Lehtikuvan lumoissa ~ Stanley Kubrick K1:ssa

Kaupallinen yhteistyö Suomen valokuvataiteen museo ja Asennemedia

Tervehdys toukokuuhun! Seuraa ajankohtainen taidevinkki. Ehkä muistattekin, että Suomen valokuvataiteen museo avasi viime kesänä Helsingin ydinkeskustaan uuden näyttelytilan nimeltä K1. Museohan palvelee yhä tutulla paikallaan Kaapelitehtaalla, K1 on siis aivan itsenäinen yksikkö, joka tuo valokuvataiteen myös ydinkeskustaan, tarkemmin sanottuna Kämp Gallerian kellarikerrokseen. Rakastan tätä suuntaa, että taide tulee sinne missä ihmiset ovat jo.

K1 on matalan kynnyksen näyttelytila ja muutenkin superkiva lisäys Helsingin taidetarjontaan – varsinkin, kun sinne saa tulla koiran kanssa. Piipahdamme usein näyttelyissä päiväkävelyn varrelta ja taidekoira kulkee mielellään mukana, koska taide-elämysten lomassa saa yleensä kaikissa koiraystävällisissä gallerioissa rapsutuksia ja erikoishuomiota.

Kävimme katsomassa viime perjantaina avautuneen uuden näyttelyn Stanley Kubrick: Valokuvaaja joka keskittyy nimensä mukaisesti Stanley Kubrickin vähemmän tunnettuun uraan valokuvaajana. Enpä itsekään vielä tovi sitten tiennyt, että elokuvistaan kuuluisa Kubrick toimi uransa alussa lehtikuvaajana ja otti amerikkalaisen Look-aikakauslehden sivuille kuvia, joista monet tihkuivat samoja visuaalisia elementtejä kuin myöhemmät elokuvat. Kubrickin elokuvista (Tohtori Outolempi, 2001: Avaruusseikkailu, Kellopeliappelsiini) tuttu tumma, unenomainen estetiikka, jossa on usein jotain epätavallista tai muuten vähän nyrjähtänyttä, huokuu selvästi myös valokuvista.

Kuvassa on Columbian yliopiston kemisti – vai onko sittenkin Tohtori Outolempi vuodelta 1964?

Valokuvaaminen tarjosi nuorelle Kubrickille mahdollisuuden hioa tyyliään ja visuaalista silmäänsä. Hänhän oli vasta 17-vuotias myydessään ensimmäisen valokuvansa Look-lehdelle vuonna 1945. Huh, näitä nuorten nerojen elämänvaiheita tutkiessa tulee välillä pohdittua mitähän itse tuli samanikäisenä tehtyä. Itse sain teinivuosina jokusen valokuvan julkaistua lappilaisessa paikallislehdessä, niistä ei toki maksettu mitään eivätkä ne *KÖH* olleet ihan samaa tasoa kuin nämä Kubrickin upeat työt.

Kuvajournalismiin keskittynyt Look otti pian Kubrickin harjoitteluun ja hänestä tuli ylivoimaisesti lehden nuorin valokuvaaja. Näyttelyssä on esillä kuvia vuosilta 1945-1950 ja välillä on vaikea muistaa, että hän oli tosiaan silloin 17-22-vuotias. Vitriineissä on esillä myös aikakauslehtiä noilta vuosilta, superkiinnostavia sekä visuaalisuudeltaan että ajankuvana.

Näyttelyn kautta pääsee nimittäin kurkistamaan paitsi Kubrickin varhaistuotannon visuaaliseen maailmaan, myös 40-luvun sodanjälkeiseen Amerikkaan, kuvajournalismiin ja kuvalehtien kultakauteen. Look halusi tarjoilla lukijoilleen kepeitä aiheita juuri päättyneen toisen maailmansodan vastapainoksi ja Kubrick kuvasikin New Yorkin arjen ja kaupunkikulttuurin ohessa paljon aikansa julkkiksia, kuten nyrkkelijöitä, näyttelijöitä ja malleja. Harva kiinnittää kameraan mitään huomiota, kamera on läsnä sivustatarkkailijan roolissa, tekemättä numeroa itsestään.

Nyrkkeilijä Walter Cartierista otetut kuvat ovat suosikkejani: hikeä ja verta tihkuvien brutaaleiden kehäkuvien rinnalla on seesteisyydessään lähes pysähtyneitä kuvia nyrkkeilijän arjesta. 

