Keskikesä

✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Tänä kesänä juhannus on täydellinen, sellainen joista märkään ja kylmään juhannussäähän tottunut suomalainen ei villeimmissä unissaankaan uskalla haaveilla. Pilvettömiä, helteisiä päiviä. Kypsiä ja makeita mansikoita. Lehmät lojuvat niityllä (LAISKOTTELEVAT, huutaa Mikko) ja läiskivät kärpäsiä hännillään. Sauna kuumenee aamulla ja päivällä ja illalla, se on niin pieni että kaikki eivät kuitenkaan mahdu sinne yhtäaikaa. Valkeat yöt, keskiyön aurinko joka loistaa kultaisena horisontissa vielä silloinkin kun menemme nukkumaan.

Koko talven hiljaisena seissyt talo on yhtäkkiä täynnä elämää. Kaikissa huoneissa ihmisten tavaroita, kuivumaan ripustettuja pyyhkeitä, petaamattomia sänkyjä. Ystävien lisäksi tulee koirakin, joka laumaantuu välittömästi mäyräkoirien kanssa. Keittiön harvat tasot notkuvat varhaiskaalista ja varhaisperunoista, kananmunista, kevätsipuleista, tillistä jota aiomme syödä kalan ja katkarapujen kanssa. Ovia voi pitää auki koko päivän, koska hyttysiä ei ole (vielä, muistuttaa äitini synkästi). Keittiössä tiskataan edellisen aterian astioita ja suunnitellaan seuraavaa ateriaa, koska lomailu on yhtä syömistä. Peräkammarissa ollaan päiväunilla.

Pihalla on rottinkituoleja ja iso aurinkovarjo, matkaradio, nurmella vilttejä joilla lojuu koiria. Ladosta on kannettu vanha puinen pöytä, jolla on valkoinen pellavaliina ja niittykukkia isossa lasipurkissa. Jarno soittaa kitaraa, sauna lämpenee taas ja kaikki on lähes sietämättömän täydellistä, niitä hetkiä, joita ikävöi jo silloin kun ne ovat meneillään.

Yritän kuvitella talon 30-luvulla, silloinkin talo oli täynnä elämää, taisi olla viimeisiä vuosikymmeniä kun niin oli. Talonpuolikkaamme viittä huonetta asui silloin isoisovanhempani, heidän seitsemän lasta sekä talon vanha emäntä, joka vielä eli. Peräkammari oli silloin vanha köökki, puurot keitettiin pirtissä leivinuunin nurkkaan tehdyssä keittosyvennyksessä. Toisessa päädyssä asui isoisoisäni veli perheineen, koko talossa yhteensä toistakymmentä henkeä.

20-luvulla lapset olivat pieniä, 30-luvulla he olivat aikuistumisen kynnyksellä ja päätyivät vuosikymmenen aikana kukin mihinkin opiskelemaan. Isoäitini meni Limingan emäntäkouluun. Kaksi sisarusta menivät seminaariin, silloiseen opettajakouluun, ja valmistuivat opettajiksi. Kolmas sisar meni Tampereelle käsityökouluun, hänen tekemiä käsitöitä on talossa yhä. Isoenoni, joka asui talossa kuolemaansa asti, meni maamieskouluun, jossa opetettiin kaikkea mitä piti tietää maanviljelystä, eläinten pidosta ja talousasioista. Sisarussarjan vanhimmat eivät joutaneet kouluun, heitä tarvittiin tilan töissä, huolehtimassa lehmistä, hevosista ja maista.

Talon vanha emäntä haikaili viimeisinä vuosinaan kovasti takaisin lapsuudenkotiinsa, saareen, joka uinuu Tornionjoessa Suomen ja Ruotsin välissä. Hän oli menettänyt muistinsa eikä tunnistanut perhettään, otti tavakseen kysellä talossa vierailevilta ihmisiltä mihinkäs vieras oli menossa, voisiko vieras viedä hänet saareen täältä ventovieraiden keskeltä kökkimästä. Emäntää oli kovasti naurattanut, kun hänelle kerrottiin, että taloa isännöivä mies oli hänen poikansa. Isäksihän tuo paremmin sopisi, hän oli arvioinut, oli palannut mielessään nuoruuteensa ja oli omasta mielestään vasta neljän kolmatta eli vähän yli 24-vuotias. Hän oli vaatinut myös todisteita väitetystä sukulaissuhteesta: Missäs se mies sitten on? Puuronsilmäänkö se on hukkunut?! Joskus on armeliasta olla muistamatta kaikkea. Puoliso oli kuollut vuosia sitten lavantautiin.

Tavallaan on hyvä, että meillä oli niin vähän aikaa valmistautua vieraisiin. Siitä tuli taas yksi oppitunti keskeneräisyyden sietämisestä.

