Heppatytön paratiisi

✖ ISLANNINHEVOSTALLI ÓFEIGUR, VIHTI

Toissatalven paras joululahja oli ystäväni Kanervan minulle ja Jarnolle järjestämä retki Islanninhevostalli Ófeiguriin. Oli kirkas aamu, kävelimme polkua pitkin rantaan. Aurinko kohosi puiden takaa ja valaisi niityt ja kylmän kohmettamat korret. Kiipesimme kalliolle ja katselimme jäätyneelle järvelle, jään pinta oli niin sileä että sillä olisi voinut liukua ilman luistimia.

Sitten satuloimme hevoset ja lähdimme ratsastamaan. Hevosten lämpö hohkasi satulan läpi. Pujottelimme puiden välistä metsään, palasimme vielä rantaan, laukkasimme metsäteillä ja jäätyneiden ojien yli. Ratsut hörähtelivät, niiden hengitys höyrysi pikkupakkasessa. Puiden latvat kimalsivat, horisontti hehkui vaaleanpunaisena. Kaikkialla oli niin pakahduttavan kaunista, että unohdin lopulta kameran ja ahmin maisemaa pelkällä katseellani.

Sellaisina hetkinä on mahdotonta olla ajattelematta, että Suomi on kaunein paikka, jossa olen koskaan käynyt, ja että maailmalla on toivoa niin kauan kuin on pörröisiä hevosia, kirkkaita pakkasaamuja ja keskelle metsää piiloutunut paikka, jonne kuka vaan saa tulla nauttimaan tästä kaikesta.

Julkaisin silloin muutamia näistä huurteisista kuvista, mutta kaikkein tärkeimmät ruudut – Kanervan minusta ja Jarnosta ottamat yhteiskuvat – jäivät silloin omiin arkistoihin. Suhteemme oli vielä siinä orastavassa, värisevässä alkuvaiheessa, kun halusimme pitää sen kokonaan omanamme ja katsoa mihin kaikki johtaa. Nyt kaksi vuotta myöhemmin naurattaa miten tärkeältä silloin tuntui, että kukaan ulkopuolinen ei saa tietää, miten hyvin kuvittelimme suhteemme salaavamme ja kuinka moni sen – yllätys! – kuitenkin arvasi.

Tuolta päivältä otetut kuvat ovat yhdet lempikuvani viime vuosilta. Onneksi ne säästyivät kovalevyvarkauksilta, sillä – toisin kuin liian monet muut – olin tallentanut ne turvaan pilvipalveluihin. Kuuraiset hevoset ja niiden pehmeät turvat, tallirakennusten harmaat hirret, vuodenvaihteen kultainen valo joka enteilee jo piteneviä päiviä ja kevättä. Metsäpolkua pitkin jolkottava Nella-koira ja sen meille molemmille rakas omistaja. Ja tuo tyyppi, joka lähti ihan muina hurjapäänä kanssani maastoretkelle oltuaan sitä ennen vain yhden ainokaisen kerran hevosen selässä. Hyvin hän pärjäsi. On tainnut edellisessä elämässään olla intiaani, joka on tukka hulmuten laukannut hevosella paikasta toiseen.

Hevosparatiisi kuuluu Kanervan äidille ja siellä on tullut vierailtua viime vuosina vähintään kerran kaksi vuodessa – useamminkin kyllä voisi. Joka kerta kun käyn siellä, inboxini tulvahtaa täyteen kiihkeitä kyselyitä: mikä on tämä heppataivas, miten sinne pääsee, saako sinne mennä? Vastaan kerrankin yhteisesti: saa tietysti, tilalla on kymmeniä islanninhevosia ja siellä järjestetään ihan kaikkea ratsastustunneista maastoretkiin ja hevosleireihin, joihin sisältyy aamupala ja aittamajoitus. Minäkin olen yöpynyt aitassa, se on ihana! Islanninhevosten lisäksi tilalta löytyy shetlanninponeja, kissoja, koiria, vuohia ja kaneja, joten lapsille (ja eläinrakkaille aikuisille kuten esimerkiksi meitsille) riittää nähtävää ja rapsutettavaa. Paikka ei ole kaukana Helsingistä: jos ei ole autoa, bussi vie ja tuo. Bussimatka kestää vuodenajasta riippuen 45 minuutista tuntiin, autolla pääsee paikalle sukkelammin.

Moni on toivonut viime tingan joululahjavinkkejä. Myöhemmin tänään on vielä tulossa helsinkiläisten iloksi pikaopas lahjaostoksille, mutta haluan vinkata heti ja erikseen, että Ófeigurilta voi ostaa jouluhintaan lahjaksi ratsastustunteja! Ne voi käyttää yksityis- tai ryhmätuntina, kenttäopetukseen tai taitojen riittäessä maastoretkeen, ihan toiveiden mukaan räätälöitynä. Ja tietysti ne voi käyttää myös yhdessä! Kahden tunnin ratsastus on tarjoushintaan 70€, neljä tuntia 140€. Lahjakortin voi jakaa kahdelle, esimerkiksi käyttää kahden tunnin kortin yhden tunnin ratsastukseen yhdessä ystävän kanssa. Tarjous on voimassa perjantaihin 22.12. saakka ja tunnit ovat käytettävissä 1.4.2018 asti. Tilaukset voi lähettää sähköpostilla suoraan Kanervan äidille osoitteeseen leila.salovaara@kolumbus.fi. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan vilpitön suositus ihan suoraan sydämestä – toivottavasti siitä on jollekulle teistä iloa. Joulutarjouksen jälkeenkin tunteja saa tietysti ostaa, nyt ne vaan saa tavallista edullisemmin.

Kenelle antaisi ratsastuslahjakortin? Entiselle tai nykyiselle hevostytölle (poikia toki unohtamatta). Hänelle, jolla on jo kaikkea. Hänelle, joka tarvitsee stressiloman: ei voi olla mitään parempaa tapaa nollata pää kuin turpaterapia metsän keskellä. Hänelle, joka on aina salaa halunnut ratsastaa: ei ole helpompaa tapaa kokeilla, sillä islanninhevoset ovat pieniä ja lempeitä. Tai hänelle, jolle haluat antaa pienen palan paratiisia.

Aah, minäkin tahdon jo takaisin. Ja taidanpa tietää yhden ystävän, jonka haluan viedä mukanani! MIKKO! OLETKO KUULOLLA?

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & KANERVA AHONALA

10 syytä lähteä roadtripille

Roadtrippailusta tuli puolivahingossa yksi tämän vuoden teemoista: olemme ajelleet autolla Ahvenanmaalla, Karibian ja Kreikan saaristossa, pitkin eteläistä Eurooppaa ja Australian rannikollakin. Toki olemme ehtineet tehdä pienempiä retkiä täällä kotimaankin kamaralla ja käyneet niin ystävien mökeillä kuin kuvausmatkoilla.

Roadtripit ovat perheessämme taas ajankohtainen aihe, sillä loppuviikosta odottaa lähtö Lappiin. Joulunviettoon pohjoiseen lähtee minun, Jarnon ja matkalaukkujen lisäksi myös kamerakalusto ja kaksi mäyräkoiraa, joten lentäminen ei ole vaihtoehto. Täyteenammutut ruuhkajunat eivät houkuta, eikä niihin olisi enää lippuja joulua edeltäville päiville saanutkaan. Otamme siis kiesin alle ja taitamme matkan kilometri kerrallaan katsellen ikkunasta ympärillä vaihtuvaa maisemaa. Vajaan kymmenen tunnin ajomatka ei ahdista – se tuntuu itseasiassa varsin lyhyeltä sen jälkeen, kun ajoimme viime kesänä Ranskasta Espanjaan ja takaisin. Automatkailussa on sitäpaitsi puolensa! Seuraa kymmenen syytä lähteä roadtripille. Niistä suurin osa pätee myös auton vuokraamiseen ulkomailla.

1 ~ Omat aikataulut

Tämä kohta ei ole sattumalta listan ensimmäinen. Lento-, juna- ja bussimatkustamisessa on puolensa, mutta niitä kaikkia yhdistää niiden ylivoimaisesti huonoin puoli: joku muu määrittelee aikataulun ja siihen ei voi vaikuttaa, siitä ei voi myöhästyä eikä siitä voi edes kitistä kenellekään. Aaaargh. Automatkalla sen sijaan saa tehdä kaiken just silloin kun itse haluaa! Pakata auton. Hakea pahvimukikahvin mukaan ja istahtaa kyytiin. Valkata rauhassa radiokanavan tai musiikin, säätää penkin sopivaksi. Ja kun olet lähtenyt liikkeelle silloin kun sinulle sopii, voit vieläpä edetä täysin omaan tahtiisi ja pitää taukoja silloin kun huvittaa. Aah mikä stressiloma. (Okei, uskon että moni lapsiperhe on tästä toista mieltä, mutta näin lapsettoman näkökulmasta autolla liikkuminen on silkkaa rentoutumista verrattuna ruuhkabussissa istumiseen tai säntäilyyn lentokentällä.)

2 ~ Omat reitit

Autoillessa voi valita nopeimman reitin, maisemareitin tai sen reitin, joka mutkittelee parhaiden pysähdyspaikkojen kautta. Ihan parasta verrattuna mihin tahansa muuhun tapaan matkustaa! Lentokone laskeutuu vasta kun on perillä. Juna tai bussi pysähtyy vain määrätyissä paikoissa eikä varsinaisesti odota, jos haluatkin piipahtaa välillä lounaalla tai taidenäyttelyssä tai muuten vain tutkimaan mielenkiintoisen näköistä paikkaa. Mutta automatkalla voi pysähtyä ihan mihin huvittaa, olivat ne sitten ennalta valittuja paikkoja (matkan varrelle osuva kiintoisa putiikki tai museo) tai päähänpistoja (uintiretki, pihakirppis, houkuttelevan näköinen tienvarsikahvila).

3 ~ Lähimatkailusta tulee seikkailu

Lähinurkkienkin koluamisesta tulee heti jotenkin jännittävämpää, kun saa ajella omia reittejään pitkin, tutustua paikkoihin omaan tahtiinsa ja kääntyä sivuteille ihan vaan nähdäkseen minne ne johtavat. Tulee monesti myös pysähdeltyä pikkupaikkoihin, joihin ei ikinä tulisi erikseen matkustettua. Roadtrippailu on mahtavaa ulkomaillakin, mutta erityisen paljon tykkään automatkailusta täällä Suomessa, sillä se on ehdottomasti paras tapa tutustua omaan kotimaahansa.

4 ~ Huoleton pakkaaminen

Takakontissa on tilaa! Autoon voi huoletta heittää ne kolmannetkin kengät ihan siltä varalta, että niitä sattuu tarvitsemaan. Ja piknikviltin, riippumaton, sateenvarjon, kuusi kirjaa, oman tyynyn, lautapelin ja mitä kaikkea muuta nyt onkaan aina tehnyt mieli pakata matkalle, mutta ei ole saanut mahtumaan matkalaukkuun.

5 ~ Laatuaikaa läheisten kanssa

Voi toki olla, että roadtrippailet yksinäsi, mutta todennäköisemmin mukanasi on joko oma rakas, perheenjäseniä tai ystäviä. Autossa on kerrankin mahdollisuus istua rauhassa, luukuttaa vanhoja lempibiisejä ja jutella kaikista niistä asioista, joihin syventymiseen ei välttämättä ole aikaa tai kärsivällisyyttä arjen keskellä. Autossa istuminen pitkillä ajomatkoilla on toki myös loistava tapa testata parisuhteen tilaa, ja jos siinä syntyykin riitaa, autossa on myös aikaa ja rauhaa sen sopimiseen.

(Väitän myös, että kolmen viikon autossa istuminen sen jälkeen kun työkamat on varastettu takakontista tarjoaa aivan uniikin mahdollisuuden lujittaa sekä ammatillinen että parisuhteellinen tiimityöskentely, mutta se onkin jo toinen tarina.)

6 ~ Spontaanit käänteet

Ei, en tarkoita tällä varkauden kohteeksi joutumista – suosittelen kuljettamaan arvotavarat mukana ja hakemaan jännitystä toisenlaisista käänteistä. Yksi roadtrippailun parhaista puolista on, että se mahdollistaa suunnitelmien muuttamisen lennosta, tilanteen mukaan elämisen ja kaikenlaiset päähänpistot. Navigaattorit ja karttasovellukset tekevät reitiltä eksymisestä nykyisin harvinaista, mutta kyllä automatkailussa piisaa mahdollisuuksia yllätyksiin ja odottamattomiin käänteisiin ilmankin niitä. Parhaista matkamuistoista harvat ovat syntyneet niin, että paikasta A matkustettiin paikkaan B juuri kuten oltiin suunniteltukin ja kaikki meni ihan täsmälleen kuten oli tarkoitus.

7 ~ Matkanteko on osa elämystä

Bussi-, juna- ja lentomatkat lippujonoineen ja turvatarkastuksineen tuntuvat usein pakolliselta pahalta, joka on kärsittävä ja suoritettava ennen kuin pääsee perille ja matka varsinaisesti alkaa. Roadtripillä matkanteko on olennainen ja erottamaton osa itse matkaa eikä ole tarkoituskaan kaahata vaan perille niin nopeasti kuin mahdollista, vaan nauttia maisemista, musiikista, seurasta, pysähdyksistä ja ihan vaan tien päällä olemisen universaalista onnesta.

8 ~ Autossa on aina parhaat musat

Lentokoneessa tai junassa voi toki kuunnella musiikkia kuulokkeista, mutta melkein kaikki hyvä on vielä parempaa jaettuna. Automatkat ovat tietysti täydellisiä minkä tahansa musiikin kuunteluun, mutta erityisen loistavia tilaisuuksia ne tarjoavat uuteen musiikkiin tutustumiseen sekä tietysti ikivanhojen suosikkiensa fiilistelyyn. Mikä nostaisi tunnelmaa paremmin kuin

Valitsemme Jarnon kanssa usein teeman: tällä ajomatkalla kuuntelemme vain kotimaista musiikkia (tämä tie on käyty usein ja se johtaa lopulta aina Dave Lindholmiin ja Hectoriin). Toisella matkalla soitetaan vain 80-luvun lemppareitamme. Tai saatamme ottaa biisikisan, jossa tarkoitus on nokittaa toisen valinta vielä paremmalla samaan genreen kuuluvalla kappaleella.

Puheenaiheet eivät lopu kesken pitkilläkään ajomatkoilla, kun samaan autoon on sijoitettu kaksi musadiggaria.

9 ~ Sielu ehtii mukaan

Joskus on ihanaa kadota omasta arjestaan tuhkana tuuleen – loikata vaan lentokoneeseen ja olla muutamaa tuntia myöhemmin jossain aivan muualla. Mutta monesti rentouttavampi ja lempeämpi tapa lähteä matkalle on liikkua sen verran verkkaisesti, että mieli laskeutuu reissumoodiin omaan luonnolliseen tahtiinsa. Se on helppoa varsinkin silloin kun reissuun lähteminen ei vaadi lentokentällä ryysimistä, odottelua, turvatarkastuksia ja takanasi istuvan tyypin hetki hetkeltä humaltuvien vitsien kuuntelemista.

10 ~ Koko perhe pääsee reissuun

Tarkoitan tietysti perheen pienimpiä ja karvaisimpia, siis koiria! Niille pakataan takapenkille omat viltit, puruluut ja turvavyövaljaat. Runsas snack- ja vesitarjoilu on olennainen osa matkantekoa. Jaloittelu- ja verryttelytauot huoltoasemilla ja tienvarsikuppiloiden pihoilla ovat tietysti tärkeitä. Varsinkin pikkukahviloiden pitäjiltä saattaa sitäpaitsi saada herkkupaloja tai ainakin nyt vähän rapsutusta.

Ehkä aihe on teillekin ajankohtainen – onko tiedossa joulureissuja tai mökkimatkoja?

Kuvat ovat viimekeväiseltä Ahvenanmaan matkaltamme, kun saimme Arita Espoosta lainaan Jeepin, tuliterän Renegaden. Oi sitä onnea! Jeeppikuume yltyy vaan, mutta onneksi on olemassa laina- ja vuokra-autoja niin kauan kuin vietämme melkein puolet ajasta jossain maailmalla.

Siihen liittyen, seuraavaksi onkin luvassa vinkkejä auton vuokraamiseen reissussa! Jos on aiheeseen liittyviä kysymyksiä, kannattaa nakata eetteriin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (AND YES, WE WORE THE SAME CLOTHES. DON’T LAUGH, JUST TELL US WHO WORE ‘EM BETTER.)

Avaruushopeaa

Kaupallisessa yhteistyössä Lapponia, sisältää arvonnan

Kuten ehkä tiedätte, rakastan hopeakoruja. Minulla on aina ylläni jotain, kaulassa ohut hopeaketju tai ranteessa rengas, kädet täynnä sormuksia. Koruni ovat useimmiten joko siroja ja ohuita, tai sitten suuria, melkein massiivisia. Seuraavassa kuvasarjassa on luvassa koruinspiraatiota jälkimmäisessä kategoriassa!

