Olen viime vuosina vihdoin alkanut tykätä lähes kaikista vuodenajoista ja säätiloista, joista saamme Suomessa nauttia, mutta pakko myöntää: liejunvärinen loska koettelee jopa minun kykyäni nähdä kaikessa kauneutta. Ei mahda mitään – parasta loskakeleissä on se, että saa hyvällä omatunnolla pysyä untuvapeittojen ja pressopannun välittömässä läheisyydessä neljän seinän sisällä. Paljon muuta en olekaan viime päivinä tehnyt.
Kävin lauantaina ja sunnuntaina ulkona vain kävellyttääkseni koiria, jotka eivät luonnollisesti halunneet kävellä. Niitä on kovin vaikea syyttää siitä. Loskassa kahlaamisen jälkeen on edessä tassu- ja mahapesu, kaikkien osapuolien hermoja raastava operaatio, jonka jäljiltä on puhdas turkki ja paha mieli. Sillä on onneksi taianomainen taipumus parantua lihapullalla. Toiset meistä tosin valitsevat lihapullan sijaan pienen lasin viiniä.
Sisällä pysyminen on ollut paras päätös hetkeen. Oli ihana viikonloppu. Nukuin puoleen päivään. Sain aamukahvin kannettuna sänkyyn. Ajauduin keskusteluun siitä olisiko välillä minun vuoroni kantaa kahvia muille – hups. Harkitsin pyykin pesemistä ja luovuin välittömästi ideasta, koska se olisi vaatinut retken lähikaupan pesuainehyllylle. Ylimääräistä ulkoilua välttääkseni tein ruokaa ainoastaan niistä asioista, joita kaapista löytyi. Onneksi siellä on aina vähintään pannukakkuainekset, parmesania, pastaa ja valkosipulia – niillä pysyy kyllä hengissä yhden laiskan viikonlopun.
Ainoa huono puoli visusti kotona vietetyssä viikonlopussa on se, että polttopuut ovat taas loppu. Kroonisesta klapivajeesta huolimatta: onni on takka ja sen äärellä torkkuvat tyypit. Siitä vaan tulee selittämättömän onnelliseksi, tulesta, jonka ympärille kaikki kertyvät ja yksi kerrallaan nukahtavat. Ehkä se on jotenkin geneettisesti ohjelmoitu meihin. Jonkinlainen turvan tunne, kun rakkaat ovat lähellä, liekit lämmittävät ja sudet pysyvät loitolla.
Joku kysyi kadulla mitä kuuluu ja vastasin tottumuksesta, että hyvää. Vastaakohan kukaan koskaan tuohon kysymykseen mitään muuta, vaikka seinät kaatuisivat niskaan ja ottaisi päähän niin paljon, että tukka tippuu irti? Mutta tottahan se on, juuri nyt. Kuuluu hyvää, loskaisesta helmikuusta huolimatta. Kengät ovat märät ja mieli kevyt. Hymyilen ventovieraille raitiovaunuissa, katsovat kuin hullua kunnes alkavat hymyillä takaisin. Se tarttuu, kokeilkaa vaikka.
Kuvat Mikko Rasila