Olin etukäteen haaveillut siitä kuinka siivoaisin kuistin, tekisin siitä kauniin paikan, jossa vieraat voisivat loikoilla lueskelemassa viinilasin kanssa. Mutta en ehdi lähellekään kuistia, on pakko priorisoida tärkeämmät asiat kuten se, että puhtaita lakanoita riittää kaikkiin sänkyihin.

Kun vieraat saapuvat, kuistilla vallitsee yhä tuttu kaaos ja ystävät puikkelehtivat sisälle kumisaappaiden ja työkalujen ja “jonnekin” matkalla olevien laatikoiden välistä. Ei tapahdu mitään hirveää. Minä opin katsomaan kaaoksen läpi. Vieraat löytävät muita paikkoja, joissa loikoilla.

Pirttikin olisi voinut olla kauneimmillaan, pölyt pyyhittyinä pinnoilta, kaappien hyllyt järjesteltyinä. Aika ei riittänyt siihenkään. Nurkassa lojuu koko viikonlopun ajan epämääräinen röykkiö talvisäilytyksessä olleita peittoja ja vilttejä, puoliksi purettuja laukkujamme, kirjakasoja joille en ole ehtinyt tehdä tilaa mihinkään.

Mutta olemme imuroineet pirtin, pedanneet puusänkyyn puhtaista pellavalakanoista yösijan ja nostaneet pöydälle kimpun kukkia, ja ajattelen, että se riittää, se aivan varmasti riittää ja minä itse olen ainoa, joka edes tietää, mitä kaikkea olisi jossain toisessa versiossa voinut olla. Sitäpaitsi aina on seuraava kesä kuistihaaveita varten.

Onneksi olen sentään taklannut sukuperintönä kulkevan perfektionistisen paineen olla täydellinen emäntä. Kuten täkäläiset tietää, kunnon tornionjokilaaksolainen emäntä omistautuu väsymättä vierailleen: leipoo, kokkaa, kattaa, tarjoilee ja kaikelta hääräämiseltään syö itse ruokansa vasta jäähtyneenä, kököttäen jakkaralla köökin nurkassa. Isoäitini oli juuri sellainen, emäntäkoulun kasvatti, ja sellaisen maailman, jossa naisen tehtävä oli huolehtia kodista, kasvattaa lapset, tehdä ruokaa ja kestittää vieraita. Vaikka maailma on muuttunut, vanhat tavat siirtyvät eteenpäin – minunkin äitini alkaa vieraiden tullessa välittömästi latoa pöytään kalaa ja käristystä ja mustikkapiirakkaa, vaikka on moderni nainen, joka on opiskellut, matkustellut, asunut kauan ulkomailla ja tehnyt pitkän, komean työuran.

Ehkä minun sukupolveni on se, johon tietyt perinteet ovat katkenneet. Isoäitini olisi suuresti ihmetellyt tällaista lorvimista ja paheksunut varsinkin vieraiden päästämistä kauhan varteen, mutta niin vaan kokkaamme porukalla, tiskaamme vuoroissa ja se, joka herää ensin, keittää ensimmäisen pannullisen kahvia. Lojun pihalla lippis päässä, hyräilen radion tahtiin enkä stressaa onko jokaisella kylmä juoma tai tarvitseeko joku uuden pyyhkeen. Jokainen osaa reitin jääkaapille ja tietää mistä kaapista ottaa puhtaita pyyhkeitä.

Olemme laatineet viikonlopulle menun, se on pääpiirteissään sama kuin viime vuonna, joka juhannus tekee mieli suunnilleen samoja asioita. Kukaan ei leivo, laiskottaa ja on muutenkin liian kuuma sellaiseen. Valitsemme juhannuspöydän keskipisteeksi helpoimman ja samalla herkullisimman vaihtoehdon, pavlovan, joka syntyy kokoamalla vatiin marenkia, kirsikoita ja mansikoita ja kermavaahtoa. Teemme valtavan keon ja se on niin hyvää, että vati hupenee nopeasti.

On tosiaan kuuma, heti aamusta niin kova helle, että portailla istuessa tulee hiki. Koiria patistellaan varjoon, kannetaan vesikuppeja viereen. Aurinkorasvan vieno tuoksu leijailee ilmassa. Saunassa ei tarvitse lämmittää pesuvettä, peseytyminen kylmällä vedellä ei ole ongelma.

Vanhan hirsitalon loputtomia hyviä puolia on, että se lämpenee hitaasti. Kun ulkona on helle, talo pysyy viileänä vielä monta päivää ennen kuin lämpö leviää rakenteisiin ja valuu huoneisiin. Sen jälkeen kaivetaan tuulettimet esiin, koska sitten on kuuma sisälläkin.