Oli monta syytä lähteä yhteistyöhön Lapponian kanssa. Äitini on opettanut minut arvostamaan pitkän linjan suomalaisia designtaloja: Lapponia oli yksi niistä, joista hän puhui jo silloin kun olin pieni. Lapponian pohjoisen luonnon ja mielenmaiseman inspiroimat korut olivat tietysti pohjoisesta kotoisen olevani äitini mieleen, ja tekivät myös minuun vaikutuksen kun näin niitä ensimmäisen kerran.

Lapponian yli 50-vuotisen, uniikin historian varrelle on mahtunut monta merkkipaalua. Suosikkini niistä tiivistyy akryylistä ja hopeasta valmistettuun valtavaan pallosormukseen nimeltä Kivettynyt järvi, jota Yoko Ono käytti vuonna 1975 siihen aikaan supersuositussa Dick Cavett -showssa. Pallosormus – ja monta muuta poimintaa yrityksen vaiheikkaasta historiasta – löytyy täältä.

Lapponia valmistaa yhä kaikki korunsa käsityönä Helsingissä omassa tehtaassaan. Näiden korujen alkuperää tai valmistusolosuhteiden eettisyyttä ei siis todellakaan tarvitse arvailla! Käsintehdyt arvokorut kestävät sitäpaitsi aikaa ja käyttöä ihan eri tavalla kuin massatuotantona valmistettu koru tai halpa rihkama. Laadukas koru säilyy äidiltä tyttärelle ja on käytännössä ikuinen.

Arvostan myös vastuullista toimintaa: koruihin käytetystä kullasta kaikki ja hopeasta 70% on kierrätettyä. Loput 30% on peräisin pohjoismaisista kaivoksista. Myös tehtaan jätevedet kerätään ja käsitellään ympäristövaikutusten minimoimiseksi.

Viimeinen niitti oli, että Lapponialle ajankohtainen aihe, avaruuden inspiroima korusarja, sattui iskemään omaan avaruuspakkomielteeseeni. Olenhan tulivuoritutkijan lisäksi Pohjantähdestä nimeni saanut avaruustutkija, joka on ollut koko elämänsä vähän liiankin innostunut maailmankaikkeudesta ympärillämme. Mennään siis asiaan.

Björn Weckströmin suunnittelema ikoninen Space Silver -kokoelma sai alkunsa vuonna 1969, kun Neil Armstrong käveli ensimmäisenä ihmisenä kuussa. Sitä seurannut innostus sai Weckströmin luomaan kuuluisan avaruushopeakokoelmansa, joka saavutti muutama vuosi myöhemmin kansainvälistä mainetta, kun kokoelman korut näkyivät Prinsessa Leian yllä George Lucasin ensimmäisen Star Wars -episodin loppukohtauksessa. Tänä vuonna juhlistetaan tuon ensimmäisen vuonna 1977 julkistetun Star Wars -elokuvan 40. vuosipäivää, joten kokoelma on taas ajankohtainen. Lapponia on uudelleenlanseerannut kokoelmaan kaksi korua, jotka eivät ole olleet tuotannossa vuosikymmeniin: Galaktinen tuuli -korvakorut ja Beira-kaulakoru ovat saatavilla rajoitettuna eränä nyt loppuvuoden aikana. Jos tarina siitä, miten Lapponian korut päätyivät osaksi yhtä maailman kuuluisimmista elokuvista, kiinnostaa isommin, Lapponian sivuilta löytyy koko stoori.

Valitsin Space Silver -kokoelmasta viisi suosikkiani, jotka kuvasimme Jarnon kanssa ylläni. Sanomattakin selvää, että nämä veistokselliset korut taipuvat täydellisesti juhlaan. Olisi ollut liiankin helppoa ottaa niistä ihanat gaalakuvat, mutta minua alkoi kiinnostaa miten korut toimisivat yhdistettynä arkipäivän tyyliini. Jos hankkisin näin kauniin, ajattoman korun, haluaisin nimittäin ehdottomasti käyttää sitä arkisinkin! Juhlia on kuitenkin vain silloin tällöin, mutta arkea elämme joka päivä ja kyllä sekin ansaitsee vähän kimallusta. Puin kuviin siis farkut, avaruusteemaan sopivan bändipaidan ja lempineuleen. Himmeäksi harjatut hopeakorut hohtivat ihanasti joulukuisessa hämärässä.

Darinan koru -rannekoru on monikäyttöisyytensä ja yksinkertaisuutensa vuoksi yksi ehdottomista suosikeistani tästä mallistosta: voisin todellakin käyttää sitä vaikka joka päivä. Rengas on aika painava, mutta solahtaa luontevasti kapoiseen ranteeseeni. Tämä rengas on muuten se toinen Star Warsin legendaarisessa loppukohtauksessa nähty koru, joten ranteessani killuu näissä kuvissa ehta pala populaarikulttuurin historiaa.

Gondan Naamio -sormus on kokoelman suurin ja näyttävin sormus. En tiedä mitä Björn Weckström on sitä suunnitellessaan ajatellut, mutta kilpimäisessä sormuksessa on jotain taianomaista voimaa, joka tuntuu suojelevan sen käyttäjää. Se on koostaan huolimatta helppokäyttöinen, sillä se on suunniteltu niin ettei se rajoita sormen liikkuvuutta. En yhtään kestä hankalia koruja, joiden kanssa ei voi olla normaalisti.

Mini Punk -korvakoruissa rakastuin ensimmäisenä nimeen. Mini Punk! Miten ihana. Kauniit ovat korviksetkin: kaikessa siroudessaan ja minikokoisuudessaan silti näyttävät. Tulee mieleen avaruudessa ajelehtiva hopearomu, joka ei tietenkään ole oikeasti mikään romu vaan aarre, jonka hoksaa vasta se onnekas, joka saa sen napattua suuren kosmiseen haaviinsa. Korvikset ovat täydellinen pari pikkumustalle joulun tai uuden vuoden juhliin, mutta itse käyttäisin näitä varmaan joka viikko ison villapaidan ja farkkujen kaverina tuomaan vähän taikaa tavalliseen arkipäivään.

Sukkula-sormus on kaikessa veistoksellisuudessaan todella helppo ja huoleton koru, sillä sen voi yhdistää vaivattomasti mihin vain. Toimii juhlassa mekon seurassa, rennoissa kemuissa pillifarkkujen ja paljettitakin parina, arkisin neuleen ja nahkahameen kanssa ja töissä pikkutakin ja kapeiden housujen kaverina. Jos hankkisin tästä kokoelmasta yhden korun käytettäväksi joka päivä, se olisi Sukkula-sormus. Myös siksi, että uskon salaa sen olevan sukkula, joka vie suuriin seikkailuihin.

Planetaariset laaksot -kaulakoru on kokoelman suurin ja itseoikeutetusti tunnetuin koru, sillä juuri se kimalsi Prinsessa Leian kaulassa ensimmäisessä Star Wars -elokuvassa vuonna 1977. Se ei kuitenkaan ollut syy sen valintaan suosikkilistalleni, vaan pidin sen eleganssista ja 60-70-lukujen taitetta henkivästä näyttävyydestä. Tämän korun seuraksi ei enää muita koruja tai asusteita kaivatakaan: se riittää tekemään mistä tahansa simppelistä pikkumustasta tai vaikkapa pitkästä mustasta neulemekosta juhlavan. Nostaisin hiukset tiukalle poninhännälle tai suttuiselle sykerölle, ja antaisin korun loistaa. Tai sitten käyttäisin sitä juuri näin, rennosti neuleen kanssa sunnuntai-illallisella. Superkaunis, supernäyttävä ja suuria voimia hohkava koru on varmasti yksi uniikeimmista paloista korusuunnittelun historiaa, jota olen koskaan päässyt sovittamaan.

Mikä näistä on teidän suosikkinne? Sain muuten valita yhden korun itselleni, arvaatteko mikä mihin päädyin?

Jos alkoi kiinnostaa miten Lapponian korut syntyvät, kannattaa käydä Instagramissa kurkkimassa Instastory-videoni, jotka kuvasin Lapponian tehtaalla. Ne ovat näkyvissä seuraavan 24 tunnin ajan.

Kannattaa  muutenkin piipahtaa Instagramini (@stellaharasek) puolella, sillä sieltä löytyy nyt myös arvonta! Jaossa on yksi pari Mini Punk -korvakoruja, jonka arvon onnekkaalle voittajalle keskiviikkona 20. joulukuuta – ei siis muuta kuin Instagramin puolelle osallistumaan. Kimaltavaa sunnuntaita sinne ruudun toiselle puolelle!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA