Luetuimmat kirjoitukset vuonna 2019

Seuraa perinteeksi muodostunut katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogikirjoituksiin! Tiedän, toisista tällaiset koosteet tuntuvat umpitylsiltä, mutta uskokaa tai älkää, monet tykkäävät, sillä näistä voi bongata kirjoituksia, jotka menivät julkaisuhetkellä ohi.

Vaikuttaa siltä, että vanhat merkit pitävät paikkansa: henkilökohtaiset tekstit ovat yhä blogin luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Kärkisijoille on päässyt niin huippuhetkiin kuin todella vaikeisiin aiheisiin keskittyneitä kirjoituksia. Jos olen jostain ylpeä niin siitä, että tästä on tullut paikka, jossa on tilaa kaikille elämän sävyille.

Elämää endometrioosin kanssa

Vuoden luetuimmassa kirjoituksessa kuvasin matkaani kroonisen kivun kanssa: se huipentui diagnoosiin, jonka sain pitkän taistelun jälkeen sairastettuani endometrioosia yli 25 vuotta.

Olen todella onnellinen siitä, että kirjoitus sai paljon näkyvyyttä. Lamauttavaa kipua ja lapsettomuutta aiheuttavaa endometrioosia sairastaa jopa 10-15% hedelmällisen ikäisistä naisista, mikä tekee siitä yhtä yleisen kuin astman tai diabeteksen. Silti endometrioosi tunnetaan yhä huonosti jopa lääkäreiden keskuudessa ja diagnoosin saaminen kestää keskimäärin 7-9 vuotta, eli aivan liian pitkään.

Olen saanut useita viestejä naisilta, jotka ovat kirjoituksen luettuaan ymmärtäneet, ettei jatkuva kipu ole normaalia, hakeutuneet tutkimuksiin ja saaneet diagnoosin. Tässä syy miksi haluan kirjoittaa ja puhua aiheesta jatkossakin. Yksin ei tarvitse kärsiä, ja mitä aiemmin sairaus todetaan, sen nopeammin sitä päästään hoitamaan.

Now, and now, and now

Kärkeen kiilasi toinenkin kirjoitus, joka liittyi läheisesti endometrioosiin, tarkemmin diagnoosin aiheuttamaan shokkiin. Vaikka olin vuosia tiennyt, että kaikki ei ole kunnossa, oli silti järkytys saada kuulla kuinka paha tilanne oli. Kun saa tietää sairastaneensa parantumatonta tautia teinivuosista saakka, tulee myös katsoneeksi menneitä vuosia uusin silmin.

Välillä tuntuu kuin olisin taas teini koskettelemassa todellisuutta kameraseuran pimiössä, vedostamassa tärähtäneitä kuviani punaisessa hämärässä. Erotan ääriviivat, jotka alkavat piirtyä paperin satiiniseen pintaan, ne ovat samat ja silti vieraat.

Sinulle, jota en vielä tunne

Tämä kirjoitus oli rakkauskirje, joka sisälsi uutisen: olimme menneet kihloihin uuden vuoden aattona. Kerroimme siitä julkisesti vasta kuukausia myöhemmin kun olimme saaneet iloita uutisesta ensin itseksemme ja lähipiirin kesken. Ei se ollut mikään salaisuus, moni oli jo arvannut kuvissa vilahtaneista sormuksista, mutta kirjoitus sai silti valtavan palautevyöryn. Tuntuu tosi kivalta, että blogissa voi jakaa niin vaikeita asioita kuin ilouutisia.

Ensimmäinen lokakuuta, minun syntymäpäiväni, hänen ensimmäinen työpäivänsä. Työtoverit järjestivät yhteisen merkkipäivän kunniaksi lounaan. Istuimme ravintolassa vierekkäin emmekä katsoneet toisiimme. Emme tienneet sitä vielä, mutta se oli jo siellä, sähkö oli alkanut jo ritistä.

Tavallinen tiistai

Kärkisijoille pääsi myös toinen aiheeseen liittyvä kirjoitus. Emme halunneet suunnitella häitä vuosikausia, vaan menimme kahdeksan kuukauden kihlauksen jälkeen naimisiin Helsingin maistraatissa kuumana elokuun päivänä kahden ystävän läsnäollessa. Vasta sen jälkeen kuulin, että sodan aikana tavanneet isovanhempani oli aikoinaan vihitty samassa paikassa.

