Letters to Yves

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Lapissa on tällä hetkellä niin kuuma, että remontointi ei tule kuuloonkaan. Olen siis ottanut helleaallon loman kannalta, lojunut pihalla ja lukenut. On ollut vihdoin sopiva hetki lukea loppuun myös pieni kirja, joka on ollut kesken iät ja ajat. Ostin Pierre Bergén kirjoittaman teoksen viime vuonna Marrakechista, Majorelle Gardenin puutarhan yhteydessä sijaitsevasta pienestä kirjakaupasta Yves Saint Laurent -museon takana. Ranskasta englanniksi käännetty Letters to Yves on kokoelma kirjeitä, jotka Bergé on kirjoittanut Yvesille hänen kuolemansa jälkeen.

Teos sai alkunsa Bergén hautajaispuheesta, jonka hän piti 5. kesäkuuta 2008. Puhe oli oikeastaan Yvesille osoitettu kirje, sen jälkeen kirjeitä tuli lisää. Kirjan alussa Bergé kirjoittaa, ettei halua vielä lopettaa keskustelua, katkaista yhteyttä. Lopussa, vuotta myöhemmin hän toteaa, että kirjeet ovat myös tapa kertoa maailmalle heistä, siitä millainen heidän viisikymmentä vuotta kestänyt suhteensa oli. Pieni kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 2010, englanninkielistä käännöstä on saatu odottaa vuoden 2017 loppuun saakka.

Jotkut kirjeistä ovat lyhyitä, yksi on kaikessa paljaudessaan vain lauseen pituinen: Kikou, I miss you terribly. Toiset polveilevat ystävien kuulumisista taidehistorialliseen pohdintoihin ja tietysti yhteisiin muistoihin, siitä mistä kaikki alkoi ja mihin se päättyi. Fragmenttinen teos ei kerro koko tarinaa, mutta kirjeiden henkilökohtaisuus ja rehellisyys tekee vaikutuksen. Bergé ei yritä kaunistella asioita, mutta ei toisaalta kauhistelekaan, kertoo vain miten kaiken koki.

Teksteistä piirtyy kuva maanisdepressiivisen taiteilijan elämänkaaresta, joka oli alussa pelkkää valoa ja tummui kohti loppua. Kun he tapasivat, Yves oli nuori ja energinen, avoin elämälle ja valmis heittäytymään seikkailuihin. Bergé oli lähtenyt 10-vuotisesta suhteestaan ollakseen hänen kanssaan. Viimeiset vuodet olivat vaikeita, alkoholi ja kokaiini veivät Yvesin mukanaan ja vaikka hän pääsi niistä lopulta irti, jotain oli menetetty. Hän oli vanha ja vihainen, ei tullut enää koskaan ennalleen. Väliin mahtui menestyksen vuosia, matkoja ja illallisia ja juhlia, riitoja ja draamaa, taideostoksia ja monia monia Marrakechissa vietettyjä hyviä hetkiä, joista mieleen jäi erityisesti Yves Saint Laurent ja Andy Warhol kikattamassa pilvipäissään. Marokko oli Bergélle ja Saint Laurentille pakopaikka hektisestä elämästä Pariisissa.

Kirjeissä on hetkittäin melko melodramaattinen sävy, joka muistuttaa siitä, että ne on tosiaan kirjoittanut ranskalainen ranskalaiselle. Kirja on täynnä julistuksia, kuten: To love, you need to forget everything, which is what I’ve never stopped doing. Ranskalaisuus leimaa tekstiä sen heti ensimmäiseltä sivulta alkaen: Bergé on omistanut kirjansa ei suinkaan Yvesille, vaan senhetkiselle poikaystävälleen, Madison Coxille, miehelle joka oli melkein erottanut hänet ja Yvesin toisistaan.

Yves ja Pierre olivat paitsi toistensa rakastettuja ja elämänkumppaneita, myös bisnespartnereita. En aiemmin ollut tajunnut miten merkittävä Bergén asema oli Yves Saint Laurentin muotitalossa. Hän oli se, joka teki bisnestä ja Yves sai keskittyä omaan työhönsä, olla välittämättä numeroista, hän ei koskaan edes tiennyt tarkalleen paljonko talo tienasi. He olivat vankka tiimi myös yksityiselämässään, keräsivät yhdessä vaikuttavan taidekokoelman ja sisustivat kotejaan erehtymättömällä eklektisellä maullaan. Saint Laurentin kuoltua iso osa aarteista myytiin eittämättä yhdestä loisteliaimmista huutokaupoista, joka Pariisissa on koskaan nähty.

