Katso maailmaa toisen silmin

Kaupallinen yhteistyö Solidaarisuus

Tyttöjen sukuelinten silpominen on paitsi järkyttävä ihmisoikeusrikkomus, myös äärimmäinen esimerkki siitä kuinka naisvihamielinen kulttuuri pakottaa myös naiset toimimaan väkivaltaisten sääntöjensä mukaan, itseään vastaan. Meidän näkökulmastamme tuntuu nimittäin hullulta, että silpomisesta on useimmiten vastuussa äiti tai isoäiti. Miten he voivat tehdä tyttölapselle, omalle perheenjäsenelleen, jotain näin väkivaltaista? Aiheuttaa lapselle hengenvaara tai vähintään pysyviä terveydellisiä, henkisiä ja sosiaalisia haittavaikutuksia?

Mutta äidit kaikkialla haluavat lastensa parasta ja toimivat saatavilla olevan tiedon valossa. Silpomista harjoittavissa kulttuureissa sitä ei pidetä väkivaltana, vaan se tehdään tyttöjen parasta ja yhteisön tulevaisuutta ajatellen. Äidit kuvittelevat tekevänsä oikein, suojelevansa silpomisella tyttöä monenlaiselta pahalta, kuten hedelmättömyydeltä, moraalittomuudelta tai raiskatuksi tulemiselta, mitä seuraisi yhteisön ulkopuolelle joutuminen. Silvottu tyttö nähdään puhtaana, valmiina avioliittoon ja äitiyteen. Se on valtavan tärkeää kulttuurissa, jossa naimaton nainen on täysin turvaton. Silpominen on perinteisesti nähty ainoana hyväksyttävänä reittinä kasvaa yhteisön silmissä kunnioitettavaksi naiseksi ja päästä naimisiin.

Minä pikkutyttönä. Omat lapsuuskuvat näkee eri tavalla, kun peilaa mitä muualla tapahtuu samanikäisille tytöille.

Kyseessä ei ole yksittäinen tai irrallinen ilmiö. Silpominen on suoraa seurausta naisten alisteisesta asemasta suhteessa miehiin ja osa rakenteellista väkivaltaa, jota tytöt ja naiset kohtaavat kaikkialla maailmassa. Eikä silpominen tietenkään todellisuudessa ratkaise yhtään ongelmaa, päinvastoin. Silpominen on väkivaltainen perinne, joka ylläpitää naisten heikompaa asemaa. Silpomisen seurauksena tytöt keskeyttävät koulunkäynnin ja päätyvät vaimoiksi, äideiksi ja taloudellisesti riippuvaisiksi miehistä usein jo pieninä koululaisina. Ja kaikki vaan jatkuu sukupolvesta toiseen. Lue lisää siitä mitä silpominen käytännössä tarkoittaa.

Jokaisella tytöllä on oikeus kehon koskemattomuuteen, mutta vanhemman ei ole aina helppo puolustaa sitä.

MITEN TOIMISIMME SAMASSA TILANTEESSA?

Olen tehnyt yhteistyötä Solidaarisuus-järjestön kanssa jo kauan ja joka kerta aiheesta kirjoittaessani yrittänyt kuvitella itseni äidiksi tilanteeseen, jossa on tehtävä päätöksiä oman tyttären silpomisesta. Epäilen olevani liian etuoikeutettu ja hyväosainen voidakseni edes aavistaa mikä se todellisuus on. Asia tuntuu oman maailmankuvan kautta tarkasteltuna yksinkertaiselta: tietenkään en antaisi tytärtäni silvottavaksi, koska tiedän mistä se johtuu ja mihin se johtaa.

Esimerkiksi kenialaisen äidin silmin nähtynä maailma on kuitenkin hyvin toisenlainen paikka ja niin tämäkin asia on huomattavasti monimutkaisempi juttu kuin äkkiseltään tuntuisi. Aavistuksen siitä saa tyttäriään silpovissa yhteisöissä elävien ja työskentelevien naisten blogikirjoituksista.

Minä punaisessa takissa, ystävän kanssa taideleirillä.

Naisen alisteinen asema silpomista harrastavissa yhteisöissä ei tarkoita vain sitä, että tyttöjä silvotaan, vaan se määrää voimakkaasti myös äidin elämää. Grace Kerubo on silpomisen vastaista työtä tekevä aktivisti, joka on kirjoittanut todella silmiäavaavan tekstin siitä millaista on äidin osa. Naiset vastaavat käytännössä kaikesta arjen pyörittämisestä lastenhoidosta maanviljelyyn ja vedenhakuun siinä missä miehet saattavat viettää päivänsä kuluttaen aikaa muiden miesten kanssa. Jos nainen ei täytä velvollisuuksiaan odotetulla tavalla, hän voi joutua puolisonsa pahoinpitelemäksi tai hylkäämäksi. Todella karua. Tuntuu myös todella ironiselta, että miehet etsivät helposti vierasta seuraa silpomattomista naisista, koska omalle silvotulle puolisolle seksi voi olla hyvin kivuliasta. Samalla tajuan, että puolison uskottomuus ei ole tässä kontekstissa varmaan lainkaan akuuteimpien huolenaiheiden kärjessä.

Kerubo on kirjoittanut myös yksityiskohtaisen jutun siitä mitä tytölle tapahtuu silpomisen jälkeen, siis siinä tapauksessa, että tyttö ei kuole toimenpiteen aiheuttamaan verenhukkaan tai tulehdukseen. Kyse ei suinkaan ole ainoastaan symbolisesta valmiudesta avioliittoon ja äitiyteen. Heti silpomisen jälkeen tyttöön kohdistuu uudenlaiset säännöt ja velvollisuudet. Ei enää lyhyitä hameita. Ei poikien kanssa leikkimistä. Tyttö, olkoon kuinka nuori hyvänsä, on nyt aikuinen ja tärkeintä on olla tuottamatta pettymystä ja häpeää perheelleen, vaikka se tarkoittaisi omista toiveista ja unelmista luopumista. Kun pääsee naimisiin, tärkeintä on osoittaa kyvykkyytensä vaimona. 18-vuotiaana tytöllä voi olla jo kolme lasta.

Toisessa kirjoituksessaan Grace kertoo kuinka ehti suureksi surukseen antaa yhden tyttärensä silvottavaksi ennen kuin ymmärsi kuinka paljon haittaa silpomisesta on. Tekstistä käy hyvin ilmi miten valtavan arka aihe silpominen on ja miksi äidit eivät kerro tyttärilleen etukäteen tulevasta silpomisesta. Erityisen pysäyttävää on, että Grace ei pystynyt menemään tyttärensä tueksi silpomisen ajaksi. Äidit tietävät kyllä mitä se on, heidätkin on aikoinaan silvottu.

Kesälomaa viettämässä.

Teksteistä käy ilmi kuinka joskus tyttö itse saattaa jopa toivoa silpomista, koska muut kiusaavat häntä silpomattomuudesta. Tytöt eivät välttämättä tiedä mistä on kyse, he näkevät vain silpomisriittiin kuuluvat juhlat ja kauniin mekon, jonka silpomisen läpikäyvä saa. Juuri siksi on tärkeää, että myös tytöille kerrotaan oikeaa tietoa silpomisesta. Solidaarisuus järjestää turvaleirejä, jonne valitaan akuutissa silpomisvaarassa olevia tyttöjä. Leireillä tytöille opetetaan, kenen puoleen kääntyä jatkossa, jos aavistavat silpomisen lähestyvän.

Kirjoituksista tulee myös selväksi, että ympäriltä tuleva paine voi olla kova. Monissa tilanteissa ei ole hyviä vaihtoehtoja, ainoastaan surkeita, joista äiti valitsee parhaan tietonsa valossa vähiten huonon. Vaikka äiti olisi silpomista vastaan, saattavat sukulaiset olla toista mieltä, ja pelotella äitiä sillä kuinka silpomattomana tyttö jää yhteisön ulkopuolelle, tulee raiskatuksi tai ei löydä itselleen aviomiestä. Jos äiti on yksin mielipiteensä kanssa, voi yleistä mielipidettä vastaan toimiminen tuntua liian uhkaavalta, sillä tyttären kunnia on koko perheen kunnia, ja jos tytär aiheuttaa perheelleen häpeää, sitä pidetään automaattisesti äidin syynä. Esimerkiksi Atanchan pahoinpiteli oma aviomies, kun hän kieltäytyi silpomasta viittä tytärtään.

Siksipä sillä on suuri merkitys, jos paikalliset auktoriteettiasemassa olevat ihmiset asettuvat julkisesti silpomista vastaan. Oikean tiedon levittäminen ja valistustyö ovat suojaavia tekijöitä: jos läheltä löytyy yksikin silpomisen haitoista kuullut sukulainen, on mahdollista, että tyttö säästyy silpomiselta. Näin kävi esimerkiksi Raelille, jonka isä oli kuullut silpomisen haitoista kyläkokouksissa, joihin Solidaarisuus-järjestön kumppanit tulivat puhumaan. Nyt Rael kiertää itse puhumassa silpomisen haitoista ja toimii tärkeänä esikuvana, sillä tytöille on tärkeä nähdä, että vanhat uskomukset silpomattomien tyttöjen heikkoudesta ja moraalittomuudesta ei pidä paikkansa.

Minä ja veljeni. Omasta mielestäni olin jo iso, mutta kuvassa on ihan lapsi.

Käytännössä silpomiseen vaikuttaa hyvin monet altistavat tilanteet, kuten pandemian kärjistämä köyhyys ja tarve naittaa tytöt mahdollisimman pian. Juuri siksi tilanne on nyt entistä akuutimpi: globaalin pandemian takia silvotuksi voi joutua jopa 2 miljoonaa tyttöä, jotka olisivat muutoin saattaneet pelastua siltä. Kun olot ovat entistä vaikeammat eivätkä rahat tahdo riittää perheen ruokkimiseen, äideillä on kovat paineet saada tytöt naitettua mahdollisimman nuorena. Yksi askel eteen, kaksi taakse. Nyt on hyvä hetki auttaa, sillä tukea toiminnan jatkamiseen tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Silpominen loppuu sitten kun asenteet muuttuvat sen vastaisiksi. Sitten kun äidit uskaltavat luottaa siihen, että heidän tyttärillään on mahdollisuus hyvään, jopa parempaan elämään ilman silpomista. Sitten kun silpomattomista tytöistä tulee uusi normi. 2000 vuotta vanhojen rakenteiden purkaminen ei ole mikään helppo tai yksinkertainen tehtävä. Muutos vaatii oikeaa tietoa silpomisen haitoista ja ihmisoikeuksista sekä auktoriteettiasemassa olevia paikallisia, jotka vastustavat vanhoja perinteitä julkisesti.

Minä onnellisena laitumella kesähevoseni kanssa. Vuoden kohokohta!

Tule mukaan silpomisen vastaiseen työhön liittymällä kuukausilahjoittajaksi tai tekemällä kertalahjoitus osoitteessa silpomaton.fi. Voit myös lahjoittaa vapaavalintaisen summan Mobilepaylla numeroon 14165.

Suomen ulkoministeriön ohjelmatukijärjestö Solidaarisuus on tehnyt pitkään työtä turvallisemman ja tasa-arvoisemman maailman eteen, tavoitteenaan poistaa naisiin kohdistuva väkivalta ja köyhyys. Järjestö on erikoistunut tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaiseen työhön Keniassa ja Somalimaassa, ja kouluttaa myös paikallisia silpomisen vastaiseen työhön. Yksityisten lahjoittajien tuki on erittäin tärkeä: lahjoitusvarojen turvin viedään tietoa ja koulutusta silpomisen haitoista sekä tyttöjen ja naisten oikeuksista niin vanhemmille, kyläpäälliköille, terveydenhoitohenkilökunnalle, opettajille, viranomaisille, uskonnollisille johtajille kuin itse lapsille.

Tulokset ovat olleet positiivisia. Luin järjestön vuosikertomuksesta vuoden 2019 aikaansaannoksista: tieto silpomisperinteen vaaroista tavoitti yhteensä 49 000 ihmistä. 1600 paikalliselle mielipidevaikuttajalle kerrottiin silpomisperinteen haitoista, jotta he voivat jakaa tietoa eteenpäin yhteisöissään. Pienten lasten vanhempien kanssa käydyt keskustelut auttoivat vuoden aikana yli 12 500 kenialaislasta. Tytöillä on koulutusohjelmien ansiosta nykyään aiempaa parempi itseluottamus sekä rohkeutta ilmaista mielipiteensä kouluryhmissä ja eri tilaisuuksissa. Tällä työllä on todellisia, kauaskantoisia vaikutuksia. Silpomisen välttäneistä tytöistä kasvaa mitä todennäköisimmin naisia, jotka eivät itse silvo omia tyttäriään.

MITÄ LAHJOITUKSILLA SAADAAN KONKREETTISESTI AIKAAN?

✖ 15 euron lahjoituksella koulutetaan äiti tai isä silpomisen haitoista, jotta hän ei silpoisi tyttäriään.
✖ 30 euron lahjoituksella tyttö pääsee turvaleirille aikana, jolloin hän on vaarassa joutua silvotuksia. Leirejä järjestetään koulujen loma-aikoina.
✖ 50 euron lahjoituksella koulutetaan kaksi opettajaa kertomaan oppilaille silpomisen haitoista ja siitä kenen puoleen kääntyä, jos tyttö epäilee joutuvansa silvottavaksi,.
✖ 100 euron lahjoituksella koulutetaan seitsemän vanhempaa silpomisen haitoista.

Kiitos, että autat ♥

Sukuelinten silpomista harjoitetaan monen eri uskonnon ja kulttuurin parissa yli 30 maassa. Eniten sitä tehdään Länsi- Afrikasta Itä-Afrikkaan ulottuvalla alueella, sekä joissakin osissa Lähi-itää ja Aasiaa. Silpomisen syyt vaihtelevat kulttuureittain, mutta tyypillisimmin sillä halutaan valmistaa lapsi avioliittoon ja äitiyteen. Yhdistävänä tekijänä silpomista harrastaville kulttuureille on halu kontrolloida tytön kehoa ja seksuaalisuutta. Se toimii, koska sukuelinten silpomisesta seuraa tytölle usein terveydellisiä, henkisiä ja sosiaalisia haittavaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elämään.

Se on menoa nyt ~ eli ajatuksia vaihdevuosien kynnyksellä

Täytän toukokuun lopussa 49 vuotta. Lukema ei aiheuta mitään järisyttäviä tuntemuksia, ehkä ainoastaan sen, että en voi uskoa miten keskeneräinen olen vieläkin. Minusta ajatus aikuiseksi kasvamisesta on aina ollut ihana ja olen jo hyvin nuorena julistanut olevani parhaimmillani vasta täytettyäni 50. Olen myös nähnyt mieheni jo ylittävän tuon kohtalokkaan ikärajan (hän on minua viisi vuotta vanhempi) eikä hänessä näyttänyt tapahtuvan mitään kamalan traagista muutosta, mitä nyt hän alkoi kuunnella radiosta Muistojen bulevardia.

Yhtä asiaa en ottanut nuorena huomioon viidestäkympistä haaveillessani. Vaihdevuosia. Juuri kun ajattelin astuvani torvet soiden ja kruunu kiiltäen elämäni huippukauteen, on edessä yksi naisen elämän suurimmista mullistuksista. Tai mitä mä höpisen, ei edessä vaan käynnissä.

Ensimmäiset merkit ovat olleet ilmassa jo aikoja sitten, vaikka en ole sitä silloin vielä tajunnut. Siitä on jo vuosia kun valittelin yhä pahenevia pms-oireita ja helvetillistä ärsytystäni eräälle lääkärille. Katson siitä alkaneen tämän tien, näin jälkiviisaana. Pms-oireiden hankaloitumiset ovat nimittäin yksi lukuisista vaihdevuosioireista.

Aikaa ennen varsinaista menopaussia kutsutaan esivaihdevuosiksi, perimenopaussiksi tai premenopaussiksi. Tosin joissakin lähteissä perimenopaussilla ja premenopaussilla on vielä keskenäänkin eri merkitys. Vaihdevuodet yleissanana periaatteessa tarkoittaa koko soppaa, sieltä esivaiheesta postmenopaussiin saakka ja vaihdevuodet kaikkinensa voivat jossain muodossa kestää koko naisen elämän viimeisen kolmanneksen. Kun äitini kysyi kahdeksankymppiseltä äidiltään eli minun mummoltani milloin vaihdevuodet oikein loppuvat, mummo vastasi että kysy joltain vanhemmalta! Menopaussi on käsittääkseni virallista vasta kun kuukautiset ovat olleet poissa kuvioista vuoden. Sanon käsittääkseni: muistakaa läpi koko tämän postauksen, etten ole missään tapauksessa mitenkään muuten pätevä kuin perimenopausaalisena kokemusasiantuntijana, naispuolisia ystäviään kysymyksillään piinaavana keittiönpöytätutkijana ja ahkerana googlaajana. Olen myös kuunnellut pari äänikirjaa.

Jos siitä varsinaisesta menopaussivaiheesta puhutaan vieläkin varsin vähän, niin perimenopaussista ei senkään vertaa. Perimenopaussioireet voivat alkaa jo heti neljänkympin kieppeillä, mutta yksikään gynekologi, joilla kävin ihmettelemässä olojani, ei koskaan kertonut perimenopaussin olemassaolosta. Koitin jopa itse haparoiden ehdottaa jotain vaihdevuosiin liittyvää, mutta koska olin ja olen alle 50, siitä ei kuulemma voinut olla kysymys. Lisäksi minulla on vieläkin säännölliset kuukautiset, ei kuumia aaltoja (paitsi EHKÄ on ollut kaksi, en ole ihan varma), nukun hyvin ja olen toistaiseksi kaikin puolin mehukas.

Tässä vaiheessa vaihdevuosien psyykkinen puoli ahdistaakin, ja pelottaa, minua eniten. Lupaan palata niihin fyysisiin konnankoukkuihin sitten kun ne ovat ajankohtaisia, mutta tässä vaiheessa lähinnä ärsyttää (haha, siis joo, kaikki ärsyttää) se, että vaihdevuodet ovat yhä yhtä kuin kuumat aallot. Moni jää kaikkien niiden muiden, epämääräisten oireiden kanssa ihan yksin.

On nimittäin päiviä, jolloin olen todella alakuloinen, ahdistunut, alistunut, itkuinen, vihainen, katkera ja niin ÄRSYYNTYNYT, etten tiedä miten päin olisin. Tuntuu, etten osaa mitään, minulla ei ole mitään merkitystä, eikä mikään onnistu. Kun olo on kurja, on kaikista-kaikista-kaikista surullisin ajatukseni ollut se, että tavallaan ymmärtäisin, jos puolisoni valitsisi olla jonkun toisen, jonkun nuoren, iloisen ja huolettoman ihmisen kanssa ja jättäisi minut yksin vellomaan mustuuteeni. Ja kun ajattelen sitä, tulen tietysti vain entistä vihaisemmaksi, surullisemmaksi ja saatanallisemmaksi. Juuri silloin kun tarvitsisin kaikista eniten halausta ja rakkautta, olen takuulla kaikista vähiten halattavimmillani.

Ja sitten taas seuraavana päivänä seison peilin edessä hiukset hulmuten ja huudan Parkkosta katsomaan miten JUMALAISEN kaunis olen ja mikä onnenpoika hän onkaan. Näitä päiviä on onneksi enemmän, harmi vain, etten voi vaikuttaa niiden ajoitukseen. Tunnen, kuinka hormonit aaltoilevat kehossani, riepottelevat minua kuin pientä purtta myrskyisällä merellä. Katson välillä itseäni ulkopuolelta ja tilanteesta riippuen näky huvittaa tai kauhistuttaa.

Mikä sitten avuksi? Suvussani on kohonnutta rintasyöpäriskiä ja yhden (ihan lääketieteellisen) sukukartoituksen mukaan minä lukeudun niihin, joille ei suositella hormonikorvaushoitoa. Tämä asia on kuitenkin jossain määrin epäselvä ja minun olisi tutkittava aihetta enemmän, sillä kukaan myöhemmin kohtaamani terveydenhoitoalan ammattilainen ei ole allekirjoittanut tätä tuomiota. Toisaalta en tiedä olisinko muutenkaan ensisijaisesti halunnut hormoneita (monikossa, estrogeenin parina annostellaan keltarauhashormonia, ellei kohtua ole poistettu). En ole syönyt esimerkiksi ehkäisypillereitäkään kuin hyvin lyhyen aikaa nuoruudessani, ne eivät tuntuneet sopivan. Sitä paitsi en koskaan ole saanut lääkkeistä apua niihin pms-oireisiinkaan. Pms-oireilla on muuten yhteys vaihdevuosioireisiin. Jos pms-olosi ovat vaikeat, suurella todennäköisyydellä myös vaihdevuotesi ovat. Miten epäreilua!

Tällä hetkellä tarkoitukseni olisi kohdata vaihdevuodet luomuna, jos sallitte tämmöisen epämääräisen termin. Kirjoitin muuten ensin “taklata vaihdevuodet”, mutta uskon myös asennoitumisen voimaan, siksi vaihdoin verbiksi kohtaamisen! Pidätän itselläni oikeuden muuttaa mieltäni matkan varrella: jos oireet alkaisivat vielä rajummin vaikuttaa elämänlaatuuni, elämänhalusta puhumattakaan, voisin ajatella, että riskistä huolimatta kokeilisin hormonikorvaushoitoja. Mutta avoimia kysymyksiä on niin tuskallisen paljon.

Jos käyttää hormonikorvaushoitoa vaihdevuosioireiden helpottamiseen, voivatko oireet hyökyä päälle, kun hoidon lopettaa? Voivatko hormonit siis ikään kuin vain siirtää vaihdevuosia? Onko mahdollista, että joutuisin syömään hormoneita lopun ikäni? Onko siinä mitään perää, että jos nyt pärjäisin (vaikka hampaat irvessä) läpi menopaussin ilman lääkitystä, se olisi sitten kertaheitolla ohi (niitä postmenopaussioireita lukuunottamatta)?

Ärtymyksen lisäksi lähes kaikki kummalliset oireet tuntuvat liittyvän vaihdevuosiin. Vaihdevuosioireita onkin listattu kymmeniä. Minulla näitä ovat tällä hetkellä mm. jalkojen ja lantion alueen särky, ruokahalun kolossaalinen lisääntyminen, pysäyttävä väsymys ja korostunut yksinolon tarve, suorastaan koteloituminen. Olen siitä kiitollisessa asemassa, että teen vähäisiä töitäni kotoa käsin. Päiväunet ovat pelastukseni, vaikka tunnenkin niistä selittämätöntä huonoa omaatuntoa, kuten kulttuuriimme kuuluu.

Päiväunien lisäksi hoidan itseäni sopivalla ruoalla, vaatimattomalla liikunnalla ja kaikella, mikä aiheuttaa yleistä mielihyvää.

Vihaan liikuntaa, mutta tunnistan sen hyödyt ja myönnän, että joskus liikunnan jälkeen olo on hyvähkö. Käyn siis pitkillä, todella tylsillä kävelylenkeillä ja makaan silloin tällöin joogamatolla. Oksitosiinia, dopamiinia, endorfiinia ja serotoniinia eli mielihyvähormoneita voi hyrisyttää monella tavalla. Kohtalotovereiden instagram-kommenteista päätellen avanto on yksi suosituimmista, mutta minä olen edelleen suklaaseen ja suukotteluun päin kallellaan. Silittelen pehmoista vatsaani ja kannustan itseäni eteenpäin, me pystymme tähän.

Auttavatko nämä? On päiviä, jolloin auttavat, ja päiviä jolloin eivät. Sådant är livet, kuten täällä etelärannikolla sanotaan. Yritän myös olla ottamatta tätä liian vakavasti, ylianalysoiva mieleni haluaisi ratkaista kaiken, mutta joskus salaisuus piileekin siinä, että ei ratkaise. Antaa vain olla, tulla, mennä, virrata. Mieli on voimakas työkalu. Tämä on hyvää aikaa myös vihdoin opetella päästämään irti muiden odotuksista ja vaatimuksista. Harjoittelen antamaan itselleni luvan olla onnellinen. Kuulostaa helpolta, mutta ikään kuin kontrolli heikkenisi, jos ei koko ajan olisi huolissaan?

Kuten näemme, tämä vaihe, on se sitten iän tuomaa tai hormonien viemää on myös mitä suurimmassa määrin henkinen matka. Tavallaan ajattelen (ja tämä on vähän radikaalia), että ehkä tätä kaikkea ei kuuluisikaan hirveän tarmokkaasti hoitaa pois, ehkä sillä on tarkoitus, että naiset usein tässä vaiheessa puhuvat suunsa puhtaaksi ja luovat itsensä uudelleen. Kenties sille kiukullekin on syynsä.

Ilmassa on suuren seikkailun tuntua. Vähän kuten jo syntyessä tai murrosiässä pusken läpi johonkin ihan uuteen elämään. Sille puolelle, jossa ehkä olen loppujen lopuksi sitten kaikista eniten minä.

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN
PAINTING “NU ASSIS Á LA CHEMISE” (1917) BY AMEDEO MODIGLIANI, WIKIMEDIA COMMONS

Vuosi kummina

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Moni teistä saattaa muistaa, että meistä tuli viime vuonna kahdeksanvuotiaan kenialaispojan kummeja. Yksi vuoden kohokohdista oli, kun matkustimme Ngoswetin vuoristoiselle alueelle Keniaan ja tapasimme hänet. Tuo reissu tuntuu tässä maailmantilanteessa hyvin kaukaiselta ajatukselta. Sitä suuremmalla syyllä olen kiitollinen siitä, että meillä oli mahdollisuus kokea se.

Pian matkamme jälkeen alkanut pandemia pisti kaiken sekaisin myös Keniassa. Olimme ensimmäisten joukossa mukana uudenlaisessa Anna lapsen valita -ohjelmassa, jossa kummi ei valitsekaan kummilasta vaan toisinpäin: lapsi saa valita oman kummin. Sillä voi olla iso merkitys lapselle, joka ei pääse vaikuttamaan kovinkaan moneen asiaan elämässään. Ohjelma jouduttiin kuitenkin keskeyttämään heti alkuunsa, sillä vallitsevassa tilanteessa ei ole voinut järjestää valintatilaisuuksia. Kummiksi ryhtyminen onnistuu onneksi edelleen perinteisellä menetelmällä ja Anna lapsen valinta -ohjelma saa jatkoa heti kun tilanne sen sallii.

Apua tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan, sillä pandemia ravistelee parhaiten juuri niitä maailmankolkkia, jotka ovat jo lähtökohtaisesti heikossa asemassa. Kehitysmaissa hygieniatilanne on muutenkin huono: tiivis asuminen sekä saippuan ja puhtaan veden puute altistaa sairauksien nopealle leviämiselle ja lisää myös riskiä sairastua koronavirukseen. Puutteellinen terveydenhuolto ja lääkäripula pahentavat tilannetta entisestään: köyhimmissä maissa voi olla esimerkiksi vain yksi sairaalapaikka 10 000 asukasta kohden ja virustestejä, lisähappea ja tehohoitoa on tarjolla vain rajoitetusti.

Vaikka meidän silmin voi näyttää siltä, että lapset pääsevät koronaviruksesta vähällä, tilanne on täysin eri kehitysmaissa, joissa ihmisillä on jo ennestään sairauksia, kuten malariaa tai keuhkokuumetta. Monet sairauksista olisivat helposti hoidettavissa, mutta hoitamattomana tappavia, eivätkä ihmiset välttämättä uskalla koronan pelossa hakeutua hoitoon – näin kävi esimerkiksi ebolan aikaan Länsi-Afrikassa. Lisäksi miljoonat lapset kärsivät vakavasta aliravitsemuksesta ja ovat jo valmiiksi heikossa kunnossa.

Lasten elämä vaikeutuu myös, jos huoltajat sairastuvat tai kuolevat virukseen. Pahimmassa tapauksessa lapset jäävät yksin, kun aikuiset eivät pysty huolehtimaan perheen toimeentulosta. Samalla hyväksikäytön ja väkivallan riski kasvaa.

Keniassa varmistettuja tartuntoja on ollut noin 100 000, todellinen määrä on luultavasti paljon suurempi. Maan rajat on suljettu, julkisilla paikoilla on maskipakko, julkiset kokoontumiset on kielletty ja öisin on ulkonaliikkumakielto. Suljetut koulut aukesivat kuitenkin tammikuussa ja lapset ovat nyt palanneet kouluun. Ensimmäisen kouluviikon tärkein agenda oli opettaa lapsille pandemiaan liittyvää terveysohjeistuksia. World Vision on järjestänyt aluekehityshankkeiden kouluihin käsinpesumahdollisuuden, jota useimmissa kouluissa ei aiemmin ole ollut.

Samson on töissä World Visionin Ngoswetin aluekehityshankkeessa.

World Visionin työ on pitkäjänteistä ja tähtää siihen, että köyhyyden juurisyyt tunnistetaan ja taklataan kouluttamalla paikalliset parantamaan olojaan, tunnistamaan oikeuksiaan ja korjaamaan ongelmia. Pandemian aikaan on tarvittu myös apua akuuttiin kriisiin: esimerkiksi Ngoswtissa on jaettu 650 perheelle hätäavustuksia, joilla he ovat saaneet hankittua ruokaa ja muita perustarvikkeita. Paikallinen henkilökunta kouluttaa myös perheitä ehkäisemään viruksen leviämisen, jakaa terveysneuvontaa ja saippuaa. Kenia ja erityisesti Ngoswetin vuoristoinen alue kärsii ajoittain kuivuudesta ja rankkasateiden aiheuttamista tulvista ja maanvyöryistä, joten kokemusta erilaisista kriisitilanteista ja hätäaputyöstä löytyy. World Visionilla on mm. ebolan ja zikaviruksen kohdanneena kokemusta myös epidemioiden ja pandemioiden torjunnasta.

Pandemiasta huolimatta Ngoswetin alueen kehityshankkeelle kuuluu myös hyvää. Saimme juuri vuosiraportin, jossa kerrottiin, että kummien lahjoitusvarojen turvin on saatu kuluneen vuoden aikaiseksi mm. seuraavaa:

~ 3 325 lasta saavat ravinnerikkaampaa ruokaa, sillä 1835 talouteen on jaettu kasvien siemeniä
~ 13 600 lasta saavat nyt juomiskelpoista puhdasta vettä, kun alueelle asennettiin vesitankkeja
~ 115 tyttöä saavat asua kouluviikot turvallisesti koulun yhteyteen perustetussa asuntolassa pitkän ja vaarallisen koulumatkan päivittäisen kulkemisen sijaan
~ 439 lasta sai syntymätodistuksen, joka turvaa heille niin pääsyn terveydenhuoltoon kuin koulutukseen

Kaikki nämä asiat tuntuvat hyvin paljon konkreettisemmalta, kun on käynyt paikan päällä ja nähnyt välähdyksen olosuhteista, joissa paikalliset elävät. Ngoswetin alueella suurin osa perheistä saa elantonsa pienviljelystä, koska maaperä on hedelmällinen. Tulot ovat kuitenkin pienet eivätkä usein riitä kunnolliseen ravintoon koko perheelle. Koulut ja terveyskeskukset ovat heikosti varusteltuja ja sijaitsevat kaukana, sillä monet asuvat vaikeakulkuisissa paikoissa vuoriston rinteillä. Erityisesti kuivina kausina esiintyvä vedenpuute on alueen suurimpia ongelmia, joka on johtanut sairastumisiin ja siihen, että lapset eivät pääse kouluun, jos heitä tarvitaan vedenhakuun. Lähin paikka voi olla monien kilometrien päässä ja vesi on monin paikoin saastunutta, sillä ihmiset ja eläimet juovat ja peseytyvät niissä yhdessä. Vesitankkien asentamisella ja vesiputkien vetämisellä asutuksen lähelle, jopa joihinkin koteihin, on siis valtava merkitys.

Kummius on tuntunut merkityksellisemmältä kuin olisin osannut etukäteen kuvitella. Olemme kaukana kummilapsemme arjesta, mutta toivon voivamme konkreettisen tuen lisäksi tarjota jonkinlaista henkistä tukea – olla kummipojallemme sellaisia aikuisia, jotka ajattelevat ja kannustavat häntä, ja voivat ehkä tuellaan luoda luottamusta tulevaisuuteen.

30 euron kuukausimaksu, joka lähtee suoraveloituksena tililtä, tuntuu meille lähes hävettävän pieneltä. Summa on silti paikallisella tasolla suuri: sillä saadaan aikaan konkreettisia muutoksia. Mitä enemmän kummeja, sen isommin asioita voidaan muuttaa.

Posti ei ole kulkenut pandemian vuoksi tavalliseen tapaan, mutta saimme silti kummipojaltamme ennen joulua tervehdyksen. Kirje sisälsi piirroksia ja kaikesta huolimatta iloisia uutisia: jalkapalloa on pelattu ahkerasti, perhe on pysynyt terveenä ja he ovat lahjoitusten turvin saaneet hankittua itselleen oman lehmän. Se on suuri asia, sillä maito on suureksi avuksi ison perheen ruokkimisessa ja ylijääneestä maidosta saa myymällä hiukan tuloja.

Haluan palata tarkemmin Kenian matkaamme, mutta säästän reissukertomuksen jatko-osan seuraavaan kertaan. Sitä odotellessa voit halutessasi ryhtyä kanssamme kummiksi Suomen World Visionin sivuilla – tule mukaan! Kummiksi voi ryhtyä yksin, pariskuntana tai vaikka ystäväporukalla. Kattavat vastaukset useimmiten kysyttyihin kysymyksiin löytyvät aiemmasta kirjoituksestani.

Kummiksi ryhtymistä ei tarvitse jättää tekemättä siinä pelossa, ettät omat resurssit eivät riitä aktiiviseen yhteydenpitoon kummilapsen kanssa. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä! Pelkästään kummina olemisella on valtava vaikutus niin kummilapsen kuin yhteisön elämään. Säännöllinen tuki luo lapselle ja hänen yhteisölleen mahdollisuuden suunnitella tulevaisuutta.

Uusien kummien lisäksi on tarvetta myös kertalahjoittajille. Auttaisitko ainakin kertaluontoisesti, jos voit? Esimerkiksi lahjoittamalla hygieniapaketin osallistut lasten terveyden suojelemiseen. Pienin lahjoitussumma on viisi euroa.

Paketin avulla World Vision:
~ tukee paikallisia viranomaisia viruksen leviämisen ehkäisyssä
~ tiedottaa hyvästä hygieniasta ja muista keinoista välttää tartunta
~ rakentaa käsienpesupaikkoja ja jakaa saippua
~ seuraa tarkasti tilannetta ja huolehtii tarvittaessa sairastuneiden perheiden lasten hyvinvoinnista

Kiitos, jos voit auttaa. Pienikin summa vie eteenpäin.