✖ BERLIN, GERMANY

Vietimme viime viikonlopun Berliinissä ystäviemme Annin ja Ollin kanssa. Oli jännää vierailla pitkästä aikaa vanhassa lempikaupungissani, vuosia sitten sitten siellä tuli lorvittua kaveriporukalla ihan yhtenään. Sen jälkeen en ole käynyt siellä kuin kahdesti: kerran taidegalleriaprojektiin liittyvällä työmatkalla – jonka päätteeksi en päässyt lentokoneeseen, koska kaksimetrinen taideteokseni sai lentoyhtiön lupalapuista huolimatta koko lentokentän sekaisin – ja toisen kerran pari syksyä sitten, kun valloitin kaupunkia Annin kanssa. Palaan tämän visiitin varsinaiseen tarkoitukseen myöhemmin, mutta sitä odotellessa muutama kuva viikonlopun varrelta.

Oli paras mahdollinen hetki olla Berliinissä, sillä kevät oli juuri saapunut kaupunkiin: aurinko paistoi surrealistisen siniseltä taivaalta, terassit olivat auenneet ja lämpötilat kipusivat päivisin kahteenkymmeneen. Villapaidassa ja trenssissä tuli kuuma, mikä autuas läkähdys! Ei ole sattumaa, että moni takavuosien matkoista ajoittui juuri kevääseen, sillä se alkaa Berliinissä huomattavasti aiemmin kuin Helsingissä. Siis sellainen kevät, että terasseilla voi viettää aikaa ihan olemisen ilosta eikä tarvitse hytistä aamukahvin kanssa jonkun lämpölampun ja viltin alla todistaakseen itselleen, että kyllä nyt on kevät.

Oli ihanaa pakata kevyesti. Heitin olkalaukkuun läppärin, kirjan ja aurinkolasit, cabin-kokoiseen matkalaukkuun pakkasin pussillisen kosmetiikkaa, aurinkovoiteen ja yöasuksi Pink Floydin t-paidan. Niin, ja Polaroid-kameran! Mikä neronleimaus! Jarnon olkalaukusta löytyi toki meidän peruskamerakamat, mutta viikonlopun aikana otetuista Polaroid-kuvista tuli suttuisine tarkennuksineen paljon kiinnostavammat kuin näistä digitaalisemmista snapshoteista.

Kävimme Helmut Newton Foundationissa katsomassa saksalaissyntyisen valokuvaajan taiteellisista ja kaupallisista töistä kootun näyttelyn. En ollut aiemmin käynyt siellä, vaikka monet Newtonin töistä ovat toki olleet tuttua kuvastoa muodin ja valokuvataiteen historian varrelta. Mieleen jäi kuvien vahvat valta-asetelmat, vaeltavat irtojalat ja muutamat huumaavan kauniit muotikuvat, joissa oli enemmän vilpittömyyttä kuin mitään muuta. Newtonin June-vaimon työt jäivät kutkuttamaan: hän on tehnyt omaa taiteellista uraa valokuvaajana pseudonyymillä Alice Springs. Museossa oli tällä hetkellä myös toisen 60- ja 70-luvun muotivalokuvausta uudistaneen taiteilijan, Guy Bourdinin töitä.

Pidin kovasti aulan marmorilattiasta, mutta museon kirjakauppaa ja sen valtavaa taidekirjavalikoimaa rakastin. Jos olen jonain päivänä rahoissani, ostan kaikki ne kirjat, joista olen tähän saakka vain haaveillut – ja samalla isomman kodin, jonne voin rakentaa huoneen kokoisen kirjaston. Toistaiseksi tyydyimme julisteeseen.

Kävimme pyörimässä kirppiksillä etsimässä Jarnolle liehulahkeisia farkkuja, ei vaan löytynyt vielä oikeita. Kaunis 70-luvun mokkaliivi tuli vastaan, mutta hinta oli niin suolainen, että sai jäädä kauppaan. Iso osa kirppistelyn kauneutta piilee loistavissa diileissä, jotka hykerryttävät joka kerta kun käyttää aarteitaan.

Aarteista ja loistavista diileistä puheenollen: löysin Friedrichshainin sunnuntaikirppikseltä jotain odottamatonta, nimittäin Arabian Ruska-kannun. Olen ihaillut sitä pidempään raaskimatta ostaa kannua omaksi siihen hintaan, jolla ne Helsingissä liikkuvat – nyt sain omani varsin kohtuullisella kympillä! Naurattaa vähän, että piti mennä Saksaan saakka ostamaan suomalaista keramiikkaa, mutta minkäs teet. Kirppisonni ei katso maantieteellistä sijaintia.

Damien Hirstin haiteos Soho Housen aulassa on superhieno!

Piipahdimme viinilasillisella Soho Housen terassilla, jonka aurinkovarjot ja pensaat tarjosivat suojaisan paikan ohikulkijoiden tarkkailuun. Harmi, etten tullut ottaneeksi kuvaa – syytän voi-salviapastaa, joka lumosi minut ravintolan listalla. Lounaasta ei ollut pitkä aika, joten tilasimme annoksen ihan maistelumielessä puoliksi Jarnon kanssa. Oli hyvää. Kaikki on kuulemma hyvää siellä, joten täytyy mennä toistekin.

Vierailimme myös Soho Housen katutason The Storessa, joka on yhdistelmä putiikkia, kahvilaa, kirjakauppaa ja rentoa työskentelytilaa, jossa jengi istuskeli läppäreidensä kanssa. En vaan ymmärrä miten kukaan pystyy keskittymään kaikkien niiden ärsykkeiden keskellä. Olin itse seota vintagekirjaosastolla, voi apua mitä teoksia sieltä olisi saanut vaatimattomaan kolmensadan euron hintaan! Olisin voinut kahmia myös kaikki nuo kaktukset mukaani, samoin vanhat filmikamerat, joita oli myynnissä putiikin puolella. Niiden lisäksi olisi ollut tarjolla muotia, asusteita, vinyylilevyjä ja artesaanituoksuja, joihin en uskaltanut edes katsoa.

Söimme hyvin. Berliinissä on oikeastaan vaikeaa syödä huonosti. Kävimme muutamassa ihanassa ravintolassa, joista ei ole ainuttakaan kuvaa: oli kiljuva nälkä ja sitäpaitsi juuri sellainen upottava hämärä, joka saa kaiken näyttämään kauniilta – paitsi valokuvat. Kamera jäi kassiin ja me keskityimme safkaan ja seuraan.

Sunnuntai-iltana painelimme pizzalle, terassilla tarkeni vielä myöhään illalla. Italialaiset punkkarit olivat kuulemma aikoinaan perustaneet paikan kerätessään rahoitusta ulkomaisten punkbändien tuomiseen keikoille. Hankkeessa oli selvästi onnistuttu yli odotusten, sillä suuri terassi oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Jälkiruoaksi jaoimme tiramisun.

Berliini oli inspiroiva itsensä, omalla rosoisella tavallaan. Rumankaunis kaupunki ottaa vastaan joka kerran yhtä helposti, kadunkulmat ja vastaantulijat tuntuvat tutulta, vaikkei olisi koskaan niitä nähnytkään. Berliini on versio tutusta maailmasta, sellainen jossa kaikki on vähän vapaampaa, kevyt tunnelma kuin aina olisi viikon päästä vappu. Ehkä se johtuu siitä, että olen ollut siellä niin usein juuri keväisin. Tai ehkä taika onkin seurassa? Ystävien kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen on olo kuin olisi ollut pidemmälläkin lomalla – samaan aikaan virkistynyt ja väsynyt viinin äärellä istutuista illoista ja pitkistä keskusteluista.

PS. Tiedoksi teille, jotka odotatte kiihkeästi osallistumistamme lentopäästökeskusteluun: kirjoitus on tulossa kyllä, kestää vaan hetken vielä että ehdimme muiden kiireiden keskellä jäsentää ajatuksemme ymmärrettävään muotoon. Tälläisiä tekstejä ei halua huitoa vasurilla kasaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA