En olisi millään halunnut lähteä Australiasta takaisin Suomeen, mutta Helsingissä odottavat työt – ja varsinkin se Helsingissä odottava pieni musta mäyräkoira – saivat minut hyppäämään lentokoneeseen.
Australian matka oli eriskummallinen ja ihana, unohtumaton, uuvuttava ja juuri niin tärkeä ja välttämätön kuin olin toivonut ja pelännyt. Kotiinpaluussa 25 vuoden poissaolon jälkeen sekoittuu kirjo tunteita, päällimmäisenä haikeus siitä, että kaikki on tuttua mutta samaan aikaan toisin.
Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa sen kaiken rakkaimman ihmiseni kanssa. Hän näki mistä olen tullut, kävi kanssani paikoissa joissa kasvoin, tapasi ihmisiä jotka tunsivat minut ja perheeni kun minä olin pieni. Kohtasimme kaiken yhdessä ja hän piti minusta kiinni silloin kun olin jäädä aallokon alle.
Australiassa kaikesta tuli yhtäkkiä niin selvää. Ehkä olin pitkäksi venähtäneen lomamatkan jälkeen vihdoin perillä? Hetken ajan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saumattomassa synkassa maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin siellä itsestäni ja elämästäni niin monta asiaa, miksi asiat ovat menneet niinkuin ovat, mihin olen ollut kaiken tämän ajan menossa, miksi tie on ollut niin pitkä, miksi se on ollut toisinaan niin kevyt ja hetkittäin niin helvetin vaikea.
Istuin lentokoneessa sen kummallisen riemun vallassa, joka valtaa ihmisen kun hän vihdoin pudottaa harteiltaan kaiken tarpeettomaksi käyneen stressin ja epävarmuuden. Tilasin kahvin, kuuntelin kilometrien kohinaa päässäni ja ajattelin, etten anna enää ikinä minkään tai kenenkään horjuttaa tätä vastalöydettyä varmuutta.
Varmuus kesti Helsinki-Vantaalle asti. Kävelin lentokentän läpi silmät puoliummessa uupumuksesta, mutta selkä suorassa. Kotiovella kaikki vaan jotenkin levähti. Ensinnäkään koira ei ollut kotona, ei tietenkään ollut. Kolmen viikon hiljaisuus kimpoili autiossa asunnossa ja mietin, että täältäkö me tosiaan lähdettiin vain vähän aikaa sitten. Se Stella, joka sieltä lähti oli jollain selittämättömällä tavalla eri kuin se, joka oli tullut nyt takaisin.
Ensimmäinen ilta kului pienen manian vallassa, purimme matkalaukkuja ja kirppiksiltä keräämiämme aarteita. Suurin osa oli selvinnyt yhtenä kappaleena kuljetuksesta ja onnittelimme itseämme loistavasta pakkaussuorituksesta. Avasimme jääkaapista löytyneen oluen ja jaoimme sen kahteen lasiin, mutta nukahdin ennen kuin ehdin juoda omaani loppuun.
Seuraavana aamuna heräsin kuudelta eikä mikään ollutkaan enää kovin selvää. Pesin kasvot, silmänaluset hohtivat mustina kraatereina kylpyhuoneen hämärässä. Tuijotin todo-listaani, joka tuntui juuri sillä hetkellä absurdilta kokoelmalta täysin epäolennaisia asioita. Sovittuihin tärskyihin koirani kanssa oli vielä tunteja ja Jarno nukkui yhä, joten ison kahvipannullisen keittämisen sijaan lähdin ulos hakemaan lähikahvilasta pahvimukillisen kahvia. Puin talvitakin, aavistin jäisen tihkusateen, joka vaani ulko-oven takana. Sisäpihalla tuli vastaan naapuri, joka ei vastannut tervehdykseen, suojatiellä olin jäädä auton alle. Vartin päästä olin kahvini kanssa takaisin tietokoneen äärellä ja yritin muistaa mitä teen, miksi ja ketä varten.
Olin hukannut itseni vähän niinkuin hukkasin itseni 25 vuotta sitten kun tulin Suomeen enkä ymmärtänyt sanaakaan suomea. Siltä se tuntui nytkin, olin taas itselleni vieraassa ja hiukan vihamielisessä ympäristössä ja loppusyksyinen pimeys iski päähän kuin leka. Arki tuntui vieraalta, jollekin toiselle kuuluvalta. Ihmiset kulkivat kaduilla sen näköisinä että olivat syöneet myrkkyä enkä tiennyt tarkalleen miksi, mutta minä en selvästikään kuulunut joukkoon.
Kaiken pitää aina jatkua, laulaa Samae Koskinen. Se on samaan aikaan lohduttavaa ja vähän uuvuttavaa – eikö kaikki voisi joskus pysähtyä, edes pieneksi hetkeksi? Koska on ikävä, tai on vähän sekaisin, tai muuten vaan on jotenkin sijoiltaan eikä tiedä miten saisi itsensä takaisin raiteilleen.
Yhtenä aamuna muutama päivä myöhemmin. Olin juuri avannut kaikki matkan aikana saapuneet laskut ja aloittanut kuittikasan purkamisen, kun ovikello soi. Remonttimies kertoi, että taloyhtiön ikkunaremontti oli vihdoin edennyt kohdallemme ja alkaisi asunnossamme ensi viikolla. Päätä alkoi heti kiristää. Miksi meitä ei varoitettu ajankohdasta kuukautta aiemmin, kuten piti? Miten järjestämme asiat tällä varoitusajalla? Kotona ei voi työskennellä remontin ajan. Koira ei voi olla kotona remontin ajan. Matkamme ajaksi sovitut talovahdit eivät todennäköisesti halua asua keskellä remonttikaaosta. Tivasin vastauksia ikkunamieheltä, joka seisoi ovensuussa ja muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi. Sitten Jarno ilmestyi taakseni. Hän alkoi rauhalliseen tapaansa jutella ikkunamiehen kanssa remontin yksityiskohdista ja tilanteeseen laskeutui levollisuus. Asioita selvitettiin ja niistä sovittiin, pieniä vitsejä sinkosi puolin ja toisin, mitään ongelmaa ei yhtäkkiä enää ollut ja minä muistin taas miksi rakastuin häneen.
Kyllä tämä tästä. Kyllä minä taas löydän itseni kaikkien vastaamattomien sähköpostien, ikkunaremonttien ja marraskuisten tihkusateiden alta. Piirrän ääriviivoja, jotka ovat vahvemmat kuin entiset, ankkuroin itseni arkeen asioilla, jotka ovat tässä ja totta. On tämä paikka kainalossa, koti siellä missä hän ja hänen maadoittava energiansa. Ja ihan kohta alkava seuraava matka, jonka aikana ei onneksi tarvitse ajatella mitään uutta. Voi vaan solahtaa tutulla tavalla vieraaseen rytmiin ja sulattaa sen keskellä kaikkea viime aikoina tapahtunutta.
Tämä hullu pieni elämä. Juuri kun sain matkalaukut purettua Australian jäljiltä, pakkaan ne uudestaan Indonesiaa varten. Enpä tiennyt mitä tilasin, kun muutama vuosi sitten toivoin Helsinkiin jumiutuneeseen elämääni lisää mahdollisuuksia nähdä maailmaa. Australian reissukuvat lähtevät Balille mukaan, palmun alla on aikaa käydä niitä läpi. Osan säästän lehtijuttuun, loput tulevat tähän blogiin. Palaan aiheeseen pian.
Valoa sunnuntaihinne, missä olettekaan. Ja yhteinen kiitos kaikista kommenteista, joita olen viime aikoina teiltä eri kanavia pitkin saanut liittyen blogin kymmenvuotissynttäreihin ja tähän mennessä julkaistuihin Australia-juttuihin. Kun kerrotte miksi luette ja seuraatte, muistan taas miksi tämä on kaiken arvoista.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
