Huh. Rekan alle jääneestä olosta voisi päätellä, että olisi jo perjantai, vaan ei – viikon puoliväliä vasta viedään. Ylitimme yhtiökumppanini kanssa eilen uutiskynnyksen ja hässäkästä toivutaan vieläkin. Jännittäviä aikoja, sanovat. Siltä näyttää. Palaan varmasti vielä aiheeseen. Seuraavien viikkojen todo-listalla on sitäpaitsi tärkeääkin tärkeämpi tehtävä nimeltä uuden toimiston sisustus. Jostain pitäisi metsästää esimerkiksi sohva, johon mahtuu kolme naista pitämään ideointipalavereita. Mielellään viltin alla. Vaakatasossa.

Viikonlopuksi aion kaapata kainaloon poikaystävän ja koiran ja karauttaa länsirannikolle viettämään isänpäivää. Omaa isääni ei enää ole, juhlin senkin edestä muiden isiä. Turussa on yksi, joka lellii kyläileviä koiria konseptilla nimeltä aamujuusto. Sanomattakin siis selvää, että Juno – maailman aamu-unisin mäyräkoira, joka nousee mieluiten vasta puolenpäivän jälkeen – pinkaisee alakerran vierassängystä minun ja poikaystävän välistä kello seitsemän aamulla ja sinkoaa itsensä tykinkuulan tarmolla keittiöön odottamaan. Onneksi meidän ei tarvitse olla hereillä tätä joka-aamuista toimitusta varten.

Viikonlopun mittainen maisemanvaihdos tekee takuulla hyvää. Ajattelin juoda vähän viiniä, lukea paljon kirjoja. Kirjoitella blogiin, kutittaa yhtä nelivuotiasta ja silittää koiran silkkisiä korvia. Herätä ilman herätyskelloa. Olla sunnuntai-iltaan mennessä ihan uusi ihminen. Parin päivän pyrähdyksillä muille maille on usein sellainen vaikutus. (Festareita ei lasketa.)

Kuvat ovat junasta muutaman kuukauden takaa. Toivotaan, että tämänkin matkan varrelle osuu yhtä lyyrinen auringonlasku.

Mitä sinne ruudun toiselle puolelle kuuluu?