Pihaa reunustavat syreenit räjähtävät kukkaan, se tapahtuu aina yhtä yllättäen. Joka kerta kun vilkaisen niitä, uusia kukintoja on puhjennut esiin. Olemme ensimmäistä kertaa paikalla koko kukkivan kauden alusta loppuun ja vasta nyt huomaan kuinka lyhyt se onkaan: kun tajuaa kukinnan alkaneen, se alkaa jo kääntyä kohti loppuaan ja viikkoa myöhemmin pensaissa on enää pari hassua kukkivaa oksaa muistuttamassa huumaavan tuoksuisesta loistosta, joka kesti vain muutaman taianomaisen päivän.

Kävelemme keskellä yötä rantaan, joki on vaaleanpunainen, taivas persikkainen. Varustaudumme pitkillä hihoilla ja paksuilla kankailla, sillä helteisten päivien vastapainoksi yöt ovat viileitä ja kesän ensimmäiset hyttyset lyöttäytyvät seuraan. Kaivan ylle vanhan lammasturkin, sen läpi ei ainakaan kukaan pistä, eikä tule vilukaan ohuessa mekossa.

Vedenpinta on liikkumaton, missään ei käy tuulenvirettäkään. Kylä nukkuu, kun me riekumme raitilla ja yritämme olla hiljaa. Luna metsästää yöperhosta ja Juno etsii ojista maistiaisia, tiedätte kyllä, sellaisia joita navettoja täynnä olevan tien varrelta saattaa löytyä. Tämä on koirien Lapin kesäloma ja he nauttivat siitä omilla tavoillaan.

Kuvaan rannalla joesta heijastuvaa taivasta ja hyttysiä huitovia ystäviä. Muut ruudut säästän omiin arkistoihin, mutta tämän julkaisuun kysyin luvan, sillä Anu on täydellinen juhannusneito tummine kiharoineen ja kukkamekkoineen, sellaisenaan valmis lavatansseihin, joihin emme tänä juhannuksena ehdi, koska sauna, ruoka ja kaikki se marenki.

Juhannuksen ehdoton kohokohta on, kun lehmät pääsevät laitumelle. Ne saavat talvellakin ulkoilla vapaasti pihatossa, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun ne pääsevät talven jälkeen tuoreen ruohon keskelle. Kesä on koittanut niillekin, ne kirmaavat niitylle niin suuren riemun vallassa, että naurattaa ja itkettää. Toiset pukittelevat ilosta, vasikat juoksevat villinä laumana. Vastasyntyneitä on ainakin kolme tai neljä, ne seuraavat ujoina emojaan ja ovat vihreydestä hämillään.

Jarno vetää lehmille juhannuskeikan ja ne pitävät siitä kovasti, kerääntyvät ympärille kuuntelemaan ja tönivät toisiaan mahtuakseen eturiviin. Keikalla kuullaan pääasiassa coverbiisejä, kuten Bill Withersin Ain’t No Sunshine, jonka lyriikat taipuvat helposti yleisöä puhuttelevaan muotoon.

PS. Lehmien saapumisesta ei ole valitettavasti kuvia, mutta Instagramin kohokohdista löytyy videoita! Siellä on pari pätkää myös lehmien juhannuskeikasta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kirjavinkki ~ Romaani rakkaudesta ja kirjoittamisesta

Vuorossa heinäkuun toinen uutuuskirjavinkki! (Hups, meneeköhän elokuun puolelle ennen kuin saan kaikelta Lapissa touhuamiselta ulos kolmannen osan.) Tartuin Kemistä lähtöisin olevan Essi Kummun Loiste-romaaniin ilman mitään ennakko-odotuksia, sillä en tiennyt teoksesta etukäteen mitään enkä ole lukenut Kummun aiempaa tuotantoa, johon sisältyy sekä lasten että aikuisten kirjoja. Olen lukenut viime aikoina aiempaa enemmän suomalaista nykykirjallisuutta ja niin Loiste osui eteen joltain uutuuslistalta, jota pengoin kiinnostavan lomalukemisen toivossa. Kiinnostava se olikin, ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Essi Kummu: Loiste (Tammi, 2020)
*kirja saatu kustantajalta

Pidin paljon kirjan ilmavasta rakenteesta, joka ei selitä asioita puhki, vaan jättää rivien väleihin happea. Tarina avautuu omaan tahtiinsa, elävänä ja notkeana, ja piirtää kuvaa rakastumisesta, joka ei olekaan hattaraa, vaan ristiriitoja täynnä. Molemmat osapuolet ovat olleet tahoillaan naimisissa ja jättäneet puolisonsa, nyt sisällä myllertää sikinsokin huuma ja ahdistus.

Kun nainen rakastuu naiseen, sille ei ole olemassa valmista kuvastoa samalla tavalla kuin heteroseksuaalisessa rakkaudessa. Kummu puhuu vastaheränneestä, joka kokee uudessa tilanteessa hämmennystä, epävarmuuttakin. Sukupuolirooleja, omaa kehoa ja naisen identiteettiä tulee peilattua uudesta suunnasta. Entä miten kuuluu käyttäytyä julkisella paikalla, tuomitsevatko muut, jos ottaa kädestä kiinni tai suutelee? Vai tuleeko paheksunta sisältä, sisäistetystä homofobiasta?

”Sitä melkein toivoisi, että kohtaisi ennakkoluuloja ja vastustusta, että saisi olla rakkaudessaan radikaali ja erilainen. Mutta sitten ne asenteet löytyvätkin omasta itsestä, omista ajatuksista ja käyttäytymisestä,” Kummu sanoi Hesarin haastattelussa.

Teoksessa kuvataan myös kirjailijan elämää, kirjoittamisen pakkoa ja oikeiden sanojen löytämisen vaikeutta. Minäkertoja viittaa usein Virginia Woolfin vuonna 1929 julkaistuun klassikkoesseeseen Oma huone, jossa pohditaan miksi naiset puuttuvat maailmankirjallisuuden kaanonista ja määritellään, että nainen tarvitsee omaa rahaa ja kirjoitusrauhaa ollakseen luova. Nykypäivänä ehdot täyttyvät, mutta vielä on matkaa todelliseen vapauteen ja tasa-arvoon, siihen että naisen kokemus olisi itsessään arvokas ja tärkeä. Kummu on puhunut haastatteluissa siitä kuinka erityisesti naisten kirjoittamia romaaneita luetaan tällä hetkellä helposti autofiktiona ja ollaan kiinnostuneempia tarinoiden totuuspohjasta kuin tarinasta itsessään. Totuuden ja fiktion suhteeseen keskittyvä lukutapa työntää varsinaisen romaanin sivuun tirkistelynhalun ja spekuloinnin tieltä.

Kirjassa kuvataan myös kirjallisuuskenttää, jonka lainalaisuudet ovat armottomat: totuuspohjaiset teokset myyvät paremmin kuin puhdas fiktio, kustantamosta muistutetaan, ja kirja-alan kemuissa tärkeintä on mekko: Näissä juhlissa mekko on avainsana. Missirivi seisoo ylväänä kuin sarvipäinen karja kun siitä otetaan kuvia. Myös Woolf kirjoitti päiväkirjassaan “leninkitietoisuudesta” ja esiintyi 20-luvulla Voguen kannessa kummallisessa koltussa, joka oli kuulunut hänen äidilleen.

Tykkäsin kirjassa erityisesti analyyttisestä otteesta, joka ei kiertele tai pyytele anteeksi. Tekstissä on rehellisyyttä, lämpöä ja huumoria. Ymmärrystä keskeneräisyydelle, uskallusta katsoa kohti kaikkein vaikeimpia ja kipeimpiä tunteita.

Teoksessa sukelletaan kaiken keskelle, kohti loppuaan taipuvan rakkauden viimeisille kilometreille. Kukaan ei kerro minulle, kuinka tästä kuljetaan läpi. Siksi pitää kirjoittaa. 

Täytyykin jossain kohtaa tarttua Kummun edelliseen aikuisten romaaniin Hyvästi pojat (Tammi, 2017), jossa tämä tarina saa alkunsa.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Kesäsoittolista 2020

Seuraa paljon toivottu soittolista loppukesän iloksi ja ratoksi! Lista perustuu pitkälti biiseihin, joita itse olemme tänä ja aiempina kesinä soitelleet, rennosti sekaisin uutta ja vanhaa 60-luvulle saakka. Hyvä kesäsoittolista taipuu sekä auringossa lorvimiseen että sadepäiviin. Tykkään, että tunnelma aaltoilee hitaasta ja raukeasta hyväntuuliseen svengaukseen. Ripaus melankoliaa on aina hyvä, oikeastaan välttämätön mauste kaikkiin soittolistoihin.

Soittolista sisältää sata kappaletta varsin erilaista kamaa indiefolkista swingiin ja vanhaan rokkiin: on akustisia kappaleita, elektronisia soundeja ja kaikkinensa melko bluesahtava pohjavire. Mukana tietysti myös covereita, koska kesäisin mieli on avoin ja altis odottamattomillekin lainavedoille. Niistä juustoisin naurattaa ja ihastuttaa minua joka kerta kun kuulen sen, oli pakko piilottaa se mukaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Klikkaa Spotify-soittolista auki tästä: NOTES ✖ SUMMER DREAMS 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA