Ihmettelin aikoinaan miksi äitini kysyi Helsinkiin saapuessaan, että millaiset vaatteet minulla on, kun tulen häntä vastaan rautatieasemalle. Ymmärsin toki, että satoja nuoria opettanut äitini ei voinut tunnistaa kaikkia uransa varrelle osuneita oppilaita tai heidän vanhempiaan törmätessään heihin vuosia myöhemmin kadulla, mutta kai hän nyt oman asema-aulassa seisovan tyttärensä tunnistaisi.

Myöhemmin aloin ymmärtää äitiäni. 

Löydän itseni kerran toisensa jälkeen kiusallisista tilanteista, joissa ventovieras tulee kadulla kyselemään kuulumisia ja selvästi tietää minusta asioita, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä kuka hän on. Monet jäävät minulle ikuisiksi mysteeriksi, toiset tunnistan heidän mainitsemistaan yksityiskohdista – puolison nimestä tai viittauksista yhteiseen historiaan – vanhoiksi työkavereikseni, opiskeluaikaisiksi ystäviksi, ihmisiksi, joiden kanssa olen jakanut kahvihetkiä ja viinilasillisia ja salaisuuksia. Muistan ihmiset kyllä, en vain tunnista heitä.

Välillä en tunnista edes niitä tuttuja, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, jos he ovat värjänneet hiuksensa tai hankkineet silmälasit.

En myöskään pysy perässä elokuvien juonista (toivottomimmat ovat sotaelokuvat, joissa kaikilla hahmoilla on yllään samanlainen univormu) tai tunnistaa niiden näyttelijöitä, jos ne eivät ole minulle entuudestaan tutut. Julkisuuden henkilöiden kanssa on muutenkin haasteita: kerran baarimikkovuosinani yritin evätä Kalle Aholalta pääsyn baarin backstagelle, jossa Don Huonot valmistautuivat illan keikkaansa varten. Luulin häntä sattumanvaraiseksi faniksi. (Et varmastikaan lue tätä, mutta anteeksi silti, Kalle.)

Ilmiöllä on nimi: prosopagnosia eli kasvosokeus tarkoittaa vaikeutta tunnistaa ihmiset kasvojen perusteella. Neurologisen häiriön aiheuttama synnynnäinen kasvosokeus esiintyy tutkimusten mukaan 2,5% väestöstä ja vaihtelee vaikeusasteeltaan. Toisilla se on lievä ja aiheuttaa vaikeuksia tunnistaa kaukaisempia tuttuja tai julkisuuden henkilöitä. Toiset eivät tunnista kadulla edes siskoaan.

Synnynnäinen kasvosokeus on usein perinnöllistä. Äitini ei tunnista aina perheenjäseniäänkään isosta väkijoukosta, minä perin häneltä onneksi lievemmän muodon. Useimmiten tunnistan tutut kasvot, en vaan osaa yhdistää niitä oikeaan henkilöön – tai sekoitan monta hiukan samannäköistä henkilöä keskenään. Mutta eteeni osuu niitäkin ihmisiä, joita en ole mielestäni eläissäni nähnyt – ja sitten he osoittautuvat naapuriksi, työtuttavaksi jonka kanssa istuin toissapäivänä saman palaveripöydän äärellä, tai ystävän poikaystäväksi, jonka kanssa olen viettänyt aikaa mökeillä, synttärijuhlissa ja ravintolaillallisilla. Vaiva ei ole vaarallinen, vain sosiaalisesti vaivaannuttava.

Kasvosokeutta ei pidä sekoittaa huonoon nimimuistiin. Vaikka ei muistaisi keskustelukumppaninsa nimeä, tietää kuitenkin periaatteessa kenen kanssa keskustelee. Kasvosokea taas ei osaa yhdistää kasvoja oikeaan nimeen ja henkilöön. Kyse ei ole huonomuistisuudesta, sillä nimen perusteella muistan kyllä työhistorian, puolison ammatin, lasten iät, projektin jota teimme yhdessä seitsemän vuotta sitten ja sen ihanan kodin, jonka erkkeristä näin juuri kuvan Instagramissa.