Kubrick poikkesi valokuvaajana selvästi muista aikansa lehtikuvaajista, jotka suosivat luonnonvaloa ja selkeitä sommitelmia. Kubrick jäljitteli film noir -elokuvien alivalottunutta, dramaattista tyyliä ja saattoi kuvia ottaessaan lavastaa ja sommitella ne mieleisekseen. Nykypäivän valossa ajatus on absurdi: maailmassa, jossa kuvien käsittely ja lavastaminen on arkipäivää, valokuvajournalismi edustaa viimeistä koskematonta maaperää. 40-luvun aikakauslehdissä kuvat olivat usein tekstiäkin tärkeämpiä, kertoivat ihan omaa tarinaansa. Oppi, jonka Kubrick sai visuaalisesti näyttävien tarinoiden rakentamisesta Look-lehdelle työskennellessään, oli tietysti myöhemmän uran kannalta hyödyksi.

Ensivilkaisulla näytti, että kuvan nainen selaa puhelinta, mutta tarkempi tarkastelu osoitti, että kyseessä taitaa olla puuterirasia.

Jarno ja taidekoira syventyvät videoteokseen.

Kubrick kuvasi mm. lahjusskandaalista ja ottelukiellosta selvinnyttä nyrkkeilijä Rocky Grazianoa. Jokin näissä kuvissa pysäytti. Ehkä tapa, jolla Graziano ottaa kontaktia kameraan, on kuvissa läsnä eri tavalla kuin suurin osa Kubrickin kuvauskohteista. 

Junon suosikkikuva oli tämä koirakuva, joka julkaistiin osana New Yorkin elämänmenoa esittelevää artikkelia. En kestä mikä riemu! Jutun tarkoitus oli osoittaa, että koirat elävät kaupungissakin ihan täyttä elämää. Näyttelyn loppuvaiheessa taidekoiralle oli tulla pieni tylsistyminen, mutta se piristyi, kun lupasimme, että näyttelyn jälkeen syödään snack.

Päänäyttelyn rinnalla K1:ssa nähdään myös Helsingissä ja New Yorkissa työskentelevän valokuvaaja-dokumentaristi Uwa Iduozeen erittäin ajankohtainen näyttely Blind spot(s). Iduozee kuvaa mm. Ylelle ja Helsingin Sanomille. Vuoden 2020 aikana Amerikassa otetut kuvat tarjoavat kontrastia Kubrickin kepeille, epätodellisille kuville. Maan kahtiajakautunut politiikka näkyy jännitteisissä kuvissa, joiden keskiössä on rakenteellinen rasismi ja sen vaikutukset elämään. Kiinnostavaa on, että kuvissa on vältetty perinteistä konfliktikuvastoa: niissä kuvataan enemmänkin arkea kriisien keskellä. Jotain unenomaista on kyllä näissäkin kuvissa, vaikka ne eivät Look-lehden lailla pakoile vaikeita aiheita, päinvastoin tuovat ne suoraan silmille.

Nyt se snack.

Näyttelyvinkeissä on aina sama haaste: kuinka kertoa sopivasti niin että kiinnostus herää, mutta ei tule paljastaneeksi liikaa? No, jätän tämän tähän ja sanon vaan, että menkää, suosittelen! Näyttelyssä riittää nähtävää historiasta, elokuvasta ja valokuvasta kiinnostuneille, eikä aiheesta tarvitse tietää ennakkoon yhtään mitään voidakseen nauttia luovasta taidepaussista arjen keskellä, näyttelytekstit avaavat kontekstin hienosti.

Yksi K1:n ehdottomista eduista on paitsi älyttömän keskeinen sijainti, myös inhimillinen koko. Kierrokseen ei tarvitse varata tuntitolkulla aikaa, sen kiertää helposti vaikka lounastauon aikana tai työpäivän jälkeen. Toisaalta, jos ei ole kiire, kahvila-ravintola The Glass on ehdottomasti testaamisen arvoinen ja museokaupassa kuluu kyllä hetki jos toinenkin selatessa kirjoja.

Pysähdyimme The Glassiin välipalalle. Ihan superhyvä lohirieska. Ei hätää, taidekoira todellakin sai luvatun snackin: kokki kantoi sille palan pitkään haudutettua possua. Tiedämme mihin koira kiskoo jatkossa joka kerta, kun olemme keskustan kulmilla.

Näyttelyt ovat auki loppukesään eli 29. elokuuta asti. Jos et muuten omista vielä Museokorttia, suosittelen lämpimästi! Sen voi ostaa K1:n lipunmyynnistä 72 euron hintaan ja kortillahan pääsee yli 300 museoon ílmaiseksi.

Valokuvataiteen museo K1 @ Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Näyttelyt avoinna ma–pe klo 11–20, la-su 11-18

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pöllöreissu Posiolle

Kaupallinen yhteistyö Pentik

Kukaan kanaviani seuraava ei ole voinut välttyä pöllöhysterialta. Sehän lähti siitä, kun löysin kirppikseltä Henrik Allertin suunnitteleman keraamisen pöllön, joita Pentik teki pienen erän joskus muinoin 70-luvulla. Se asustelee Lapin talomme leivinuunin reunuksella ja iltaisin sen silmät palavat pahaenteisesti, sillä pöllön takana on pieni koroke, johon mahtuu kynttilä.

Kaikessa hypnoottisuudessaan kovin sympaattinen tuijottelija hurmasi minut ja somen kautta monet muut. Niinpä kysyin puolivitsillä Instagramissa haluaisivatko ihmiset pöllön takaisin tuotantoon. Kun muutaman tunnin sisään yli tuhat ihmistä kiljui haluavansa, ei auttanut kuin välittää viesti Pentikille.

Kuvassa Anu ja mallimestari-Jani, joka sanoi minulle ensitöikseen, että jaha sie olet se, joka olet hommannut mulle lisää töitä!

Niinhän siinä sitten kävi, että samana yönä taiteilija Anu Pentik heräsi aamukolmelta (hän herää muutenkin varhain, mutta yleensä ei sentään ihan niin aikaisin) pohtimaan millainen pöllön uudesta versiosta voisi tulla. Aamukuuteen mennessä hän oli jo työhuoneellaan tehtaalla mallimestarin kanssa tekemässä ensimmäistä muottia. Huh, ei voi kuin ihailla tätä heittäytymistä ja tekemisen meininkiä.

Posiolta kantautuneet terveiset tietysti naurattivat ja ilahduttivat suuresti, vaikka pidin selviönä, että tarinassa on vähän Lapin lisää. MUTTA EN PIDÄ ENÄÄ! En ihmettele enää mitään tästä sen jälkeen kun viime viikonloppuna kävimme Posiolla tutustumassa Anuun, Pentikin tehtaaseen ja Pentik-mäkeen, josta on tullut viime vuosikymmenten mittaan kulttuurikeskus ja matkailukohde. Juuri tämä päänsisäinen vimma ja heittäytyminen näyttää olevan Anun olemisen ja tekemisen ytimessä – ja samalla erottamaton osa juuri 50 vuotta täyttänyttä Pentikiä värikkäine vaiheineen.

(Jos luet tätä kirjoitusta pöllöt silmissä kiiluen, löydät tekstin lopusta tiedon milloin parvi vapautetaan maailmalle!)

Pari päivää Posiolla hurahti hetkessä. Oli ihanaa palata Lappiin, tällä kertaa vielä aivan eri puolelle kuin yleensä. Ja oli valtavan inspiroivaa tutustua Anuun ja koko Pentikin tarinaan, joka sai alkunsa 70-luvun alussa, kun pariskunta muuttivat Topin työn perässä Posiolle ja Anu perusti kotinsa lastenhuoneeseen savipajan, jonka ensimmäisiä tuotoksia, Kaamoskivi-kynttilänjalkoja, myytiin aluksi Posion Essolla. Tämä Esso-juttu on ehkä suosikkikohtani Pentikin historiikissa, koska olen heikkona vanhoihin huoltoasemiin ja ajatus möhkälemäisestä 70-luvun keramiikasta lappilaisella huoltoasemalla tekee minut jostain syystä tosi hyväntuuliseksi.

Toinen suosikkikohtani liittyy pariskunnan seuraavaan kotiin, jossa niinikään valmistui keramiikkaa. Paikalle alkoi lappaa asiakkaita, joille Topi keitteli kahvia, ja lopulta heidän oli pakko muuttaa muualle, kun asumisesta asiakasvirran keskellä ei tullut enää mitään. Tästä Pentikäisten kelohirsikodista sai alkunsa nykyinen Pentik-mäki ja taloon pääsee yhä vapaasti vierailemaan. Topi ei enää ole paikalla keittämässä kahvia, mutta noin muuten tunnelma on hyvin autenttinen!

(Niin, Topi ei valitettavasti ollut ylipäänsä paikalla vierailumme aikaan, vaan pariskunnan koirien kanssa kiertelemässä vielä pohjoisempaa Lappia. Normaalisti koirat viettävät päivät heti tehtaan pääoven vieressä omassa toimistossaan, tarkastamassa kaikki sisääntulijat.)