Yves kuoli aivosyöpään kotonaan Pariisissa. 71-vuotias suunnittelija ei itse tiennyt lähestyvästä kuolemastaan. Kun terminaalivaiheeseen edennyt syöpä oli löydetty ja elinaikaa oli jäljellä vain viikko tai kaksi, Bergé päätti yhdessä lääkärin kanssa, että Yvesille ei kerrota. Kirjassa hän perustelee, että Yves ei olisi kestänyt tietoa, ja kuka tietää, ehkä hän oli oikeassa.

Yvesin tuhkat on siroteltu Marrakechiin Majorelle Gardeniin, puutarhaan, jonka hän omisti Bergén kanssa vuodesta 1980 asti ja jossa sijaitsevassa talossa pariskunta oli Bergén sanojen mukaan onnellisimmillaan. Hautajaisissa Bergé sanoi: But I also know that I will never forget what I owe you and that one day I will join you under the Moroccan palms.

Bergé kuoli syyskuussa vuonna 2017, yhdeksän vuotta Yvesin jälkeen.

Why am I telling you all this? Because it’s my last letter. You know, Yves, I could keep on writing for much longer, but what good would that do? I thought that writing to you would ease my pain, whereas it has only deflected it. Deep down, these letters had a single goal: take stock of our lives. Explain to those who read them who you were, who we were. Share my memories, and tell you that, when all’s said and done, that I was happy with you, and that it was thanks to you. 

Pierre Bergé, Letters to Yves (Éditions Jardin Majorelle)

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Suomi-roadtrip ja vinkkejä Lempäälään

✖ LEMPÄÄLÄ ~ VASKIVESI ~ MAKSAMAA

Terveisiä pohjoisesta! Olen tätä kirjoittaessani jo Lapissa, mutta palataan hetkeksi matkamme alkuun. Kysyin ennen lähtöämme vinkkejä reittimme varrelle ja sainkin niitä roppakaupalla – kiitos! Joitakin niistä hyödynsimme menomatkalla, loput vinkit ovat tallessa paluumatkaa varten. Ajamme takaisin etelään elokuun puolella ja ainakin tämänhetkisten suunnitelmien mukaan pudottelemme alas suunnilleen samaa reittiä pitkin, sillä se osoittautui menomatkalla ihanaksi. Laitetaan hyvä kiertämään: seuraa kuvia ja hyväksi osoittautuneita vinkkejä roadtripin ensimmäisen osan varrelta.

Kahvila Siirin pihalla kuullaan kuulemma toisinaan elävää musiikkia.

Päätimme siellä sun täällä pysähtelyn sijaan keskittyä matkan varrella muutamaan taukopaikkaan, jossa oli enemmänkin nähtävää. Ensimmäinen etappi Helsingistä lähettyämme oli Tampereen jälkeen sijaitseva Lempäälä. Se oli täydellinen hetki pysähtyä, Jarno oli ehtinyt päästä yli tamperelaiskohtauksestaan (maaninen tarve puhua tamperetta kun olemme Tampereella) ja olimme kumpikin (minä enemmän) kahvin tarpeessa.

Kahvila Siiri vilahti niin monen suosituksissa, että suuntasimme sinne sen enempää miettimättä – eikä tarvinnut todellakaan katua, Kahvila sijaitsee kuvankauniissa huvilassa Kuusirannassa, sen verran mutkittelevan pihatien päässä että aivan vahingossa paikalle ei eksy. Olimme vasta valitsemassa terassilta pöytää emmekä olleet vielä ehtineet edes piipahtaa sisälle, kun pihalle tuli tarjoilija kysymään saako koirille tuoda vettä ja huolisivatko he kenties myös välipalaa. Hännät alkoivat heilua (koirat tajuavat kyllä tälläiset tärkeät asiat) ja hetken päästä hän kantoi ulos vesikupin ja kaksi pikkukulhollista herkkuraksuja. Arvaatte varmaan, että Siiri kiilasi palvelullaan heidän lempikahviloidensa listan kärkeen. He saivat vielä rapsutuksia ja tarjoilija sai suukkoja.

Lumouduin kahvilan tiskistä niin että unohdin ottaa kuvan, mutta muistin kaivaa kameran sentään esiin sentään ennen kuin herkut oli syöty. Tarjolla olisi ollut keittoakin, mutta päätimme vetää perinteisen korvapuustilounaan. Erittäin hyvä päätös, kyllä puusti naisen tiellä pitää. Varsinkin tälläinen paikan päällä leivottu tuore, lämmin, pehmeä jättipuusti! Aah. Ei ihme, että paikka on kuuluisa korvapuusteistaan. Juustokakkukin oli hyvää, mutta ei pärjännyt kilpailijalleen. Kaikki kahvilan tuotteet puusteja lukuunottamatta ovat muuten gluteenittomia.

1800-luvun lopulla rakennettu huvila narisevine puulattioineen on pieni matka menneeseen aikaan. Huoneita on useita ja ne ovat täynnä antiikkikalusteita, kristallikruunuja ja suuria kukkakimppuja. Kaikkein perimmäisin huone, Kirkkojärvelle avautuva Järvisalonki, tuntuu olevan pelkkää ikkunaa ja valoa. En viitsinyt ottaa kuvaa, sillä huone oli täynnä kahvila-asiakkaita, joita en tohtinut häiritä.

Kahvilan pihalta pääsee suoraan Kirkkojärven rantaan ja laiturilta olisi varmasti saanut pulahtaa uimaan, mutta jätimme talviturkin heittämiseen johonkin myöhempään hetkeen.  Luin jostain, että lähellä olisi myös luontopolku, joten kahvilavisiittiin voi yhdistää kesäisin myös kävelyretken – talvisin taas järven jäällä on luistelurata. Myös 20-luvulla perustettu luontaiskylpylä sijaitsee lähellä, ehkä tulen Lempäälään joskus ajan kanssa ja otan sieltä täyshoitomajoituksen ja ihanasti nimetyn hoitopaketin kolmen päivän lomanen.

Lueskelin Kahvila Siirin historiasta sen verran, että ihana paikka on saanut alkunsa Kalajoella, jossa se oli antiikkikaupan ja kahvilan yhdistelmä. Vinkkinä rannikolla asuville ja liikkuville, että paikka toimii edelleen kesäkahvilana Kalajoen Havulassa! Ilmeisesti myös Lempäälän kahvilasta voi hyvällä onnella saada ostettua mukaansa tuolin tai taulun, ainakin kannattaa kysyä, jos ihastuu johonkin kovasti.

Kahvitauon jälkeen olimme ravittuja, virkistyneitä ja valmiita tsekkaamaan Lempäälän kirppiskenen ennen matkan jatkamista. Kävimme ensimmäisenä Toivontorilla, Lempäälän Vesilahden Työttömät Ry:n ylläpitämällä kirppiksellä. Se olikin kiinni, mutta kävi säkä: yhdistyksen puheenjohtaja sattui olemaan paikalla ja päästi meidät sisään yksityisvisiitille. Koirat saivat juosta vapaina, heille tuotiin vesikuppikin, kaikkialla Lempäälässä näköjään lellitään koiria. Löysimme nipun kauniita, käsintehtyjä lautasia ja Saara Hopean suunnittelemia jälkiruokamaljoja, jotka maksoivat kaksi euroa kipale. Rakastan maakuntakirppiksiä.

Uniikkia Kahvila ja Kirpputori on aika perinteinen pienen paikkakunnan itsepalvelukirppis, sellainen josta löytyy sekalaista tavaraa lastenvaatteista pölyisiin dekkareihin ja perintöastioihin. Kahvilapuoli on maalattu vaaleanpunaiseksi ja tuoreita leivonnaisia saa ostaa myös mukaan. En voinut vastustaa lempääläisen mummon leipomia lusikkaleipiä. Niiden tekemisessä on niin hirveä homma, että sitä viitseliäisyyttä on pakko arvostaa ja tukea (sitäpaitsi tuoreet lusikkaleivät ovat superhyviä). Löysimme täydennystä vintageviinilasikokoelmaan, jota keräämme kirppiksiltä eräitä juhlia varten. Olisi ollut myös akustinen kitara, jonka Jarno tietysti spottasi sekunnissa, mutta onneksi pakuun pakatut neljä kitaraa (kolme akustista ja yksi sähköinen) estivät häntä tekemästä enempää kitarahankintoja.

Klaffi ja piironki oli Lempäälän kirppiskierroksemme viimeinen etappi. Eteisessä katse hakeutui ensimmäisenä kuvassa näkyvään pikkuhuoneeseen täynnä antiikkiaarteita, mutta sen jälkeen aukesikin valtava halli täynnä itsepalvelupöytiä ja huonekaluja. Kupittaan saven 50-luvun kippoja olisi löytynyt muutamalla eurolla vaikka kuinka paljon. Ihmiset eivät selvästikään tajua niiden rujoa hienoutta! Vähän harmitti, etten ostanut jalallista marmoritarjotinta, johon kuului marmorinen omena ja päärynä. Se olisi ollut täydellinen alku jonkun italialaisen Call me by your name -henkisen villan aavistuksen eksentriseen sisustukseen. Kirppisostoksesta olisi tosin tullut odotettua hintavampi, kun olisi pitänyt sitten hankkia se villakin.

Matka jatkui kohti Pohjanmaata. Näimme karvalehmiä! Tiedän, että heillä on oikeakin nimi, mutta tykkään enemmän karvalehmästä. He olivat yhtä uteliaita kuin vähemmän karvaiset serkkunsa, tulivat heti lähemmäs tarkastamaan kuka olen ja mitä teen. Mietin onkohan heillä kuuma (varmaan on) ja millaistakohan olisi lojua niityllä lueskelemassa kirjaa nojaten kyljellään torkkuvaan karvalehmään (varmaan ihanaa).

Pysähdyimme Vaskivedellä, kun törmäsimme kantatie 65:n varrella Kesämakasiiniin, joka myy lähituottajien ruokatuotteita ja käsitöitä. Elintarvikevalikoima oli ajan hermolla: tarjolla oli luomuvihannesten ja -kananmunien lisäksi mm. gluteenitonta leipää, härkäpapupastaa ja muuta erikoisruokavalioihin sopivaa. Piipahdimme myös vintillä, jonka hämärässä toimii pieni kirppis. Ihana paikka, todellakin vierailun arvoinen.

Ruokaa emme raaskineet ostaa kuumaan autoon, sillä matka jatkuisi vielä seuraavan päivän iltaan, mutta ostimme matkaeväiksi Anttilan tilan limonadeja. Pirskahteleva omenalimu oli suosikkini näistä kahdesta, karviaislimonadi oli makeampi. Ostan suomalaisten pikkutilojen tuotteita aina kun siihen on passeli tilaisuus, vimmaisesti haluan pitää niitä pystyssä, kannattaa roposillani asioita joita haluan nähdä maailmassa lisää. Huomasin muuten tilan sivuja tutkiessani, että marjatilan ja pikkuisen limonaditehtaan yhteydessä Satakunnan Kokemäellä on mahdollisuus myös yöpyä hostelliksi muutetussa kartanossa.

Vietimme loppupäivän Lapualla, siitä onkin luvassa oma kirjoituksensa. Yöksi ajelimme rannikolle Maksamaalle, josta olimme varanneet pikkuisen mökin. Tai no, olin kuvitellut varanneeni pikkumökin, mutta se olikin oikeastaan pieni talo olohuoneineen ja kuisteineen. Majapaikkamme sijaitsi isäntäväen vehreällä pihalla, he olivat vähäsanaisia ja ystävällisiä, jättivät meidät lyhyen esittelyn jälkeen rauhoittumaan yöpuulle. Ruokimme omasta mielestään nälkäkuoleman partaalla horjuvat koirat, löhösimme niiden kanssa hetken sohvalla ja tutkimme seuraavan päivän ajoreittiä ennen kuin kömmimme puhtaiden lakanoiden väliin ja nukahdimme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ihan kuin kesä olisi nyt vasta alkanut

Kaksi tämän kirjoituksen kuvista on julkaistu Instagramissa osana kaupallista yhteistyötä. Tämä kirjoitus ei ole osa yhteistyötä.

Pohjoiseen lähtöä edeltävänä iltana emme pesseet pyykkiä ja pakanneet pakua, vaan menimme Eiranrannan kallioille. Monen viileän viikon jälkeen oli yhtäkkiä lämmintä, ilma oli sillä tavoin sakea kuin vain heinäkuussa on ja tajusin, etten ole koko kesänä ollut rannalla. Päätimme pakata yöllä ja pestä pyykit aamulla, sujautin kassiin viiniä ja kaksi kirppislasia ja haimme lähikaupasta eväitä. Sinnikkäästi rakastan aprikooseja ja kirsikoita, vaikka olen vähän allerginen kivellisille hedelmille ja marjoille. Kallio oli lämmin ja viini kylmää, suussa kutisi ja yhtäkkiä tuntui kuin kesä olisi nyt vasta vihdoin täällä, saapunut hitaana ja kuumana, seisauttanut ajan aaltojen kohinaksi ja lokkien kirkunaksi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA