Samujin video on jo vanha, mutta pidän sen musiikista, valosta ja tunnelmasta niin paljon, että katson sen joka syksy uudestaan.
Värit hiljalleen haalistuvat, mutta valo muuttuu kirkkaammaksi, ihan pieneksi hetkeksi ennen kuin katoaa loppuvuodeksi lähes kokonaan.
Kulman takana Tehtaankadulla on monta kahvilaa, joiden terassipöytiin paistaa aurinko aivan aamusta pitkälle iltapäivään. Suurimpaan osaan kuppiloista ovat koirat tervetulleita sisälle saakka. Muiden edessä ne ovat tottuneet odottamaan tilauksen teon ajan (pienet nälkäiset naamat ikkunalasin takana herättävät poikkeuksetta muissa asiakkaissa epäilyksiä siitä ruokimmeko niitä ikinä).
Mutta niin kauan kun sää suosii kesän lasta eikä räntää pyrytä vaakasuorassa päin naamaa, herkut kyytipoikineen kannetaan ulos. Pienen pyöreän terassipöydän äärellä mikään maailmanvalloitussuunnitelma ei ole liian mahtipontinen eikä yksikään murhe tunnu niin isolta, etteikö saavinkokoinen maitokahvi ja täytetty Petit Blanc sitä ainakin vähän parantaisi.
Jos omat koirat ovat jääneet kotiin nukkumaan, kahvihetken aikana pysähtyy kohdalle vähintään kolme tuttua koiraa, jotka jalosti tarjoutuvat sijaisrapsutettavaksi. “Salainen agenda? Mikä salainen agenda. Kunhan vaan kurkkasin kinkkuleipääsi.”
Kiireetön kahvilla käyminen kuuluu asioihin, joita olen alkanut tietoisesti opetella. Äitini on osannut sen aina, taidon unohtua kahvilan nurkkapöytään lukemaan kirjoja kahvikupin ääreen. Ne hetket eivät ole hukkaan heitettyjä, päinvastoin. Kiireiden keskellä on sekä hyväksi että hyödyksi välillä pysähtyä ja tehdä jotain ihan vaan siksi, että se on kivaa. Minulle se on vaikeaa, on koko ajan olo että pitäisi olla jossain muualla, tekemässä jotain tuottavaa. En osaa rauhoittua, jos tekemättömien töiden listalla on jotain, jota joku jossain saattaa juuri nyt odottaa. Juuri se levottomuus johtaa lopulta siihen, että lopulta en saa ahdistukseltani enää mitään aikaan.
Joten – piipahdan kahville. Istun alas enkä katso kelloa tai kännykkää, katselen ohikulkijoita. Olen mieltä muodista, säästä, mistä vain. Pohdin dijon-sinapin merkitystä leipäni makumaailmassa. Mietin minne lähtisin juuri nyt lomalle, ajatukset ajelehtien kuin kaikki maailmankolkat vain odottaisivat minua ja matkalaukkuani. Kun kahvi on juotu, sinappi pyyhitty suunpielestä ja päivä jatkaa kulkuaan, happi on kuin huomaamatta alkanut taas liikkua.
If you like your coffee hot, Alex Turner laulaa korvaani kun kävelen katua alas, let me be your coffee pot. Olennaisen äärellä ollaan.
☊ ARCTIC MONKEYS – I WANNA BE YOURS
Terveisiä flunssaparantolasta. Täällä on ruuhkaa, sillä peittoni alla on kaksi koiraa ja yksi pinkki lohikäärme. Olenko muistanut kertoa teille pinkistä lohikäärmeestä? Se on Kapteeninkadun uusin asukas, joka hankittiin alunperin Juno-toipilaan iloksi. Juno on omistajansa lailla “hiukan hajamielinen” eikä ole todennäköisesti vieläkään tajunnut, että taloudessa on joku uusi tyyppi, mutta siskonsa Luna on ottanut pinkin lohikäärmeen Junonkin edestä omakseen.
Aina ei uskoisi, että lusikassa pinkin pehmolohikäärmeen kanssa nukkuva Luna-koira osaa näyttää toisinaan näinkin pikkupaholaiselta. Onkohan tuo koira riivattu? Saatan lukea kaikessa rauhassa kirjaa, kun havahdun siihen, että minua tuijotetaan ovensuusta. Tai istua kämppäkaverini sängyllä kun tajuan, että minua tarkkaillaan peilin kautta. Jos tätä voi kutsua “tarkkailuksi”.
Aina tuo sama totinen, tuima tuijotus. Joko se kutsuu pimeitä voimia puolelleen ja yrittää langettaa ylleni keskiaikaisia kirouksia – tai sitten se tahtoo lihapullan.
Huomatkaa naamaton nalle, joka makaa lattialla koiran vieressä. Naamaton nalle lukeutuu niihin niinsanotusti parhaat päivänsä nähneisiin leluihin, jotka saivat kaikessa hiljaisuudessa lähtöpassit tovi sitten kun koirat olivat leikkimässä naapurissa. Nallen nimi kertonee kaiken olennaisen.
Pitänee seuraavaksi esitellä pinkki lohikäärme. Sitä en aio heittää pois ikinä siinä pelossa, että herään yhtenä yönä siihen, että tuo minikokoinen manaaja tuijottaa minua pimeydestä.
☊ IRON & WINE – DARK EYES