Tulin takaisin Pariisista jo pari päivää sitten, mutta matkalaukut lojuvat yhä pitkin lattiaa. On taas kuukauden vaikein aika, se juhlava hetki kun makaan sängyssä kuumalla vedellä täytetyn vissypullon kanssa ja mietin, että tälläiseen selviytymiseen tuhlaan lähes neljänneksen elämästäni. Sehän on varovaisimmankin mahdollisen laskutavan mukaan niin monta vuotta, ettei sitä kestä ajatella.
Minulla on päällekkäin kaksi vahvaa kipulääkitystä, yhdessä ne auttavat vähän, ei tarpeeksi. Jarno hieroo alaselkääni kipua lievittävää yrttiöljyä ja hauduttelee siankärsämöstä teetä. Niiden tehoa on tässä lääkepöllyssä vaikea arvioida, mutta ainakin niistä tulee parempi mieli. Ääretön sympatiani kaikille teille, jotka käytte samankaltaisia olotiloja läpi ilman toisen ihmisen läsnäoloa.
Sen lisäksi, että tavarat makaavat koskemattomana, tekemättömät työt kasaantuvat, reissukuvat odottavat kovalevyllä enkä ole käynyt ulkona melkein kahteen vuorokauteen. Mutta musiikkia olen kuunnellut! Sitä voi tehdä, vaikka olisi kuollut.
Lainasin kirjoituksen otsikon Arto Tuunelan Pariisin kevät -yhtyeen biisistä, jonka etsin pari päivää sitten käsiini pelkän nimen vuoksi. Saatan myös valita kirjoja kannen perusteella tai viinin siksi, että sen etiketti puhuttelee minua. Valinnat osuvat harvoin täysin metsään. Hyvä on myös tämä Pariisin kevään kappale, kaikessa helkkyvässä elinvoimassaan. Vanha opiskelukaverini Jussi joutuu siitä kuulemma aivan tiloihin. Yllätyin vähän siitä, että kappale on julkaistu kolme vuotta sitten – minä kuulin siitä ensimmäisen kerran viime viikolla.
Olen totta puhuen seurannut ja soittanut kotona kotimaista musiikkia ahkerammin viimeksi vuosia sitten kun olin vielä töissä levy-yhtiössä ja työskentelin kotimaisen musiikin promootion parissa. Silloin tiesin työni kautta kaiken mitä suomalaisessa musiikkikentässä tapahtuu. Järjestin jatkuvasti levynjulkkareita, ravasin musiikkialan tapahtumissa, kävin viikottain radiokierroksilla musiikkipäälliköiden luona, seurasin musiikkimedioita (joita silloin vielä oli) ja radioiden soittolistoja (joihin vielä silloin heijastui toimittajien omat musiikkivalinnat).
Sittemmin olen pudonnut kotimaisen musiikin suhteen täysin kärryiltä, oikeastaan ihan tietoisesti antanut sen tapahtua, kun ei ole enää töiden puolesta tarvinnut. Olen toki tsempannut tuttuja muusikoita ja pari satunnaista uutta artistia nostanut täälläkin sopivan hetken tullen, kuten viime keväänä, kun kuulin Vestan Turvallista sotaa ja menin hetkellisesti hiukan sekaisin, kuten hyvän musiikin kohdalla monesti käy.
Mutta viime päivinä olen pitkästä aikaa tutkinut ja pohtinut nimenomaan suomalaista musiikkia. Olin viime viikolla soittamassa musiikkia Bollingerin kemuissa, joissa Anna Puu veti akustisen keikan. En ole nähnyt Annaa livenä vuosiin – en edes viimekesäistä Flow-keikkaa, josta kaikki puhuivat – ja yllätyin siitä miten hienosti uudella albumilla julkaistu Tarviin vielä yhden yön aikaa soi riisutun säestyksen kanssa. Tuli pala kurkkuun, lähes samanlainen ylpeys kuin joskus oman artistin menestystä seuratessa, vaikka ei minulla Annan huikean uran kanssa ole ollut mitään tekemistä.
Iisa puolestaan on juuri julkaissut uuden Päivii, öitä -albumin. Tämä uutukainen ja sen edeltäjä ovat olleet minulle jostain syystä vaikeampia kuin Iisan ihan ensimmäinen sooloalbumi, jonka duettona Knipin kanssa levytetty Puutarhajuhla on yhä yksi niistä kappaleista, joita soitan syksyisin, kun ikkunan takana pimenee tarpeeksi. Tykkään silti kovasti uuden levyn ensimmäisestä kappaleesta nimeltä Kaunein syy ja tutustun hissuksiin niihin muihin, tunnustelen miten tulemme toimeen.
Taloudessamme on soitettu viime aikoina kaikkein eniten Minä ja Ville Ahosta, kyllä, sitä vuonna 2013 julkaistua ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyttä Mia-albumia, jonka silloinen kämppikseni uhkasi heittää ikkunasta, jos se soisi vielä kerran. Ymmärrän, se ei ole mikään ihan mutkaton levy. Ehkä juuri siksi se oli ja on yhä hienointa mitä suomalaisen musiikin saralla on hetkeen tehty, uniikki yhdistelmä tarinoita hajoavan mielen hämärästä ja tulkintaa, joka voi samassa kappaleessa kohota falsettiin ja suistua mantramaiseen transsiin. Jarno on syypää tämän matopurkin avaamiseen uudelleen ja nyt tästä ei taas tahdo tulla loppua. Ville tuskin lukee tätä blogia, mutta voisiko joku hänet tunteva välittää terveiset, että uutta musiikkia odotetaan jo kovasti (lue: tarvitsemme uuden levyn, että pääsemme irti tästä edellisestä). Vielä kerran tunteella, yksi lempivideoistani, jossa yhdistyy kaksi maailman hienointa asiaa – musiikki ja ihminen, joka osaa tanssia.
PS. Olen saanut viime aikoina monia viestejä magneettitutkimuksesta, jossa kerroin käyneeni kipujeni vuoksi muutama viikko sitten. Kokeen tulokset ovat saapuneet jo, mutta sulattelen niitä omassa rauhassani vielä hetken.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
