoilua välttääkseni tein ruokaa ainoastaan niistä asioista, joita kaapista löytyi. Onneksi siellä on aina vähintään pannukakkuainekset, parmesania, pastaa ja valkosipulia – niillä pysyy kyllä hengissä yhden laiskan viikonlopun.

Ainoa huono puoli visusti kotona vietetyssä viikonlopussa on se, että polttopuut ovat taas loppu. Kroonisesta klapivajeesta huolimatta: onni on takka ja sen äärellä torkkuvat tyypit. Siitä vaan tulee selittämättömän onnelliseksi, tulesta, jonka ympärille kaikki kertyvät ja yksi kerrallaan nukahtavat. Ehkä se on jotenkin geneettisesti ohjelmoitu meihin. Jonkinlainen turvan tunne, kun rakkaat ovat lähellä, liekit lämmittävät ja sudet pysyvät loitolla.

2016-02-09-stellaharasek-marimekko-2

Joku kysyi kadulla mitä kuuluu ja vastasin tottumuksesta, että hyvää. Vastaakohan kukaan koskaan tuohon kysymykseen mitään muuta, vaikka seinät kaatuisivat niskaan ja ottaisi päähän niin paljon, että tukka tippuu irti? Mutta tottahan se on, juuri nyt. Kuuluu hyvää, loskaisesta helmikuusta huolimatta. Kengät ovat märät ja mieli kevyt. Hymyilen ventovieraille raitiovaunuissa, katsovat kuin hullua kunnes alkavat hymyillä takaisin. Se tarttuu, kokeilkaa vaikka.

Kuvat Mikko Rasila

Kirkkautta kohti

Elämme hämmentäviä aikoja. Joka toinen päivä tarvitaan aurinkolasit sokaisevaa valkeutta vastaan, joka toinen päivä kumisaappaat loskassa kahlaamiseen. Tänään on näköjään yksi jälkimmäisistä – ja lisää loskaa tulvii tätä kirjoittaessa taivaalta. Haaveilen kalastajien kahluusaappaista ja perhekokoisesta sateenvarjosta, joka suojaisi myös sään masentamia mäyräkoiria. Mikä märkä, musta maanantai. Tilaan huomiseksi saman sään, joka valaisi kaupungin viime viikon lopulla. Kirkkaan ja kirpeän, aurinkoisempia aikoja enteilevän.

2016-02-05-stellaharasek-friday-22016-02-05-stellaharasek-friday-12016-02-05-stellaharasek-friday-42016-02-05-stellaharasek-friday-3

Valoa maanantaihin! Tulee hyvä viikko, tiedän sen.

Elokuvasta Velvet Goldmine ~ Can you feel me?

Katsoin toissapäivänä Velvet Goldminen varmaan sadannen kerran. Oli vähän vaikea maanantai ja lähipiirissä onneksi tiedetään miten sellaista hoidetaan – sohvapaikalla, safkalla, silityksellä ja lempileffalla. On niitä rakkaita elokuvia muitakin, mutta yksi on ylitse muiden.

70-luvun Lontooseen sijoittuva elokuva on hypnoottisen kaunis ihan sellaisenaan, mutta tarjoaa intertekstuaalisen tunnistusleikin muodossa lisätasoja heille, joita menneiden vuosikymmenten musiikkimaailma kiinnostaa. Brittiläinen Brian Slade (Jonathan Rhys Meyers) on ilmielävä David Bowie, uransa alussa vielä hapuileva hippipoika, joka kasvaa ja alkaa kadota kimalluksella valeltuun alter egoonsa, Maxwell Demoniin. Kaukaa ei tarvitse etsiä viittauksia Ziggy Stardustiin. Amerikkalaisen Curt Wildin (Ewan McGregor) hahmo on elävä, hengittävä ja huutava Iggy Pop, jossa on ripauksia Lou Reedin henkilöhistoriasta ja Kurt Cobainin habituksesta. Jack Fairy on yksi elokuvan kiehtovimmista hahmoista: tarunhohtoinen olento, johon on sekoitettu aineksia Bryan Ferrysta, Brian Enosta ja 60-lukulaisesta avantgarde-elokuvantekijästä Jack Smithista.

Myös elokuvan fiktiivisten artistien ja yhtyeiden nimet on poimittu musiikin historiasta. Maxwell Demon on saanut nimensä Brian Enon varhaisesta kokoonpanosta. Maxwell Demonin taustayhtye The Venus In Furs on poimittu The Velvet Undergroundin samannimisestä kappaleesta. Curt Wildin yhtye The Rats on tuskin sattumalta samanniminen kuin 60-luvun lopun The Rats, jonka riveissä soitti brittikitaristi Mick Ronson juuri ennen kuin hän liittyi David Bowien taustayhtyeeseen. Tätä musanörtin tunnistamisen riemua piisaa. En malta olla mainitsematta vielä sitä, että noiden kuvitteellisten yhtyeiden riveissä soittaa tuttuja ja erittäin todellisia kasvoja Placebon Brian Molkosta Radioheadin Thom Yorkeen. Siinä onkin metatasot kohdillaan, kun fiktiivisessä elokuvassa soittaa fiktiivinen yhtye, jonka riveissä Placebon jäsenet vetävät T. Rexin kappaletta 20th Century Boy.

Tarina on kiihkeä ja kimaltava keitos, joka perustuu tositapahtumiin, huhuihin, päiväuniin, spekulaatioihin ja tulkintoihin siitä mitä olisi voinut tapahtua. David Bowie ei tiettävästi ollut kovin onnellinen siitä miten läheltä juoni joitakin tosiasioita liippasi, joten käsikirjoittajat kuljettivat tarinan kauemmas fiktion maailmaan. Elokuvan tarinassa etsitään totuutta, mutta se on lopulta siinä kaikkein vähiten kiinnostava asia.

On paljon lempikohtauksia. Mainitsen vain kolme, muuten tämä kirjoitus venyisi kymmenen kilometrin pituiseksi.

Kohtaus, jossa Brian tapaa tulevan vaimonsa Mandyn. Tarina kerrotaan takautuvasti Mandyn näkökulmasta, sillä ei ole enää muita jäljellä kertomassa. Oli paljetit, pitkät tukat ja taikaa. So, I married him.

Kohtaus, jossa Brian näkee ensimmäistä kertaa Curtin. The Rats on vallannut lavan ja lietsoo yleisön tavalla, johon uransa alkutaipaleella tarpova Brian ei ole vielä yltänyt. Curt riehuu lavalla savunkatkun keskellä ilman paitaa ja Brianin ilmeeseen tiivistyy yhtäaikaa kytevä kateus, ensimmäinen halun kouristus ja aavistus siitä, että aivan kohta kaikki muuttuu.

Eniten rakastan kohtausta, jossa Curt Wild vetää yhden lempibiisini koko musiikin historiassa, The Stoogesin kappaleen Gimme Danger. Se julkaistiin vuonna 1973 albumilla Raw Power, jota oli muuten Iggyn rinnalla tuottamassa ja miksaamassa – kuka muukaan kuin – David Bowie. Ewan ei ole ihan Iggyn veroinen (kukapa edes voisi olla) eikä olemuksessa ole samaa vaaraa, mutta rooliin heittäytyminen on huikea. Kohtauksessa on läsnä myös pieni pala todellisuutta, sillä yhtyeessä soittavat Sonic Youthin lisäksi The Stoogesin riveistä tuttuja tyyppejä.

Sen vaan oikeastaan halusin tällä kaikella sanoa, että tuon kohtauksen ujeltavaan kitaraan ja matalana murisevaan bassoon kiteytyy paljon kaikenlaista. Ensimmäiset levyt jotka ostin, ensimmäiset kerrat kun kuuntelin ne. Millaista oli olla neljätoista tai viisitoista tai kuusitoista, seistä keikalla ja tuntea kun kitaravallit vyöryvät yli ja rytmi jytisee lattiaa pitkin kantapäiden kautta koko kehon läpi. Miten on mahdollista olla samaan aikaan kaiken keskellä ja kaikesta ulkopuolella. Miten maailman liike hidastuu kun rakastuu. Ja lopulta: kaikki se mitä rakastan musiikissa, elokuvissa ja taiteessa.

THE STOOGES – GIMME DANGER