Makuuhuone on näyttänyt vähän tyhjältä siitä saakka kun kannoin viime vappuna vähät tavarani sisään. Ei ihme, ei siellä ole oikeastaan muuta kuin sänky, yöpöydän tehtävää toimittava pieni talonpoikaiskaappi ja toiselle puolelle sänkyä sijoitettu vanha jakkara. Sitten on nippu maalauksia, julisteita, valokuvia ja tyhjiä kehyksiä, jotka seilaavat huoneessa miten sattuu ja muodostavat sekamelskan, jonka minä olen tyynesti nimennyt vaihtuvaksi taidenäyttelyksi. Aina voisi tietysti olla enemmän Marianne Niemisen maalauksia. Manin tekemä musta työ on vuosientakainen lahja Mikolta ja ehkä lempiasiani koko kodissa. Myös toistaiseksi ainoa teos, jonka on toistaiseksi saatu seinään asti. Jotenkin tykkään, kun muut vaan nojailevat.

Olen tykännyt lopputuloksesta enemmän kuin arvasinkaan. Väljästi kalustettuun huoneeseen on rentouttavaa rojahtaa notkumaan tai nukkumaan, valo liikkuu ja ilma kiertää. Tykkään siitä tietysti myös siksi, että tyhjässä tilassa voi vapaasti sotkea. Huone ei muutu räjähdykseksi, vaikka jättäisi vaatteensa sikinsokin tai purkaisi matkalaukkunsa reissun jälkeen keskelle lattiaa – tai tekisi nämä molemmat ja jättäisi roinat niille sijoilleen seuraavaksi kuukaudeksi. Täysin teoreettinen tilanne tietysti.

Tulin tovi sitten hankkineeksi uuden sängyn vanhan puhkinukutun futonin tilalle, se oli ehkä elämäni aikuisin hankinta. Se on ihan tavallinen, kohtalaisen tukeva runkopatja, josta ruuvasin jalat pois, mutta 180 sentin leveys ja untuvaiset petivaatteet ovat tehneet siitä taivaan maan päällä – on untuvainen petauspatja, untuvapeitot ja iso kasa untuvatyynyjä. Huonoja puolia on silti monta – esimerkiksi se, että aamuisin ei huvita nousta, tai se, että sängyssäni on ruuhkaa päivin öin, sillä siellä viihtyvät muutkin kuin minä. Myös uudet perkaalipuuvillaiset lakanat on näemmä hyväksytty talouden nelijalkaisten toimesta, kiva.

Ihan kuin en viihtyisi sängyssäni jo tarpeeksi hyvin, talvisin melkein kaikki elintoiminnot alkavat vaivihkaa keskittyä sänkyyn. Juon kahvini sängyssä, syön siellä aamiaiseni, usein iltapalankin. Luen, soitan musiikkia, katselen elokuvia. Teen töitä sängyssä aina kun se on suinkin mahdollista – rakastan sitä ettei tarvitse nousta peiton alta pois saadakseen asioita aikaan. Sängyssä voi vallan hyvin hengata myös ystävien seurassa ja juoda esimerkiksi viiniä. Vaarana tietysti on, että joku torkahtaa, mutta eipä sekään sitten niin haittaa, kun on valmiiksi sopivassa paikassa.

Tämänhetkiset lempipurnukat päivystävät yöpöydällä, jotta muistaisin käyttää niitä. Kylpyhuoneessa iskee iltapesun aikaan aina järkyttävä vilu ja väsymys, pesen hampaani ja naamani ja pakenen sänkyyn niin nopeasti kuin mahdollista. Siellä voi sitten untuvapeiton lämmössä läträillä seerumeilla ja miettiä miten hehkeänä sitä aamulla herääkään.

Valtavankokoisen, viihtyisän sängyn suurin ongelma on ruuhkan lisäksi se, että sinne hukkaa asioita. Jos kalenteri on kateissa, se löytyy mitä todennäköisimmin tyynyn alta. Yhdeksän kertaa kymmenestä kadonnut kamera majailee jossain untuvapeiton uumenissa mäyräkoirien keskellä. Kerran löysin viikko sitten kadonneen laturin peittojen seasta. Toisella kerralla siellä oli omena. Sellaista sattuu, kun pinoaa sänkyyn koko elämänsä. Jokohan sitä oppisi metsästämään kadonnutta omaisuuttaan ihan ensimmäisenä sängystään eikä syyttelisi kaikesta aina kämppäkaveriaan.