✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Olimme perillä Puerto Ricossa auringonlaskun aikaan. San Juan Luis Muñoz Marín International Airport oli mahtipontisesta nimestään huolimatta pieni ja aavemaisen autio. Off-season, todellakin. Paikat repsottivat, niitä oli luottamusta herättävällä tavalla paikattu teipillä ja pressuilla. Italialaisten tavoin myös puertoricolaiset näemmä uskovat, ettei maailmassa ole mitään mitä ei roudarinteipillä voisi korjata – ja sitten kun sekään ei enää auta, peitetään ongelma pressulla. Kätevä tapa päästä eroon kiusallisista asioista! Pakko arvostaa.

Kohtasimme koko lentokentän ainoan jonon maahantulotarkastuksessa. Matkustimme pelkät reput selässämme, ne herättivät huvitusta kun työnsimme ne läpivalaisuun. Ojensin virkailijalle lomakkeen, jossa todistin etten ole terroristi tai vakoilija, etten ole osallistunut kansanmurhaan, en ole varastanut kenenkään identiteettiä enkä aio tuoda maahan laittomia huumeita tai aseita. In ten days you will look like me, vitsaili maahantulotarkastaja ja osoitti omaa kahvipavun väriseksi paahtunutta käsivarttaan.

Vasta lentokentän ulkopuolella tajusin, että asiat, jotka tiedän (tai kuvittelen tietäväni) Puerto Ricosta, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Siirtomaakulttuuri, valkoiset hiekkarannat ja hurrikaanit. Pastellisävyiset slummikorttelit, köyhyys – ja muistelenko oikein, että oli se vuosisatoja jatkunut riita Barbadoksen kanssa siitä kumpi saari keksi rommin? Olisi ehkä voinut tutkia muutakin kuin niitä trooppisia hirmumyrskyjä ja tornadoja, mutta minkäs teet kun oli ns. kiire ja piti priorisoida.

Jokatapauksessa. Ensivaikutelma ei ollut ristiriidassa mielikuvieni kanssa. On kulahtanutta, kaunista. Historian vaiheita huokuvat siirtomaavaikutteet sekoittuvat amerikkalaisiin auringon haalistamiin limumainoksiin. Rähjäiset talot ovat pastellisia, jopa porteissa ja aidoissa toistuvat samat sokeriset sävyt – vaaleanpunaista, laventelia ja huurteisinta minttua, jonka olen nähnyt. Kaikkialla torkkuu kissoja. Autojen alla, niiden päällä. Muureilla, kaktusruukkujen takana, palmujen juurella. Kellään ei ole kiire, ei kissoilla eikä varsinkaan ihmisillä.

Olimme varanneet ensimmäiseksi yöksi huoneen pienestä hostellista keskellä San Juanin vanhaa kaupunkia. Hostellin löytäminen ei ollut aivan helppoa: oikean katuosoitteen kohdalta oli pelkkä ummehtunut porttikonki täynnä nimettömiä, lukittuja ovia. Mitään kylttiä ei ollut. Ohikulkijan vinkistä tajusimme pujahtaa portin perällä olevaan hissiin, jolla kolistelimme ylimpään kerrokseen.

Ei, tämä ei ole se hostelli, vaan Casablanca Hotel.

Hostellin aulassa oli huriseva tuuletin, vanha valurautainen penkki ja tiski, jonka takana oleva seinä oli täytetty vinoon valahtaneilla ikoneilla. Terassilta näki koko kaupungin yli merelle, josta pimeä hiipi jo kohti rannikkoa. Vastaanottovirkailijallakaan ei ollut varsinaisesti kiire. Tunnin jonotuksen jälkeen selvisi, että viime tingassa tehty varauksemme ei ollut koskaan päässyt perille. Näissä maissa, joissa harvoin sujuu mikään alkuperäisen suunnitelman mukaan, pieni takaisku tuntui jollain tavalla asiankuuluvalta – etenkin kun minun ja tuottaja Taimiston matkoilla ei noita suunnitelmia muutenkaan niin hirveän huolella laadita.

Palasimme reput selässä takaisin kadulle ja päätimme pohtia majoitusta sitten kun vatsat olivat täynnä. Nälkäisenä on mahdotonta tehdä vaativia tai edes keskihelppoja päätöksiä. San Fransisco Streetin ravintolat olivat puolityhjät, ei ollut vaikeaa paikantaa vapaa terassipöytä. Ruoka oli keskinkertaista, vähäisten kokemusteni perusteella tuntuu että kaikki ruoka Karibialla on. Maistui silti, ja huuhdeltiin alas tujulla mintulla terästetyllä mojitolla. Sehän oli melkein terveysjuoma, karibialainen versio vihermehusta.

Taksikuskin peruutuspeilissä roikkuu palmunlehvästä punottu risti – tykkäsin.

Löysimme vanhankaupungin kaduilta hotellin, jolla oli vapaa ja selittämättömän kallis huone: kuuden neliön kokoinen painajainen, jossa ei ollut ikkunaa, maksoi yli sata euroa yöltä. Mikko Rasilan pää olisi osunut styroksilevyistä koottuun kattoon. Nauratti. Olimme silti kiitollisia pikkuisesta kopistamme, sillä siellä oli sänky ja suihku – yli vuorokauden valvomisen jälkeen sitä ei juuri enempää kaipaa. Arvostimme myös huoneeseen epäilemättä huolella valittua taidetta: kaikkein dadaistisemmassa maalauksessa oli poika, joka riisui pöksyjään ja pyllisti kohti katsojaa.

Seuraavana aamuna pakkasimme reput, skippasimme hotellihuoneen hintaan kuuluneen “aamupalan” (aulan nurkkaan unohdettu Moccamaster, jolla kukaan ei ollut jaksanut keittää kahvia varmaan viimeiseen viiteen vuoteen) ja kävelimme kadulle metsästämään aamiaista, johon sisältyisi muutakin kuin kofeiinia. Päädyimme hurmaavaan hotelliin, jonka ravintolasta saimme kaikkein ihanimman, valkoisilla verhoilla rajatun pöydän. Pari pehmeäpaahtoista kahvikupillista ja pannukakkua myöhemmin tunsi itsensä aivan uudeksi ihmiseksi. Päätimme, että palaamme hotelliin matkan viimeiseksi yöksi. Hiukan huvitti, että Casablancan huoneen hinta oli täsmälleen sama kuin ensimmäisenä yönä koetun ikkunattomia koppejaan vuokraavan lääväpommin. No, ensimmäisenä yönä ei ollut vaihtoehtoja.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme Ocean Park Beachiin, jolta Anni oli löytänyt meille seuraavaksi kolmeksi päiväksi pienen palmujen keskellä lymyilevän majapaikan. Palaan asiaan.