Vietimme viime viikonlopun Suvisaaristossa samassa saaressa, jossa kävimme ensimmäisen kerran kuukausi kaksi sitten kesällä. Kaivelen kohta viimeviikonloppuiset kuvat kamerasta, mutta sitä odotellessa en malta olla julkaisematta muutamia ruutuja tuolta menneeltä heinäkuiselta viikonlopulta.
Finlands Svenska Publicistförbund omistaa pikkuisen saaristoparatisiin nimeltä Estholmen, joka tuli meille tutuksi purjehtivien ystävieni ja yhtiökumppaneideni kautta: he ovat vierailleet saarella lukuisia kertoja vuosien varrella ja ottaneet sen omakseen. Yhdistys sai saaren Venäjän vallan aikaan lahjoituksena, joka oli aluksi vain miesten käytössä. Naisten tehtävä oli soutaa viereiseltä Pentalan saarelta safkaa, kunnes 60-luvulla miehille vihdoin valkeni, että kauniimmasta sukupuolesta voi olla muutakin iloa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?
Historian havinasta puheenollen, saarella on vieraillut jopa Ruotsin kuninkaallisia. Nykyisin saari tarjoaa romanttisesti ränsistyneen pakopaikan myös meille ei-siniverisille, sillä sen saa vuokrata yhdistykseltä kuka vain. Punaisen päätalon ja sen vierashuoneiden lisäksi saarella on muutama pikkumökki, joista suosikkini on Villa Vita. Kalliollta merelle aukeava valkoinen mökki hinattiin vuosia sitten hevosvoimin jään yli naapurisaarelta. Torpassa on tarinan mukaan taikaa: siellä saa tiettävästi alkunsa poikkeuksellisen paljon lapsia. Olemme tästä huolimatta uskaltaneet majoittua sinne molemmilla reissuilla.
Saari sijaitsee sopivan matkan päässä maista. Sinne siirtyminen kestää juuri sen verran kauan, että tuntee olevansa kaukana kaikesta. Todellisuudessa bussi tuo Suvisaariston sataman pysäkille puolessa tunnissa ja venematka satamasta saareen kestää vain kymmenen minuuttia. (Matka voi toki tuntua yllättävän pitkältä, jos kahvimaito loppuu kesken viikonlopunvieton.) Oma vene ei ole onneksi välttämättömyys, vaan saarella on suuri moottorivene, jolla intendentti vie ja tuo vieraat takaisin maihin.
Matkanteko sujuu perinteisimmin tietysti purjeveneellä, jos sattuu olemaan niin onnekas, että omistaa moisen – tai on onnistunut ympäröimään itsensä onnekkailla purjeveneenomistajilla. Saari tuntuu olevan erityisesti purjehtijoiden suosiossa. Venelaiturin viereen rakennetun venevajan pitkän pöydän ääreen niitä mahtuukin toistakymmentä. Onneksi pöydän ympärillä on tilaa myös meille, jotka emme erota tyyrpuuria paapuurista.
Mietin aiemmin mitä ne mökeillään viihtyvät ihmiset oikein tekevät päivät pitkät. Nyt tiedän: lämmittävät saunaa, lukevat kirjoja laiturinnokassa ja miettivät mitä seuraavaksi söisivät. Siinä onkin laiskalle lomalaiselle juuri passelisti ohjelmaa. Jos jaksaa, voi heitellä koirille keppejä. Elleivät ne kuorsaa kyljellään laiturin lämpimillä laudoilla.
Ystäväpiirissä elää konsepti omasta saaresta: se on ultimaattisinta autuutta mitä moni meistä voi kuvitella. Käytännössä vuokrasaari taitaa kyllä olla kätevämpi. Estholmenia isännöivät kaksi intendenttia, joista jompikumpi on viikonloppuisin paikalla kunnostamassa kattoja, hakkaamassa puita ja vaivaihkaa vahtimassa, etteivät vieraat polta saunaa maan tasalle. Se ei ole vain vitsi, näin on kerran käynyt.
Varoitan, lisää kuvia luvassa. Terveisin wannabe-saaristolainen. Romantikon sieluni kaipasi venevajan lyhtyjen ja kynttilöiden keskelle ennen kuin edes tiesin, että sellainen paikka on oikeasti olemassa.