Tehtaalla pääsimme Anun ja kehityspäällikkö Lassin johdolla tutustumaan siihen miten keramiikka valmistuu maailman pohjoisimmassa keramiikkatehtaassa. Pääsääntöisesti kolmella tekniikalla: muovaamalla, valaamalla ja prässäämällä. Esipoltto tehdään 800-asteisessa uunissa ja lasituspoltto vieläkin kuumemmissa lämpötiloissa, yli 1200 asteessa.

Tässä keramiikka matkaa tiilivaunun kyydissä uuniin.

Osa työvaiheista tehdään kokonaan käsin, toiset koneiden avustuksella, koneenkäyttäjien hellässä huomassa. Naurattaa, että jokaisella masiinalla on oma nimi. Tapasimme ainakin Esterin, Ukon ja Pertin. Ilmoitustaululta bongasin, että myös Tauno ja Ansa työskentelevät tehtaalla.

Näinä päivinä, kun kotimainen käsityöosaaminen vaan katoaa silmissä ja niin vähän mitään valmistetaan enää Suomessa, tuntuu ihan mielettömän hienolta kuljeskella keskellä pohjoista metsää sijaitsevassa keramiikkatehtaassa, jossa käy koko ajan hurina ja vilske. Kaikkialla on valtavia kekoja lautasia, kuppeja ja vateja, keraamisia lampunjalkoja – ja onpa siellä kynttiläpajakin, jossa kynttilät valetaan muotteihinsa käsin. 50 vuotta sitten tämä kaikki oli itsestäänselvää ja nyt siitä on tullut harvinaisuus.

Tässä savikimpaleet matkaavat pitkinä pötköinä Esterin kitusiin! Esteri pilkkoo ne palasiksi ja muovaa niistä kulhoja. 

Tässä kulhoihin lyödään leima: Made in Posio, Finland.

Tehtaalla on myös aivan omanlaisensa tunnelma. Vaikka koko ajan tapahtuu kaikkea, samaan aikaan tuntuu, että aika on ihanalla tavalla pysähtynyt. Koristeluosastolla keskitytään kirkkaasti valaistujen työpisteiden äärellä, radiossa soi musiikki, jossain kuumenee uuni, joku hakee keittiöstä lisää kahvia.

Muottihyllyt kohoavat kattoon asti.

Anu on useimmiten ensimmäisenä paikalla aamuisin ja tuntee kaikki työntekijänsä, vaikka ei se mikään pikkupaja enää ole, päinvastoin: Pentik on Posion suurin työllistäjä heti kunnan jälkeen. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat tietysti kaikki, niinpä mekin törmäsimme työpäivän jälkeen ruokakaupassa moneen Pentikin työntekijään, jotka olimme juuri tavanneet tehtaalla.

Tehtaan suunnittelustudiolla on myös vierailevia keraamikkoja, jotka työskentelevät yhdessä Anun ja mallimestarin kanssa erilaisten väripurkkien, työkalujen ja keskeneräisen töiden luovassa sekamelskassa. Perinne on alkanut jo 70-luvulla, kun Pentik järjesti erilaisia symposiumeja suomalaisille ja kansainvälisille keramiikkataiteilijoille.

Kaikkialla lojuu erilaisia erikoisprojekteja, joista suurin osa taitaa olla Anun keskeneräisiä taideteoksia. Hän kun on koko Pentikin historian ajan tehnyt mallistojen lisäksi myös omaa taiteellista uraansa. Seuraava näyttely aukeaa kesäkuussa Turun kaupungin taidemuseoon ja siihen tulee muun muassa 300 erilaista, nupussa olevaa ja kukkivaa voikukkaa sekä 1500 lentävää voikukan siementä sekä useita muita teoskokonaisuuksia. Itse työt ovat valmiita, mutta Anu tekee pieniä voikukkia myös myyntiin museon kauppaan.

Anun teoksille tyypillistä tuntuu olevan kontrasti, joka syntyy isoista mittakaavoista ja pienistä yksityiskohdista. Teoksissa on vanhasta hirrestä veistettyjä elementtejä, joiden ansiosta mitään pelkäämätön taiteilija hallitsee pikkutarkan sivellintyöskentelyn ja keramiikan nyanssien lisäksi mm. moottorisahan käytön.

Yksi reissun kohokohdista oli, kun Anu kutsui meidät illalliselle kotiinsa. Siellä oli hengästyttävät maisemat, paljon taidetta (kuten lahjaksi saatu Reidar Särestöniemen teos!) ja huolellisesti hauduteltua korvasienirisottoa. Puhuimme arkkupakastimesta, siitä kuinka minun ja Jarnon talonpuolikas on koko Lapin ainoa kiinteistö, jossa ei ole arkkupakastinta. VIELÄ. Selvä on, että elämä ei voi kovin kauaa jatkua ilman sellaista, koska meille kannetaan jatkuvasti kalaa, riistaa ja marjoja, eikä siitä ole enää pitkä matka siihen, että niitä aletaan itsekin pyytää ja kerätä.

Anu muisteli Särestöniemeä, joka tilasi Pentikiltä aikoinaan nahkavaatteita. Paljon ehtii elää ja tehdä ja tavata ihmisiä, kun on 79-vuotias. Anu on myös matkustellut paljon ja vertailimme kokemuksia Marrakechin soukeihin eksymisestä, minttuteestä ja vanhoista kelim-matoista. Saharassa hän haluaisi käydä vielä joku päivä. Annoimme vinkkejä siitä miten sinne ei kannata mennä, koska meidän Saharan roadtrippimme oli legendaarinen eikä suinkaan ainoastaan hyvällä tavalla.

Toinen kohokohta oli ehdottomasti se, kun pääsimme Anun johdolla kokeilemaan itse keramiikan koristemaalausta. Ylimääräistä jännitystä tuo se, että lopputuloksen näkee vasta lasituksen jälkeen: maalausvaiheessa sävyt näyttävät hyvinkin vaaleilta ja saavat oikean syvyysasteensa vasta uunissa.

Jarnosta tuli tietysti Anun lellikki ja keräsi kehuja kokeilemalla ennakkoluulottomasti erilaisia sapluuna- ja raaputustekniikoita. Minulla on kaikessa luovassa tekemisessä aina päällä jokin päähänpinttymä, josta pidän jääräpäisesti kiinni, tällä kertaa olin päättänyt tehdä Picasson keramiikasta inspiroituneena vatiini naivistisen naaman.

Lopputuloksen näemme vasta sitten, kun saamme valmiit astiat käsiimme. Ne voivat tietysti olla aivan kaameita, mutta aion tarvittaessa vedota siihen, että kaiken taiteen ei ole tarkoituskaan olla esteettistä.

Vierailevan keraamikon Pohan Chenin puupoltettua keramiikkaa myynnissä tehtaanmyymälässä.

Näitä sammaleenvihreitä astioita saa ainoastaan Posion tehtaanmyymälästä. Superhieno väri!

Kolusimme päivän verran Pentik-mäkeä, jota ei turhaan kutsuta kulttuurikeskukseksi. Siellä on aivan tajuttomasti nähtävää ja tutkittavaa, ja suosittelen tätä roadtrip-kohteeksi jokaiselle keramiikasta, suomalaisesta muotoilusta ja taiteesta kiinnostuneelle. Kaikkiin kohteisiin on vapaa pääsy ja uskon, että lapsetkin viihtyvät täällä.

Tehtaanmyymälässä on valtavan valikoiman, erikoiserien ja outletin lisäksi iso kahvila sekä tietysti aiemmin mainostamani Pentik Vintage -kauppa, jossa myydään Pentikin 70- ja 80-luvun keramiikkaa! Vinkiksi vintagehaukoille: tarjolla on paljon Hallaa ja Riekkoa, laaja lajitelma Kaamoskiviä ja muita 70-luvun kynttilänjalkoja sekä jonkin verran harvinaisuuksia, kuten dreijattuja uniikkitöitä ja vanhoja koekappaleita. Jep, ei päästy tyhjin käsin ulos. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa tsekata aiempi kirjoitukseni Pentikin vintageaarteista.

Keramiikkataiteelle ja suomalaiselle muotoilulle omistetussa Anu Pentik Galleriassa on vaihtuvia näyttelyitä, tällä hetkellä käynnissä on 50v-juhlavuoden kunniaksi superkiinnostava läpileikkaus Pentikin historiaan. Tiesittekö, että Pentik on valmistanut 70- ja 80-luvuilla myös nahkavaatteita? Pentikillä työskenteli toistakymmentä ompelijaa ja vaatteita myytiin Nykissä asti, jossa mm. Yoko Ono osti niitä.

Gallerian seinää koristaa 20 metriä leveä ja 8 metriä korkea keramiikkataideteos Posion Voima, joka on kootttu Pentikin tehtaan tuotannossa rikkoutuneesta keramiikasta.

Nämä kuvat ovat Pentikin Kotimuseosta, yllä Kaamoskiven keskeneräisiä versioita. Malli on 70-luvulta, mutta näyttää taas kovin ajankohtaiselta! Muut työt ovat niinikään Pentikin varhaistuotantoa. Tekisi mieli alkaa vaatia takaisin tuotantoon yhtä sun toista!

