Tänään vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Internet on täynnä kannanottoja, kuvia erilaisista vartaloista ja keskustelua kulttuurimme vääristyneistä ulkonäköihanteista. Päivän tarkoitus on ravistella laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja tiedän, että tätä keskustelua todellakin tarvitaan.

En vaan mahda mitään sille, että vähän väsyttää. Olen niin kyllästynyt siihen, että naisena pitäisi jatkuvasti olla jotain mieltä omasta kehostaan. Siitä mitä se on tai ei ole, onko se riittävä, mitä itse ajattelen siitä ja varsinkin se mitä kaikki muut ajattelevat siitä. Olisi helvetin virkistävää nähdä sosiaalisessa mediassa enemmän kuvia ja ajatuksia asioista, joita naiset tekevät kuin kuvia ja ajatuksia siitä, miltä he näyttävät.

Ongelma on tietysti todellinen. Elämme pinnallisessa maailmassa, jossa hoikkuus on itseisarvo – hyvän elämän, viehätysvoiman ja menestyksen mittari. Julkisessa työssä siihen ei voi olla törmäämättä. Kuvani saisivat enemmän seuraajia ja tykkäyksiä, jos esittelisin itseäni enemmän, notkuisin rannalla pakarat paljaina. Mutta en halua mennä siihen todellisuuteen mukaan, vahvistaa omilla valinnoillani sen rakenteita.

On silti tosiasia, että jotkut työprojektini ovat riippuvaisia siitä, että mahdun muotibrändien mallikappalevaatteisiin ja näytän niissä hyvältä. Samaan aikaan kun haluaisin sanoutua irti kuvakulttuurin ulkonäkökeskeisyydestä ja ilmaista kuvillani jotain muuta, työni sitoo minut sen lainalaisuuksiin.

Koska olen työni puolesta esillä, se tuntuu tarkoittavan, että kehoni on vapaata riistaa kenen tahansa kommentoitavaksi. 99% seuraajistani on superfiksua sakkia ja olen päässyt moniin kollegoihini verrattuna vähällä. Silti minäkin olen törmännyt ulkonäköäni ja kehoani koskeviin kommentteihin ja haukkuihin, spekulointeihin siitä olenko lihonut vai laihtunut ja piilottelenko “päärynävartaloa” kuvakulmavalinnoillani. Kovin syvää haavaa ne eivät ole onneksi saaneet aikaan, ehkä siksi että olen ollut viimeiset viisitoista vuotta työkseni tekemisissä median, julkisuuden ja sen lieveilmiöiden kanssa. Eniten varmasti sen ansiosta, että kukaan, jonka mielipiteellä on minulle merkitystä, ei ole koskaan sanonut minulle kehostani mitään rumaa. Siis kukaan muu kuin minä itse.

Kehopositiivisuus on lähtökohtaisesti hyvä ilmiö, tietysti tuhat kertaa parempi kuin raadollisiin mittakaavoihin yltynyt laihuuden, hoikkuuden ja timmiyden ihannointi. Mutta sekin vaan jatkaa tätä iänikuista kehoista ja painoihanteista jankuttamista. EN JAKSA! Pystyn listaamaan noin seitsemänsataaviisikymmentäneljä asiaa, joista olen kiinnostuneempi kuin siitä paljonko minä tai joku muu painaa. Muutaman pahasti säikäyttäneen tilanteen jälkeen tuntuu muutenkin huomattavasti tärkeämmältä onko kehoni terve ja toimiva kuin se miltä kehoni näyttää.

Ja silti aion nyt kirjoittaa tästä itsekin, ihan vaan saadakseni nämä ajatukset ulos.

Turhautuminen kehokeskusteluun ei valitettavasti tarkoita, että oma suhteeni kehooni olisi terve tai tasapainossa. Kuten melkein kaikki muutkin, olen ollut kroonisesti tyytymätön peilikuvaani siitä saakka kun varhaisteininä tajusin eläväni maailmassa, jossa ulkonäkö on naiselle hyödyllisempää valuuttaa kuin äly, lahjakkuus tai motivaatio. Vihasin tuuheita kulmakarvojani ja muhkuraisia polviani, olin varma että niiden takia kukaan poika ei tulisi koskaan rakastamaan minua. Yläasteella tytöt puristelivat uimahallin saunassa vatsanahkojaan ja valittivat kuvitteellista lihavuuttaan. Sitä en vielä silloin ymmärtänyt, onneksi en! Olin roikkuvissa bändipaidoissa kulkeva heppatyttö, jonka keho oli yhtä raajaa. Läskidiskurssi tuli tutuksi vasta myöhemmin, kun täytin seitsemäntoista ja kehooni alkoi piirtyä uudenlaista pehmeyttä. En ollut rintavarustustani lukuunottamatta vieläkään erityisen kurvikas, mutta en ollut myöskään enää se kaitaluinen tyttölapsi, jonka olin tottunut näkemään peilistä.

Kahdeksantoistavuotiaana flirttailin hetken syömishäiriön kanssa. Anoreksia oli muodissa, kaikki ystäväni puhuivat laihduttamisesta ja ostelivat kilpaa pienempiä ja pienempiä farkkuja. Paineet eivät koskeneet vain tyttöjä, pojatkin skippasivat aterioita ja korvasivat ne tupakalla. Olin hiukan häkeltynyt uudesta, aiempaa naisellisemmasta kehostani ja päätin salaa kokeilla kuinka vaikeaa painon pudottaminen olisi. Se oli vain leikkiä, halusin haastaa itseni, kiilata takavasemmalta mukaan kisaan, jossa muut jo kiisivät. Laihduttaminen osoittautui yllättävän helpoksi – niin helpoksi, että jäin vähän koukkuun. Ensin jätin väliin illalliset, sitten lounaat. Farkut alkoivat roikkua lonkkaluillani. Se kannusti jatkamaan, pian elin pelkillä omenoilla ja ruispaloilla. Hallinnan tunne oli huumaava: minulla oli valtaa omaan vartalooni, pystyin niin helposti muovaamaan sitä vain olemalla syömättä. Nukuin huonosti, koska jatkuva nälkä jäyti vatsaani, mutta tunsin itseni voittajaksi. Huumaa kesti ehkä kuukauden tai kaksi. En edes tiedä paljonko laihduin, koska en omistanut vaakaa – kyse ei ollut kiloista, vaan kontrollista. Salainen kokeiluni päättyi joululomaan, kun silloisen poikaystäväni äiti vilkaisi minua saunan jälkeen ja totesi, että alapa tyttö syödä. Minäpä aloin. Olin todistanut itselleni, että pystyin laihduttamaan, ei tarvinnut enää.

Tuon kummallisen kokemuksen jälkeen on ollut helppo ymmärtää miten laihduttamisesta voi tulla sairaalloista ilman että sen edes tajuaa. Minut riuhtaistiin ajoissa takaisin todellisuuteen, mutta toisissa olosuhteissa olisi ihan helposti voinut käydä toisin. Juuri tämä on yksi niistä syistä miksi Syömishäiriöliitto-SYLI kampanjoi Suomessa Älä laihduta -päivän puolesta.

Sen jälkeen olen syönyt mitä on huvittanut ja pysynyt perushoikkana. Painoni on heilahdellut muutamia kiloja sinne tai tänne sen mukaan olenko keskittynyt liikkumiseen ja nukkumiseen vai voisalviapastaan ja valvomiseen. Olen ollut laihimmillani silloin kun olen eronnut tai ollut muuten todella, todella onneton – ja saanut juuri silloin silloin ulkonäöstäni eniten kiitosta ja kehuja. Hullu maailma! Mutta hullumpaa on, että silloin olen ollut itsekin tyytyväisin ulkonäkööni. Kaikkina muina hetkinä olen ajatellut, että voisin – ja oikeastaan pitäisi – olla sen klassisen viisi kiloa laihempi. Pohtinut toisinsanoen sitä täsmälleen samaa problematiikkaa kuin monet muutkin naiset, jotka rakastavat Kate Mossin siroa olemusta, mutta myös punaviinilasillisiaan ja sohvahetkiään suklaan kanssa.

En ole koskaan laskenut kaloreita, en edes tiedä paljonko niitä on missäkin. Olen silti ollut koko aikuisikäni tietoinen kehostani ja painostani ja siitä miten erilaiset valintani siihen vaikuttavat. Harkinnut suupaloja, tehnyt tietoisia valintoja välittää tai olla välittämättä niiden sisältämistä synneistä, treenannut kovaa siinä toivossa, että kunnon kohenemisen ohessa sujahtaisin sukkelammin kireisiin nahkahousuihini. Laihduttaminen on yleiseen keskusteluun juurtunut oletusarvo, jonka läsnäoloon kaikki ovat tottuneet. On kummallista mistä kaikesta tulee normaalia: puolitutut juttelevat kokkareissa siitä montako sipsiä voi hyvällä omatunnolla syödä, kuinka monta kiloa kuka on minkäkin laihdutuskuurin avulla pudottanut, kuinka monta päivää joku paastosi ennen lomamatkaansa, miten nopeasti toinen hankkiutui eroon raskauskiloistaan. Tuntuu, että krooninen itseinho on koodattu meihin solutasolla.

Muutama vuosi sitten minulle alkoi riittää. Ahdistuin siitä miten rumasti naiset puhuivat itsestään ja kehoistaan. Julkkiksista salaa otetut sellulliittikuvat ja niiden ympärillä vellova keskustelu alkoivat kuvottaa. Törmäsin keskusteluketjuun, jossa näyttelijä haukuttiin rumaksi ja lihavaksi, koska hänen reisissään oli muhkuroita. Hän oli ollut lomalla, nauttinut vapaa-ajastaan läheistensä kanssa, tullut tahtomattaan kuvatuksi bikineissään miljoonien silmille – ja nyt häntä nöyryytettiin joukolla maailman normaalimmista asiasta, muhkuroista joita meiltä kaikilta löytyy. Mikä meitä vaivaa? Ja mitä hittoa – miksi juuri naiset haukkuvat toisiaan? Eikö naisten pitäisi pitää yhtä, kannustaa ja kohottaa toisiaan, antaa toistensa loistaa? Omassa kaveripiirissäni vallitsee onneksi rakentava ja rakastava ilmapiiri, mutta heti oman kuplan ulkopuolella alkaa kylmä ja karu maailma, jossa pätevät aivan toiset lainalaisuudet.

En halunnut olla ulkonäkökyttäämisen kanssa missään tekemisissä. Päätin, etten osallistu muiden ulkonäön, kehon tai painon ruotimiseen edes näennäisen harmittomalla kahvipöytäkeskustelutasolla. En lue lehtiä tai keskusteluita, joissa naiset haukkuvat muita naisia. Ei ole suinkaan yhdentekevää miten puhumme ja mistä – sanat muovaavat maailmaa, käsityksiämme todellisuudesta.

Mutta salaa olen ollut itselleni ankara, vielä ankarampi kuin ennen. Ehkä alan tai ikääntymisen paineet saavuttivat vihdoin minutkin? Olen laiminlyönyt ja piiskannut kehoani – ensin viis veisannut sen tarpeista ja sitten suuttunut siitä, että se voi huonosti. Sättinyt siitä ettei se ei ole notkea, vahva ja laiha, vaan väsynyt ja lysähtänyt. Olen vihannut vatsaani, joka reagoi stressiin turpoamalla ihan kaikesta mitä söin. On käsittämätöntä, että pidän itseäni fiksuna ja hyvänä tyyppinä ja ammatillinen itsetuntonikin on ihan kohdallaan, mutta omaan kehooni suhtaudun julmuudella, jota en ikimaailmassa kohdistaisi kehenkään toiseen elävään olentoon.

Eihän näin voi elää. Tai ehkä voi, mutta en halua.

Olen pohtinut tätä monta vuotta eikä minulla ole vieläkään mitään yksiselitteisiä vastauksia siihen miten krooninen ylikriittisyys muutetaan lempeydeksi, hyväksynnäksi tai rakkaudeksi.

En vieläkään tiedä mitä se “rakasta itseäsi sellaisena kuin olet” -mantra tarkalleen ottaen tarkoittaa ja miten sellainen maaginen tila kaiken meihin koodatun itsekritiikin jälkeen saavutetaan. Kehonsa rakastaminen on aika kova vaatimus ihmiselle, joka on tottunut näkemään itsensä aina negatiivisen linssin läpi. Se on lähes yhtä stressaava vaatimus kuin ikuisen laihuuden ihannointi.

Olen ajatellut, että vähempikin saa luvan riittää. Ei tarvitse rakastaa, palvoa tai jumaloida. On ihan tarpeeksi, että suhtautuu kehoonsa enimmäkseen lempeydellä ja ymmärryksellä.

Kaikkein eniten on auttanut kylmä järkeistäminen.

Maailmassa, jossa voin olla mitä vain, haluanko tosiaan olla se tyyppi, joka tuijottaa peilistä muhkuroitaan ja antaa niiden määrittää mielipiteitä itsestään? Se, joka jättää uintireissun väliin, koska on turvonnut olo eikä huvita esiintyä bikineissä?

Meille on annettu tämä yksi elämä – haluanko tosiaan tuhlata energiaani ja aikaani kriiseilemällä siitä miltä näytän?

Vastauksia ei tarvitse edes miettiä – en todellakaan halua mitään noista asioista. En tahdo olla osa tätä hulluutta edes oman pääni sisällä. Joten lopetin sen. Kaiken turhan vatvomisen. Ei siinä sen kummempaa jumalatartaikaa tai kukkakylpyä tarvittu, minä vaan lopetin sen. Kun päähän tuli ilkeä ajatus, työnsin sen pois ja aloin ajatella jotain muuta. Ja mikä mahtavinta, se tuntuu toimivan.

Menen nykyisin peilin eteen vain kun puen tai meikkaan – ja silloin ajattelen tietoisesti vain hyviä ajatuksia: näytänpä kivalta tänään. Hyvä kulmapäivä. Jos hyviä ajatuksia ei ole, en ajattele mitään. Aina ei tarvitse olla mieltä. Voi vaan kiskoa vaatteet päälle ja painella ulos, elää elämäänsä ja keskittyä ihan muihin juttuihin kuin siihen miltä reidet näyttävät näissä farkuissa. Maailma on täynnä kiinnostavia ja tärkeitä asioita, eikä reiden ympärysmitta kuulu niihin.

Kun lopettaa jatkuvan itseinhon, jää kummasti tilaa kaikenlaiselle uudelle. Vaikka sen tajuamiselle kuinka monista rankoista vaiheista kehoni on kuljettanut minut läpi ja selvinnyt niistä ilman suurempia vahinkoja. En todellakaan ole aina osannut hoitaa, ravita ja kannustaa sitä, mutta tässä sitä ollaan, minä omissa nahoissani, kehossa joka nousee aamuisin, jaksaa seistä suorassa, juosta, loikkia ja tanssia. Mitä enemmän sitä ajattelen, sen enemmän tunnen siitä kiitollisuutta ja iloa. Hetkittäin jopa: hellyyttä.

Viime aikoina olen havainnut uuden energian lisäksi ihan uudenlaisia ajatuksia. Eilen huomasin, että kylkeni kaari on aika kaunis. Se vaan pälkähti päähän kun menin suihkuun siinä missä aiemmin olisin kiinnittänyt huomioni johonkin negatiiviseen. Tänään katsoin jalkojani ja ajattelin, että ovat muuten kelvolliset kintut ja vieläpä ihan nätit. Niin pieni asia, mutta muutos sen takana on valtava.

En vieläkään erityisesti rakasta kehoani, mutta ei tarvitsekaan. Tärkeintä on, etten enää puhu itselleni rumasti. Opettelen lempeyttä, yritän tehdä itselleni hyviä asioita, sellaisia jotka hellivät sekä kehoa että mieltä. Annan itselleni kahdeksan tunnin yöunet, koska tarvitsen niitä. Liikun, koska hikoilu tekee hyvää. En pohdi sitä miltä näytän, keskityn siihen miltä tuntuu – ja tuntuu paljon, paljon paremmalta.

Harjoitukset jatkuvat.

PS. Suosittelen lämpimästi aiheesta kiinnostuneille myös Anu Silfverbergin esseetä: Miksi toteuttaa kauneusihanteita, joita inhoaa

PHOTOS BY JARNO JUSSILA & ANNI TAIMISTO