En ole aina tiennyt mihin olen menossa.
Olen luullut monenlaisia asioita rakkaudeksi.
Olin ollut jo vähällä luovuttaa.

Myös muutama viikko vihkimisen jälkeen julkaistu kirjoitus nimeltä Pölyä kiertoradalla ylsi lähelle kärkisijoja.

Liian köyhä kouluun?

Jarnon kirjoitti jutun omasta koulutiestään yhteistyössä Yhteisvastuukeräyksen kanssa ja siitä tuli yksi vuoden kommentoiduimmista teksteistä. Ei ihme, aihe on todella tärkeä.

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä.

Mitä tekisit solidaarisuudesta naisia kohtaan?

Yhteistyössä Solidaarisuus-järjestön kanssa kirjoittamani juttu keskittyi naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja nousi luetuimpien kärkeen todennäköisesti siksi, että kerroin ensimmäistä kertaa myös omista kokemuksistani väkivallan uhrina. Tätä tekstiä oli vaikea kirjoittaa, varmasti vaikea myös lukea. Olen silti tosi iloinen, että tein sen, ja kiitollinen jokaiselle sen lukeneelle. Asiat eivät muutu, ellei niistä puhuta.

Asioita, joita ette ehkä tiedä Stellasta

Jarno teki listan asioista, joita ette ehkä tienneet, kuten uskomaton kykyni laatia kauppalistoja tai autokoulu, jonka kävin kuorma-autolla, enkä silti aja. Jarnon kirjoittamat paljastusjutut minusta olivat näköjään suosituimpien joukossa myös toissavuonna. Viime vuonna kirjoitin itse vastaavan jutun Jarnosta.

Osana kuohua

Tämä kirjoitus – lomapostikortti Meksikosta – julkaistiin melkein päivälleen vuosi sitten. Kihlaus teki matkasta ikimuistoisen, vaikka siitä en tässä kirjoituksessa vielä maininnutkaan (kuvasta sen taisi ainakin muutama tarkkasilmäinen hoksata).

Viimeisetkin arkiajatukset sulivat jonnekin aaltoihin sen jälkeen kun saavuimme Sayulitasta San Panchoon. Vuosi oli vaihtunut, olin saanut nukkua akuuteimmat univelat pois ja olin ihanasti irti kaikesta. Iloitsin lomasta ja seurasta, pienistä oivalluksista, joille oli vihdoin tilaa päässäni. Otin pikkukameralla lomakuvia, matkamuistoja. Kuljeskelin hiekalla, join auringossa lämmennyttä vino blancoapahvimukista. Annoin meren huuhtoutua ylitseni, olin osa kuohua. Samaa kohinaa aaltojen kanssa.

Unohdus, olemattomuus

Kesäloma Lapissa, Tornionjoessa uivat koirat ja vanhan hirsitalon hiljaisuus. Ilahduin siitä, että tämä kirjoitus ylsi listalle, sillä se on yksi omista suosikeistani viime vuoden teksteistä. (Toki olin ehtinyt unohtaa kirjoittaneeni koko jutun, mutta muistin sen kun kävin läpi blogin analytiikkaa – jotain iloa näistä listoista siis itsellekin!)

Kävelemme tänään lähimmälle hiekkarannalle. Se on postimerkin kokoinen, mutta siellä hiekka on hienoa ja pehmeää kuin trooppisella rannalla. Laskemme viikonpäiviä, sillä ystävämme on tulossa pohjoiseen ja hänet pitää muistaa hakea lentokentältä. Jarno tajuaa, että olemme olleet täällä yli viikon. Miten aika voi mennä näin nopeasti, vaikka päivät ovat niin hitaita, hän sanoo järkyttyneenä. Kulta, ihan kohta me kuollaan.

Nyt kun viime vuoden suosikit on käyty läpi onkin hyvä hetki kysyä onko teillä toiveita tälle vuodelle. Sana on vapaa kommenttilootan puolella! Mistä haluaisit erityisesti lukea juttuja alkaneen vuoden aikana?

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA, MIKKO RASILA & ANU MAKKONEN

Musiikin lumouksesta

American singer & songwriter Debbie Harry

Vuosikymmenen viimeinen

Kirjoitettu lentomatkalla Helsingistä Melbourneen 1.1.2020

Aina välillä erehdyn kuvittelemaan, että olisin alkanut vihdoin ymmärtää jotain tästä niinsanotusta matkasta nimeltä elämä. Onneksi tasaisin väliajoin jokin pudottaa minut maan pinnalle ja havahdun siihen, etten tiedä yhtään mitään.

Yksi päivä harjasin hampaitani, katselin peilikuvaani (pyyhe, märät hiukset, mustat silmänaluset) ja yhtäkkiä ymmärsin, että olin kaiken aikaa ollut väärässä yhdessä kinassa puolisoni kanssa. Erimielisyys itsessään oli ollut pieni, mutta oivallus alkoi keriä itseään auki kuin lattialle kierinyt lankakerä. 

Jos olin koko ajan ajatellut asian A täysin nurinkurin, olin väärässä myös asioissa B, C ja D, jotka olivat johdonmukaisia seurauksia virheellisestä ajattelustani asiassa A.

Olen aina luottanut liikaa loogiseen päättelykykyyni, siihen että minun tapani ajatella on oikea. Ei siksi, että se on minun, vaan siksi, että se on tiedossa olevien seikkojen ja olosuhteiden valossa ihan objektiivisesti ajatellen paras ja loogisin lähestymistapa (kuulen tätä kirjoittaessani ääneni ärsyttävimmän ja analyyttisimman sävyn).

Mutta ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin OBJEKTIIVISESTI AJATELLEN. Tieteellisiä tosiasioita voi mitata eksakteilla mittayksiköillä, mutta melkein kaikkeen muuhun on olemassa minun näkökulma, sinun näkökulma ja kaikkien muiden näkökulma, jokaisen oma sataprosenttisen subjektiivinen totuus.

On samaan aikaan tuskallista ja tarpeellista tajuta kuinka rajallinen oma näkökulma onkaan. Sitäpaitsi vaakakupissa on usein tärkeämpiä asioita kuin oikea ja väärä – joskus kannattaa esimerkiksi kysyä itseltään onko mieluummin onnellinen kuin oikeassa.

Hattaraisen alun jälkeen syksy on ollut raskas. Elämä endometrioosin kanssa on ollut kivuttomampaa kuin koskaan, mutta kehoni on syystä tai toisesta ollut eri tavalla sekaisin. Ehdin pelätä kaikenlaista ja siitä koitunut stressi tietysti sekoitti entisestään.

Menin akupunktioon, ajattelin että ehkä kiinalaisella lääketieteellä olisi jokin näkökulma siihen miksi olen fyysisesti niin uupunut ja sekaisin. Ja olikin: sain kuulla, että vaikutan nääntyneeltä. Siltä, etten saa ihan tarpeeksi unta, enkä ihan tarpeeksi ravintoa. Että palelen jatkuvasti. Vatsastani kuulemma hohkasi kylmää.

Se oli ihan totta. Huomasin vasta silloin, että minulla oli tosiaan jatkuvasti kylmä enkä rekisteröinyt sitä enää, vaikka varpaat olivat kohmeessa ja sormet tuntuivat kirjoittaessa jäykiltä. Olen palellut siitä saakka kun tulin Suomeen ja alkanut jossain vaiheessa pitää sitä normaalina olotilana, asiana johon ei kannata kiinnittää sen enempää huomiota, koska niin vaan on.

Aloin syödä kolme kertaa päivässä. Ihan sama mitä, kunhan jotain. Nyt on koko ajan nälkä. Ihan kuin kehoni ei saisi tarpeekseen ravinnosta nyt kun sitä vihdoin on säännöllisesti saatavilla.

Nukkuminen on yhä vaikeaa, pimeä vuodenaika on sekoittanut sisäisen kelloni. Koko iltapäivän ja illan väsyttää niin etteivät silmät pysy auki, mutta kun kaadun kymmeneltä sänkyyn, tuijotan kattoa aamuneljään saakka. Neljä tuntia myöhemmin havahdun herätyskellon pirinään ja kammottavaan oloon kuin olisi hirvein krapula koskaan.

Mietipä joskus miksi sinun on niin vaikea suoda itsellesi niitä ihan tavallisimpia ja tärkeimpiä perusasioita, joita jokainen meistä tarvitsee, sanoi kiinalaisen lääketieteen asiantuntija. Tämän takia pidän kiinalaisesta lääketieteestä: se tarkastelee ihmistä kokonaisuutena ja keskittyy ongelmien alkujuureen, eikä hoida (tai turruta lääkkeillä) vain kokonaisuudesta irrotettua oiretta.

Olen miettinytkin. Usein turhauttaa, kun tuntuu että taistelen vuodesta toiseen samojen asioiden kanssa, mutta siitä huolimatta minä etenen, avaan solmun sieltä ja toisen täältä, opin koko ajan enemmän, pääsen jatkuvasti lähemmäs kaikkia niitä asioita, jotka ovat olleet tähän asti piilossa.

Olen alkanut vihdoin ymmärtää miksi minusta on tullut sellainen kuin on. Miksi en ole osannut koskaan vetää rajoja ja miksi niitä on pitänyt opetella aikuisena. Miksi ajattelen ensimmäisenä kaikkien muiden tarpeita ja siirrän omani sivuun. Miksi en vieläkään osaa pitää kunnolla huolta itsestäni, vaan harjoittelen yhä perusasioita. Miksi minun on liiankin helppo auttaa muita, mutta vaikea ottaa apua vastaan, tai edes myöntää, että tarvitsen sitä. Miksi minusta tuntuu, että minun on henkilökohtaisesti pidettävä maailmaa pystyssä tai kaikki murenee ympärillä. Miksi tuntuu, että arvoni mitataan suorituksissa ja rakkaus pitää ansaita.

Mikä auttaa?

Terapia: uskon että jokaisen meistä pitäisi jossain elämänsä vaiheessa käydä terapiassa tarkastelemassa kipukohtiaan ja sokeita pisteitään. Henkinen kasvu on siitä vittumainen laji, että sitä ei voi kukaan tehdä puolestamme, mutta on olemassa ammattilaisia, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä. Ne tunnistaa siitä, että niihin ei yhtään huvittaisi vastata.

Hypnoosi: menin viattomasti hoidattamaan viime vuosina pahentunutta fobiaa ja mikä matopurkki sieltä aukesikaan, vuosien aikana tiheäksi tislaantunutta surua ja pelkoa. Ensimmäisellä kerralla tunsin selvästi kuinka isäni istui vieressäni.

Yinjooga ja meditaatio: parhaita löytämiäni keinoja rauhoittaa ylikierroksilla käyvä keho ja mieli.

Vyöhyketerapia: tehokas tapa hoitaa erityisesti sellaisia oireita ja kipuja, joiden juuri on osin korvien välissä.

Käveleminen. Oli viikkoja, kun kävin hädintuskin ulkona, olin loputtoman väsynyt enkä halunnut muuta kuin istua kuulokkeet päässä ja kirjoittaa. Sadan metrin kauppamatka uuvutti minut niin etten ollut jaksaa kivuta kotirapussa portaita ylös. Muutama viikko myöhemmin kävelin kuusi kilometriä jäisessä tihkusateessa ja tunsin kuinka elämä alkoi pikkuhiljaa virrata takaisin keuhkoihini.

Rakkaus. Kun vaan uskaltaa luottaa siihen, että on rakkauden arvoinen, kaikkine vikoineen ja virheineen. Parisuhteen tehtävä ei ole korjata meissä olevia reikiä, mutta ne voivat tarjota tukea, lempeän peilin, sysäyksen muutokselle.

Olen oppinut yhden vuoden aikana ymmärtämään itseäni paremmin kuin kaikkina aiempina vuosina yhteensä. Oli paljon, mitä en yksinkertaisesti muistanut. Mieli toimii sillä tavoin, suojelee aivoja liian vaikeilta asioilta. Täyttää kartan valkoiset aukot helpommilla versioilla.

Jokaisen oma, sataprosenttisen subjektiivinen totuus.

Monista asioista on tullut helpompia, sillä olo kummasti kevenee, kun pudottelee harteiltaan tarpeettomiksi käyneitä suojamekanismeja. Toisista on tullut vaikeampia. Ne eivät ole uusia vieraita, enemmänkin vanhoja tuttuja, asioita jotka ovat kuplineet kauan alitajunnassa odottamassa sopivaa tilaisuutta pulpahtaa pintaan. Tietysti se tapahtuu nyt, kun tunnen oloni ensimmäistä kertaa tarpeeksi turvalliseksi, elämän rakenteet ovat vihdoin tarpeeksi vakaalla pohjalla kohtaamaan ne.

Joskus tuntuu kummalliselta kuinka moni tuntemistani ihmisistä pitää minua positiivisena ja valoisana ihmisenä, vaikka todellisuudessa olen usein helvetin surullinen.

Ehkä se on itseaiheutettu harha. Olenhan jauhanut vuosikausia kepeydestä ja keveydestä, ei siksi, että ne kuvastaisivat elämääni niin hyvin, vaan koska ne ovat asioita, joita olen eniten kaivannut. Että joskus kokonaisen päivän ajan tuntisin oloni keveäksi enkä ajattelisi kertaakaan mitään niistä asioista, jotka tuntuvat lyijyltä rintalastan alla. Ei se tarkoita, ettei elämässä olisi iloa. Sen alla on vaan aina jokin hahmoton, painava.

Olen myös hyvä kertomaan muille kuinka kaikki menee parhain päin. Että pitää vaan luottaa intuitioon, heittäytyä elämään ja uskoa, että se kannattelee. Itse makaan valveilla vielä aamuyöllä ja mietin miten sammuttaa aivoni, lopettaa ajattelun edes hetkeksi.

Sellaista se on. Juuri itseään ja omaa elämäänsä on kaikkein vaikeinta tarkastella OBJEKTIIVISESTI.

Parhaita tapoja hiljentää mieli: ratsastaminen, maalaaminen, seksi, meditoiminen.

(Olen itse yhä aloittelija, kaikkein tuskallisimmassa vaiheessa nimeltä “YRITÄ MUISTAA MEDITOIDA”, mutta uskon silti, että meditoiminen on avain kaikkeen. Onkohan minusta pikkuhiljaa tulossa juuri se meditaation nimeen vannova joogahippi, jollaisten tekemisillä vitsailin silloin kun olin notkuin rikkinäissä farkuissani Coronan tiskillä ja tahkoin levy-yhtiöön yli sata ylityötuntia kuussa rakkaudesta musiikkiin.)

Kolme parasta asiaa vuonna 2019:

Häät. Menin naimisiin elämäni rakkauden kanssa. Kuin olisi tullut kotiin. Koko vuosi on ollut niin täynnä rakkautta, että se on kannatellut läpi loppusyksyn vaikeiden viikkojen.

Toisekseen aloin vihdoin kirjoittaa. Tosissani. Teksti on muhinut vuosia, olen kerännyt muistiinpanoja, kirjoittanut lauseen sinne, toisen tänne. Pitkään en yksinkertaisesti ehtinyt enempää. Sitten en uskaltanut. Pelotti etten saa sanottua mitä haluan, että tekeleestäni tulee surkea, etten oikeasti osaa kirjoittaa. Mutta viime kesänä tapahtui jotain, en osaa selittää mitä, yhtäkkiä lopetin vaan välittämästä niistä peloista. Päätin etten tuhlaa niihin enää hetkeäkään aikaani, että nyt on oikea hetki. Ja nyt se on. Niin moni muukin asia on mennyt eteenpäin, ehkä niiden kaikkien piti vaan loksahtaa.

On ollut ehkä virhe puhua projektista ennen kuin sillä on ollut edes alustavaa aikataulua tai julkaisusuunnitelmaa. Ajattelin, että sanomalla asioita ääneen niistä tulee itselle todellisia. On kuitenkin ollut 12-vuotiaasta asti selvää, että eniten maailmassa haluan kirjoittaa. Ja kuvata, mutta minulle sekin on jollain tapaa kirjoittamista, todellisuuden tallentamista sellaisena kuin sen näen.

Tarkkaa aikataulua ei ole nytkään, ei kustannussopimustakaan. En ole halunnut ajatella niin pitkälle ennen kuin tekstin ensimmäinen luonnos on valmis. Nyt vain kirjoitan. Ja kerron sitten kun on jotain konkreettista kerrottavaa.

Kolmanneksi. Olen taas vähän enemmän minä. Vähän lähempänä sitä kuka olen ja haluan olla. Jokin muutos pyrkii koko ajan pintaan, palaset järjestäytyvät uudelleen. Olen varmaan sanonut jotain tällaista joka vuosi. Joka vuosi se on ollut totta.

Toiveita alkaneelle vuodelle: vanhasta irti päästämistä, tilan raivaamista uudelle, enemmän iloa ja keveyttä ja vähintään yhtä paljon rakkautta.