Suomalaisen keramiikan ja muotoilun historiasta kiinnostuneille löytyy useampi museo. Kiinnostavin oli ehdottomasti se aiemmin mainittu alkukoti eli Pentik Kotimuseo, jossa on esillä Pentikin varhaistuotantoa, yrityksen alkuaikoina valmistamia nahkatuotteita ja keramiikkapajan työvälineitä. Vanhojen tavaroiden ja menneiden vuosikymmenten tunnelmien ystävinä tykkäsimme myös Kahvikuppimuseosta sekä Vanhaa keramiikkaa – ja Muistoja maalta -näyttelykokonaisuuksista. Se on sellaista tunnistusleikkiä: näitä kahvikuppeja meillä oli mummolassa! Tuollainen rukki meillä on Lapin talon vintissä!

Kestävä matkailu ja vastuullisuus ovat tärkeä osa Pentik-mäen toimintaa. Kohteelle on myönnetty Green Key – sekä Sustainable Travel Finland -merkit osoituksena pitkäjänteisestä työstä kestävän matkailun eteen. Kuulimme, että Pentik-mäen rakennukset lämmitetään tehtaan hukkalämmöllä!

Visiittiin kannattaa yhdistää myös vierailu Timisjärven vanhalla porotilalla, josta Anu ja Topi ovat remontoineet taidekotina, vierasateljeena, taiteilijaresidenssinä ja tapahtumapaikkana toimivan Pentik Kartanon. Se sijaitsee 20 minuutin ajomatkan päässä Pentik-mäeltä. Meidän vierailun aikana tilalla tuprutteli lunta, mutta se aukeaa vieraille juhannuksen aikoihin ja silloin lumipyryn sijaan on luvassa kartanon pihapiirissä pyöriviä lampaita ja kanoja, taidenäyttelyitä, pieni kartanopuoti ja kesäkahvila, josta saa mm. kuuluisia vohveleita. Järvenrantamiljöö on varmasti kesäisin superkaunis.

Nauratti, kun Anu haki meidät kartanovisiitille reteään tyyliinsä sopivalla tavalla eli savipölyisellä maasturillaan. Hän katsoi meitä peruutuspeilistä, kun kipusimme muitta mutkilla takapenkille varomatta savisimpia kohtia, ja naureskeli, että onneksi mekään emme ole ”mitään siistejä ihmisiä”. Ehkä tämä yhdistää Lapissa viihtyviä ihmisiä. Edustusvaatteet olivat jääneet kotiin, olimme liikkeellä repuilla ja lenkkareilla ja käytännöllisillä tamineilla, joissa ei tarvinnut varoa mitään.

Posiolla on paljon muutakin nähtävää ja tehtävää. Pikavisiittimme oli omistettu Pentikille, mutta seuraavaa reissua varten listalla on mm. vierailu Riisitunturilla, illallinen kaikkien ylistämässä Tapio-ravintolassa sekä päivä Livojärven hiekkarannoilla, joihin voi yhdistää melomisen, fatbike-retken, lättykahvit Säikän Kotakahvilassa, savusaunan ja porojen rapsuttelun. Näitä ja monia muita vinkkejä voi käydä kurkkimassa Posion matkailun sivuilta.

Tämän laitan ansioluettelooni.

PÖLLÖMUOTTI!

Reissu huipentui tietysti PÖLLÖIHIN. Kiljuin vähän, kun näin heidät ensi kertaa livenä. Mikä mahtava, sekopäinen pöllöarmeija! Pentikin studiotiimin suunnittelema uusi versio on mittasuhteiltaan ja yksityiskohdiltaan vähän erilainen kuin alkuperäinen, mutta sympaattisuus on ennallaan. Pöllön takaosassa on nyt selvästi isompi tila, johon mahtuu tuikku tai pöytäkynttilä, ja pienen reunan ansiosta steariini ei heti pääse valumaan alas.

Rakastan tätä pakkausta! Sieltä he kurkistavat ihan viattomina, valmiina valloittamaan maailman.

Heitä on tehty rajallinen erä: 150 kappaletta valkoisena, 150 kappaletta tummanharmaana, yhteensä siis 300 pöllöä. Jokainen yksilö on numeroitu, nämä ovat siis keräilyharvinaisuuksia. Me olemme superonnekkaita, sillä Anu lahjoitti meille ykköspöllöt! Siis molempien sarjojen ensimmäisen huhuilijan. Miten ihanaa. Mikä muisto tästä kaikesta! Olen muutenkin niin mielissäni siitä millainen hype pöllöjen ympärille on syntynyt: en muista milloin olisin viimeksi saanut somekanavien kautta näin paljon palautetta. Anu kertoi, että hänelle on tullut suoraankin pöllötiedusteluita hänen omilta ystäviltään, joten pöllö selvästi villitsee myös somekuplani ulkopuolella.

Pöllöt vapautetaan maailmalle huomisaamuna eli torstaina 29.4. klo 8. Kaikki pöllöt tulevat siis myyntiin verkkokauppaan, eikä niitä ole voinut varata etukäteen. Jos haluat omasi, että kannattaa olla aikaisena lintuna liikkeellä ja olla valppaana Pentikin verkkokaupassa heti aamukahdeksalta! Jotta Pöllöjä riittäisi mahdollisimman monelle, osto on rajoitettu yhteen Pöllöön per väri. Huh, jännittävää!

Kiinnosteleeko kotimainen keramiikka? TAI PÖLLÖT? Aiotko olla aamulla kytiksessä?

PS. Instagramin puolella on muuten kohokohdissa tallessa stooreja Posion reissun varrelta, kannattaa käydä kurkkimassa jos meni viime viikonloppuna ohi!

PPS. Jarno haluaa hakea Pentikin tehtaalle töihin Anun oppipojaksi.

Huhtikuun kulttuuridokkaritärpit

Kylläpä Yle Areena nyt hemmottelee meitä. Tarjolla on tällä hetkellä sellaisia helmiä, että tunsin pakottavaa tarvetta koota teille muutamia viime aikojen dokkarivinkkejä. Pelkään, että muuten ajaudutte onnenne ohi kaikenmaailman kardashianien ääreen.

Vasta tätä kirjoittaessani ymmärrän, että näitä kaikkia dokumenttielokuvia yhdistää luovuus. Usein luomisen tuska, mutta myös palo, suorastaan himo. Ja ihminen, pieni ihminen sen valtavan voiman pyörityksessä. Painetaan siis play.

Varda, Agnèsin silmin

Agnès Varda oli ranskalainen elokuvaohjaaja, joka loi omanlaisensa kuvallisen kerronnan uuden aallon liepeillä, omilla säännöillään. Fiktioelokuvat ja dokumenttielokuvat vuorottelivat ja limittyivät, molempia rakastettiin ja myös palkittiin.

Varda, Agnèsin silmin on Vardan viimeinen elokuva, dokumentti hänestä itsestään. Eräänlainen testamentti ja toisaalta tarpeellinen oppitunti niille, jotka eivät häntä tunne. Katso samaan syssyyn Vardan läpimurtoelokuva Cléo viidestä seitsemään vuodelta 1962, se on jo rakenteeltaan uskomaton taidonnäyte. Dokumenttielokuva Kasvot kylät puolestaan ei ole tällä hetkellä Areenassa, mutta siinä Varda kiertää 89-vuotiaana Ranskaa kolmekymppisen katutaiteilijan JR:n kanssa ja on jälleen kerran hauska, tarkkasilmäinen ja kantaaottava oma itsensä. Sympaattinen elokuva!

Agnes Vardan kotikatu Rue Daguerre Pariisissa roikkui pitkään Pariisin-listoillani, mutten ollut koskaan ehtivinäni sinne kahviloissa notkumiseltani. Nyt surettaa, Agnés Varda otti ja kuoli maaliskuussa 2019. Yhdeksänkymppisenäkin Varda oli tuttu näky kulmillaan, olisi ollut hienoa nähdä tuo rohkea ja itsenäinen uranuurtaja ja mestariohjaaja edes vilaukselta. Seuraavalla kerralla tieni vie Montparnassen hautausmaalle, jossa Varda lepää pienen perunavuoren alla miehensä, elokuvaohjaaja Jacques Demyn rinnalla. Vardan ihailijat vievät nimittäin haudalle kukkien sijaan perunoita, kiitokseksi arkisen Ranskan dokumentoinnista. Siis jos lepää: Agnés, kuriton.

Kylmäverisesti Truman Capote

Kirjailija ja toimittaja Truman Capote rakensi koko elämänsä jonkinlaisen roolin ympärille, kiiveten jo hyvin nuoresta systemaattisesti tikapuita pitkin siihen maailmaan, johon hän tunsi kuuluvansa. Hahmonsa suojista Capote tarkkaili seurapiirejä usein vain sivaltaakseen ylhäisiä ystäviään myöhemmin teksteissään. Trumanin elämän kannalta käänteentekevä teos ei kuitenkaan ollut ehkä tunnetumpi Aamiainen Tiffanylla, vaan romaani (eräänlainen true-crime edelläkävijä) Kylmäverisesti, joka perustui todelliseen murhenäytelmään ja vei Capoten hyvin lähelle (liian lähelle sanoisi moni) kahta murhaajaa, varsinkin heistä toista. Sen jälkeen kirjoittaminen, ja elämäkin, vaikeutui. Myyttisiin mittasuhteisiin paisunut, työn alla oleva kaikkien aikojen romaani Answered prayers olikin pelkkä bluffi. Muutamaa kustantajaa ja nälkäistä lukijakuntaa varten kirjoitettua otetta lukuun ottamatta mitään käsikirjoitusta ei koskaan löytynyt. Capote kuoli alkoholin ja huumeiden nujertamana 1984.

Hienossa dokumentissa käydään antoisasti läpi Capoten eriskummallinen, hiukan surumielinen, lahjakas elämä. Tulee tarve etsiä lisätietoa hänen kärsivällisestä miesystävästään, kirjailija Jack Dunphystä sekä valtavista, ylenpalttisista naamiojuhlista, jotka Capote järjesti New Yorkin Plaza-hotellissa menestyksensä huipulla vuonna 1966. Myös kirjailija Harper Leen (Kuin surmaisi satakielen) ja Capoten jo lapsuudessa alkanut ystävyys kiehtoo.

Dokumentin jälkeen on vielä ehdottomasti katsottava hyytävän hieno elokuva Capote, joka kertoo kirjan Kylmäverisesti syntyvaiheista, pääosassa ilmiömäisen taitava Philip Seymor Hoffman, ilmettynä Truman Capotena.

Roy Andersson: Ihmisenä olemisesta

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Roy Anderssonille elokuva on paitsi monimutkainen ihmismielen kuvallinen kudelma myös hidasta, konkreettista rakennustyötä. Mikään ei ole merkityksetöntä, ja harva asia ihan sitä miltä se ensisilmäyksellä näyttää. Kaikki on lavastettua, jokainen kuvassa näkyvä pistorasiakin on käyty läpi sinnikkään, uskollisen mutta uupuneen oloisen tekijäjoukon toimesta, Anderssonin valvovan silmän alla. Andersson häilyy koko ajan taustalla, hidastaen muutenkin laahaavaa tekotapaa alkoholismillaan. Dokumentti on hyvin intiimi, Andersson avoin, hänen työryhmänsä lähes vereslihalla. Kun kaikki on vain Anderssonin päässä, ei sitä voi saada kukaan muu sieltä ulos, ei nopeuttaa. Verkkaisen tekemisen lomassa palkittu ohjaaja pudottelee viisauksia elämästä ja yhteiskunnasta ja kaipaa lopulta hänkin vain hyväksyntää.

Areenasta löytyy myös Roy Anderssonin kummallisia, usein syyllisyydestä kumpuavia elokuvia, joita katsoo dokkarin jälkeen ihan uusin silmin. Varsinkin elokuvaa Kohti ääretöntä, jonka kivuliaasta ponnistusvaiheesta kaunis, savunsininen dokumentti kertoo.

Kirjakauppiaat

New Yorkin kirjakauppojen historiaa, vanhojen kirjojen keräilijöitä ja kauppiaita, kirjamessuja, paljon tweediä and all that jazz. Täydellinen puolitoistatuntinen hurmaavia hahmoja ja palavaa kirjarakkautta, mutta varoitus: tämän dokumentin jälkeen jokainen kirpparille viety kirja kyllä kaduttaa. Haluan kaikki vanhat kirjani takaisin! Mukana myös kaikkien meidän kyynikkojen äiti, Fran Lebowitz.

Jacques Brel ja elämän jano

Chanson-legenda Jacques Brelin armoitetut sanoittajanlahjat aukeavat tämän dokumentin myötä häntä vähän vähemmän tuntevillekin, eikä edes tarvitse osata ranskaa. Samoin avataan elämää, rosoista on jälleen. Menestys ei ole onnen tae, eikä itsestään voi antaa määräänsä enempää. Mutta voi pojat Brel kyllä antaa! Hiki vain roiskuu kun rakkaus riepottelee ja poroporvarit saavat huutia. Dokumentin edetessä Brelin posket painuvat kuopalle siinä silmiemme edessä, värisevän vedenvärisissä arkistomateriaaleissa. Vain 49-vuotiaana kuollut Brel on haudattu Gauguin viereen Ranskan Polynesian Marquesas-saarille, Atuonan kaupunkiin, ainoaan hengähdyspaikkaan.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN