Yhteistyössä Valio
Paluu arkeen on totisesti koittanut tähänkin talouteen! Kesän aikana on tapahtunut työrintamalla kaikenlaisia muutoksia. Kerron niistä lähipäivinä enemmän, mutta yksi arjessa eniten tuntuvista muutoksista on se, että teen suurimman osan töistäni toimiston sijaan kotona. Niitä töitä onkin viime viikkoina riittänyt: lähes joka päivälle on piisannut kuvauksia, kirjoitusdediksiä ja sitä säätöä, jonka määrä näyttää toimenkuvasta riippumatta olevan vakio.
Tunnustan, nämä työpöytäkuvat ovat täysin lavastettuja. Työpöytä muutti vaimojenvaihtoviikkojen aikana uuteen osoitteeseen ja työhuoneeseen jäi pöydän kokoinen aukko. Teen siis todellisuudessa töitä useimmiten sohvalla löhöten asennossa, jonka fysioterapeuttini määrittelisi ihmisoikeusrikokseksi. Perustelen lavastuksen sillä, että haaveilen kyllä joka päivä kauniisti kalustetusta työhuoneesta, jossa ilma liikkuu, työt tekevät melkein itse itsensä ja ikkunalaudalla nojailee puuterinen neilikka. Neilikoita saa joka kukkakaupasta, mutta vielä kun löytäisi jostain passelin pöydän!
Uskollinen työjuhtani, Samujin Tori-kassi, odottaa ovella palaveripäiviä. Ilahduttavaa kyllä, palavereita enemmän kalenteriani täyttävät tällä hetkellä erilaiset kuvaukset. Mahtuupa kassiin onneksi kamerakalustokin – se on yhä ja edelleen ainoa laukku, jossa pystyy kantamaan mukana aivan kaiken.
Olisin halunnut ottaa kuvan uusista hapsukorkkareistani ja kertoa kuinka painelen niillä pitkin kaupunkia toimittelemassa työasioita, mutta lavastukset saavat riittää. Olen aivan liian mukavuudenhaluinen käyttämään korkoja joka päivä, joten jalkaan päätyvät useimmiten nuo kesän riennoissa kolhitut buutsit. Niillä jaksaa juosta, roudata, kantaa kahdenkymmenen kilon painoista Tori-kassiaan, kontata ja tarpoa mudassa. Ei tarvitse varoa tai hidastella ja hyvä niin, sillä kärsimätön luonne ei sellaiseen oikein taivu.
Matkustaminen on taas mielessä, tai ainahan se on. Mutta pysytäänpä arkiasioissa, sillä ohjelmassa on viime viikkoina ollut työrytmiin paluun lisäksi myös paluu ruokarytmiin. Tai oikeastaan ruokarytmin löytäminen – olen kuullut, että monilla ihmisillä on sellainen. Itsehän kuulun hajasyöjinä tunnettuihin hajamielisiin haahuilijoihin, jotka syövät silloin kun muistavat, sitä mitä sattuu löytymään. Sipsipussin pohjat. Tomaatin. Nahistuneita riisikakkuja. Joskus hajasyöjä löytää ravintolan ja saa silloin eteensä oikeaa ruokaa. No, ehkä vähän liiottelen. Osaan toki kokata ja laitan safkaa mielelläni miehelle tai ystäville, mutta arkiaamuisin ja työpäivien aikana syöminen tuntuu kaiken keskittymisen keskellä niin toissijaiselta asialta, että se ei vaan tapahdu ellei sitä vähän suunnittele. Muutenkin koko syömisen kanssa pitäisi tehdä ryhtiliike, sillä viime viikkoina keittiössämme on valmistunut lähinnä lomaherkkuja pestopastoista pizzaan. Köh.
Olen ystävystynyt viime aikoina rahkan kanssa, kiitos yhteistyöni Valion Lumo-proteiiniherkun kanssa. Se on osoittautunut riittävän vaivattomaksi ja nopeaksi aamu- tai välipalaksi jopa meikäläiselle. Sokerittomat rahkat maistuvat sellaisenaankin, mutta ne on niin naurettavan helppo tuunata, että kiusausta on vaikea välttää.
Marjaisasta kuningatar-rahkasta syntyy muutamassa sekunnissa ihana aamupala, kun sen päälle ripottelee mustikoita, kookoshiutaleita ja tuoretta minttua. Näin nätti aamiainen nautitaan tietysti sängyssä, kun ei enää ole aamuisin kiire toimistoon! (Voiko tässä välissä tunnustaa, että teen silloin tällöin usein töitä myös sängyssä? Kuvitelkaa tuohon siis läppäri viereen, niin saatte todenmukaisen kuvan tilanteesta.)
Suosikkimakuni rahkoista on mandariini-juustokakku – se tuntuu astetta syntisemmältä herkulta, vaikka sokeria ei löydy siitäkään. Olen tuunannut siitä ruokaisan välipalan erilaisilla hedelmillä ja pähkinöillä. Ostelen hedelmiä sen mukaan mikä näyttää kaupassa hyvältä, tällä kertaa kippoon päätyi nektariini.
Viikonlopulta oli jäänyt jokunen pala suklaata (älkää kysykö, en todellakaan tiedä miten suklaata voi jäädä) joten rouhin sitä koko komeuden päälle pehmentämään alkuviikon aiheuttamaa järkytystä. Terveys on tärkeää, mutta pehmeä paluu arkeen on varmasti terveyden kannalta viisaampi vaihtoehto kuin suklaaton shokkihoito.
Katan kauniisti aina kun aikaa on, eli en siis kovin usein. Kunpa työpäivän taukoni näyttäisivät aina juuri tältä – on tämä nyt kivempi tapa tankata kuin syödä seisaaltaan tiskipöydän äärellä tai kadulla kipittäen roudaushiki otsalla kohti seuraavaa etappia.
Loppuun vielä otos toimistoassistenteista. Voin kertoa, että kuvassa esitelty pätevyys on HUIJAUS, sillä heti kun olin napannut kuvan, neidit ryömivät peiton alle eikä niitä ole sen koommin näkynyt. Nääpillä ei ole enää sänkylisenssiä residenssin asukkaiden petiin, mutta vierassängyssä saavat majailla sydämensä kyllyydestä. Heidän mielestään se on tietysti heidän ikioma sänkynsä, jonne änkeää joskus muitakin nukkumaan.
Anteeksi, mutta huomaako joku muu tuon tärkeänä pönöttävän pikkuassarin takana tapahtuvan manauksen!? Entä miten siellä on sujunut paluu arkeen?
PHOTOS BY STELLA HARASEK