Helppoja tapauksia: ihmiset, joilla on helposti tunnistettava olemus, esimerkiksi vakiintunut persoonallinen tyyli tai erikoinen kampaus. Tunnistan aina sen tyypin, joka pukeutuu pelkkään punaiseen, ja sen, jolla on ollut viimeiset kymmenen vuotta valkoinen irokeesi. Mutta auta armias, jos paikalle saapuu toinenkin valkoinen keesi – jompikumpi heistä saattaa olla hyväkin tuttavani, mutta en todellakaan erota kumpi.

Vaikeita tapauksia: ihmiset, jotka vaihtavat tyyliään ja kampaustaan usein. Ihmiset, jotka tulevat vastaan odottamattomissa yhteyksissä: työkaverin tunnistaa toki töissä, mutta ei välttämättä sunnuntaikävelyllä naapurikaupungissa. Samannäköiset sisarukset. Ihmiset, jotka jakavat samoja kasvonpiirteitä: tunnen kolme ihmistä, joilla on voimakas leuka yhdistettynä siropiirteiseen suuhun ja kun tapaan heistä yhden, en tiedä kuka heistä seisoo edessäni.

Täysin mahdoton tunnistaa: treenikaverit arkivaatteissaan. Kerran en tunnistanut bootcampin kemuissa ketään niistä ihmisistä, joiden kanssa treenasin kolmesti viikossa. Ihmiset ovat todella erinäköiset pikkujoulumekoissa kuin hikisinä treenireleissään.

Kasvosokeus vaikeuttaa joskus jopa omien ystävieni tunnistamista. Luulin kerran törmänneeni ystäväni siskoon, koska ystävä oli leikannut hiuksensa enkä tajunnut, että se oli hän – ja nyt puhutaan ihmisestä, joka kuuluu lähimpien ystävieni joukkoon. Ja sitten on se vuodesta toiseen samanlaisena toistuva tilanne, joka naurattaa nykyisin kaikkia: saavun ravintolaan, skannaan salia katseellani enkä löydä sitä pöytää, jossa ystäväni istuvat. En tunnista heitä kymmenien ihmisten joukosta, ellei joku heistä huomaa minua ja heilauta kättään. Onneksi Mikkoa on helppo käyttää maamerkkinä, koska hän on yleensä pidempi kuin kaikki muut.

Absoluuttisia sääntöjä ei ole. Toiset kasvot muistaa helpommin kuin toiset, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa onko henkilö minulle tärkeä tai mielestäni kiinnostava. Isossa väkijoukossa, yllättävässä tilanteessa, väsyneenä tai syvällä ajatuksissaan on joskus vaikea tunnistaa jopa sellaisia ihmisiä, jotka normaalisti tunnistan ongelmitta.

Viestintä- ja PR-työhön kuuluvat edustustehtävät ovat kasvosokean painajainen, ja siksi olen huojentunut, etten enää työkseni järjestä ja hostaa tapahtumia. Ne olivat stressaavuudessaan aivan omaa luokkaansa: paikalla saattoi olla kymmeniä toimittajia, mielipidevaikuttajia, asiakkaita ja brändien edustajia, jotka minä ja kollegani olimme kutsuneet paikalle, enkä minä tunnistanut heistä kuin kourallisen. He tulivat halaamaan ja vaihtamaan kuulumisia, eikä minulla ollut aavistustakaan kenen kanssa juttelin. Olin tottunut johdattelemaan keskusteluita aiheisiin, joiden perusteella pystyin päättelemään keskustelukumppanini henkilöllisyyden, mutta virheitä sattui silti. Mikään ei ollut hirveämpää kuin ojentaa käsi ja esittäytyä ihmiselle, jonka on tuntenut työkuvioista kymmenen vuotta. Onneksi yhtiökumppanini oppivat nopeasti kuiskailemaan nimiä korvaani.

Toinen hirveä tilanne, joka toistuu yhä elämässäni lähes viikottaisella tasolla: saavun toimistoon tapaamista varten, enkä tunnista ihmisten joukosta sitä, jonka kanssa olen sopinut palaverin. Kuiskaan hänen nimensä ensimmäiselle vastaan osuvalle ihmiselle ja toivon, että se ei ole hän itse. Vielä pahempi versio: etsin oikeaa neuvotteluhuonetta monien joukosta enkä tunnista huoneissa istuvien perusteella omaa porukkaani. Olen oppinut päättelemään oikean huoneen siellä istuvien ihmisten reaktioista: jos juuri minua on odotettu paikalle, joku yleensä hymyilee tai nousee seisomaan. Harmi vaan, että joskus olen silloin jo ehtinyt paniikkihiki otsalla siirtyä kurkkimaan seuraavaan neukkariin. Kerran istuin aivan väärään palaveripöytään: olin tunnistanut tuttuja, mutta minun palaverini ei ollutkaan heidän, vaan heidän kollegoidensa kanssa. Hups.

Joskus naurattaa, aina nolottaa.

Toiseksi parasta maailmassa: tutut, jotka esittelevät itsensä uudelleen saatesanoilla “En tiedä muistatko minua, mutta tapasimme viime vuonna siellä kirjanjulkkareissa” – rakastan teitä kaikkia.

Parasta maailmassa: nimilaput. Tunnen suunnatonta, ylitsevuotavaa rakkautta sitä henkilöä kohtaan, joka on keksinyt nimilaput, puhumattakaan kaikista heistä kaukaaviisaista neroista, jotka pakottavat ihmiset käyttämään nimilappuja. Kunhan näen nimen, ei ole mitään ongelmaa yhdistää kasvoja oikeaan henkilöön. Olisipa kaikilla aina nimilaput, nuo autuaat laminoidut läpyskät, joista kaltaiseni ihmiset voivat tarkistaa kenelle hämärästi tutut kasvot kuuluvat!

Olen nimilaputettua maailmaa odotellessani opetellut erilaisia keinoja selvittää kenen kanssa keskustelen. “Oletteko te muuten tavanneet toisenne?” on klassikko: kun ohjaa keskustelukumppaninsa esittäytymään toisilleen, kuulee nimet samalla itsekin. Olen myös tottunut käymään täysin sujuvia keskusteluita tietämättä kenen kanssa keskustelen: mitä töihin kuuluu ja onko lomasuunnitelmia ovat turvallisia vakiokysymyksiä, joiden vastauksista voi muutaman täsmällisen jatkokysymyksen avulla päätellä kuka vastaaja on.

Olen oppinut myös tunnistamaan ihmisiä toissijaisista vihjeistä: jollakulla on aina sama laukku, kirkas huulipuna tai näyttävä sormus. Toisilla on tunnistettava ryhti tai ääni. Joidenkin ihmisten kohdalla tunnistan heidät tietystä kasvonpiirteestään, kuten persoonallisista huulista tai eloisista silmistä – pitää vaan päästä tarpeeksi lähelle. Myös seurasta voi monesti päätellä kenestä on kyse, tosin se voi johtaa myös harhaan: luulin kerran ystäväni veljeä hänen aviomiehekseen, mikä oli kaikille muille hiukan hämmentävä hetki, sillä tunnen hyvin kyseisen aviomiehenkin.

Olen viimein tajunnut, ettei kasvosokeutta tarvitse hävetä, vaikka se aiheuttaa joskus kiusallisia tilanteita. Kun ajaudun keskusteluihin tietämättä kuka tällä kertaa kysyy mitä äidilleni kuuluu tai sainko kutsun kemuihin, sanon yhä useammin rehellisesti, että anteeksi, olen hiukan kasvosokea – mistä me tunnemmekaan? Eikä kukaan ole vielä loukkaantunut.

Sotaelokuvia emme katsele enää, se on meille molemmille helpointa. Jarnon ei tarvitse selostaa jokaista juonenkäännettä eikä minun tarvitse tuskastua, kun en tajua mitään. Häh? Ai mitä nyt tapahtuu? Eikö tuo ole se sama tyyppi, joka kuoli äskeisessä kohtauksessa? Kulta, kuka toi sit on?

Löytyykö kohtalotovereita tai samansuuntaisia kokemuksia?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA