Mitä vähemmän kotona on esineitä, sen enemmän niistä vähistä tykkää. Valokuva Pure Evilin graffitista on yksi suosikkiasioistani. Pidän siitä juuri noin, nojaamassa seinään, vähän kuin ei olisi vielä päättänyt lähtisikö vai jäisikö. Eniten pidän sen neonväreistä, jotka loistavat makuuhuoneen kalpeassa päivänvalossa, ja tekstistä – I’d like to say beautiful things, but I don’t know how.
Kun kyisenkylmänä lauantaina ajelee kaupungista koilliseen, saattaa löytää itsensä keskeltä talvisatua Tuusulanjärven jäältä. Kannattaisi ilmeisesti ajella ulos kaupungista useamminkin – kaiken kroonisen matkakuumeilun keskellä tulee toisinaan yllätyksenä miten hienoja paikkoja täältä löytyy ihan läheltä. Puut olivat huurteessa, kaislat olivat taipuneet lumen painon alla. Horisontissa hiihti ihmisiä, joku paineli menemään potkukelkalla. Puuterilumi pöllysi järven jäällä. Haikailin hetken luistimien perään, kunnes hoksasin, että luistella voi ilmankin.
Kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa pärjäsi hyvin, kun oli varustautunut riittävällä (naurettavalla) määrällä villakerroksia. Vain nenä ja näpit meinasivat jäätyä. Seuraavalla kerralla pakkaan mukaan jotkut pilkkitumput, vielä yhden villahuivin, termospullollisen kuumaa minttukaakaota – ja ne luistimet.
Kuvat Jarno Jussila
Kalenterini väittää, että tammikuu vetelee viimeisiään. Kai se on sitten uskottava! Vuoden ensimmäiset viikot ovat kuluneet kohmeisissa merkeissä. Koko ajan on vähän hämärää, valo samanlaista niin sisällä kuin ulkona, vähäistä ja siniseen taittavaa. Muut värit ovat kadonneet maailmasta tai ottaneet äkkilähdön etelään – voisinpa minäkin. Kaduilla, kahviloissa ja raitiovaunuissa puhutaan säästä kuin kaupungissa olisi enää yksi puheenaihe jäljellä. Nyökyttelen mukana, en enää tiedä enkä jaksa miettiä toivonko että talvi tulee takaisin vai odotanko virallisesti jo kevättä. Aivan sama, kunhan kesä tulee sitten kun sen aika on.
Alkuvuoden väsymys tekee päivistä pehmeitä. Kompastelen aamuisin puoliunessa kadulle ja herään vasta kun eteeni lasketaan kuppi kahvia. Olen sanomaisillani, että olet ihana, mutta sanat takertuvat kitalakeen ja suusta putoaa pelkkä koruton kiitos.
Liukastelen loskassa, keittelen puuroa, työnnän takkaan lisää polttopuita, kuuntelen heviä ja kirjoitan. Eksyn ja unohdun ajatuksiini, puolet ajasta en kuule kun minulle puhutaan. Päässä surisee kuin päättymättömässä päiväkännissä.
Näin toissayönä unta, että kotitalomme – tämä Tehtaankadulla sata vuotta seissyt vampyyrilinna – mureni hitaasti ympärilläni. Ensin makuuhuoneen ikkunankarmeista alkoi pudota palasia. Seuraavaksi huomasin, että ulko-oveen oli puhkottu reikä: rapusta työntyi viileää ilmaa ja askelten ääniä. Sitten keittiön seinä kaatui sisään. Seisoin mykistyneenä oviaukossa ja katselin kuinka valo tulvi huoneeseen. Ei tullut hätä, tuli huojennus. Kuin joku olisi avannut kauan vapautta odottaneen padon.
Seuraavana aamuna tein kuin kuka tahansa kypsä aikuinen, suoritin internet-tutkimuksen. Internet tiesi, että unessa seinät edustavat rajoituksia ja esteitä, usein omia uskomuksiamme ja ajatusmallejamme, jotka estävät etenemisemme.
Ehkä seinien olikin sitten aika alkaa murentua. Tuli mieleen se rumasti rämisevä mutta kauniisti kirjoitettu kappale, jossa lauletaan
in my dreams
I am dirty,
broke, beautiful
and free.