Pari ajatusta tasa-arvosta

Missasin Naistenpäivän, koska olin matkoilla. Marokossa ei paljoa naisia juhlittu. Sosiaalisen median ja sähköpostin kautta pääsin toki osaksi suomalaista juhlatunnelmaa: kaikki kanavani olivat täynnä kasvohoitotarjouksia, alusvaatemainoksia, korulauseita naisten upeudesta, suklaarasioita ja ruusuja. Alkoi ärsyttää niin paljon, että suljin somen loppupäiväksi.

Tänään on tasa-arvon ja Minna Canthin päivä. Maaliskuun yhdeksäntenätoista, siis tänä päivänä, vuonna 1844 syntynyt Minna oli aikansa radikaali: kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja sellaiseen aikaan kun se ei ollut naisena kovin helppoa. Minna edisti naisten asemaa mm. parantamalla tyttöjen koulutusmahdollisuuksia. Kuulostaa sopivalta hetkeltä palata viikon takaiseen Naistenpäivään ja siihen miksi aivoni alkoivat kiehua.

En vastusta Naistenpäivää. Naiset tarvitsevat oikeuksilleen omistetun päivän niin kauan kuin naisen asema ei ole tasavertainen. Harmi vaan, että huomio on karannut alkuperäisestä aiheesta kovin kauas ja hukkunut jonnekin ruusukimppujen ja pitsihepeneiden alle.

Suklaa, samppanja ja kukat ovat ihania asioita, mutta tuntuvat Naistenpäivän kontekstissa kummalliselta lohdutuspalkinnolta. Hei, sukupuoltasi on systemaattisesti syrjitty, sorrettu ja väheksytty vuosituhansien ajan, mutta tässä sulle suklaata! Ruusuja enemmän ilahtuisin siitä, että uskaltaisin kävellä öisin kadulla pitämättä hätänumeroa varmuuden vuoksi hollilla, tai siitä, että saisin viettää baari-illan ystävieni kanssa ilman, että minulle ehdotellaan seksiä vessassa. Enkä ole varmasti ainoa, jota korulauseita enemmän lämmittäisi, että naisille maksettaisiin samasta työstä saman verran kuin miespuolisille kollegoille, että ikä ja ulkonäkö lakkaisivat määrittämästä naisen arvoa ja että politiikassa tehtäisiin päätöksiä, jotka konkreettisesti edistäisivät seksuaalisen häirinnän kitkemistä yhteiskunnasta.

Kovin moni Naistenpäivään vakiintuneista jutuista tuntuu vain vahvistavan niitä sortavia valtarakenteita, joita sen olisi tarkoitus päivastoin purkaa. Kaikkein irvokkaimmilta tuntuivat ne alusvaatemainokset. Hei, tämä päivä on omistettu teille naisille, mutta älä vaan unohda tänäkään päivänä ajatella sitä miltä näytät vaatteidesi alla! Olen niin kyllästynyt siihen, että koko ajan pitäisi ajatella kehoaan tai sitä mitä muut siitä ajattelevat, ihan kuin naisena olemisessa olisi ennen muuta kyse siitä millaisessa vartalossa sattuu elämään. Olisipa virkistävää, jos Naistenpäivänä ei tarvitsisi puhua pikkuhousuista ollenkaan.

Eniten silti vituttaa, että ruusuihin ja suklaarasioihin hukutetaan Naistenpäivän alkuperäinen pointti: että kaikki saisivat sukupuoleen katsomatta elää ilman syrjintää tai väkivallan uhkaa. Että kaikilla olisi sukupuoleen katsomatta samat mahdollisuudet osallistua sosiaalisiin, poliittisiin ja taloudellisiin prosesseihin. Minun puolestani ne ruusurahat olisi voinut kohdistaa vaikka naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön, siellä sitä tarvitaan paljon enemmän kuin minä ruusuja. Ehkä ensi vuonna?

Matkat maailmalle ovat antaneet perspektiiviä myös tasa-arvokeskusteluun. En usko, että kovinkaan monessa paikassa on naisena paremmat oltavat kuin Suomessa. Länsimaissa on moniin verrattuna asiat hyvin: olen saanut valita kiinnostuksen kohteeni, ystäväni ja kumppanini, sen miten pukeudun, mille alalle kouluttaudun ja mihin hakeudun töihin. Kiitos siitä kuuluu edellisten sukupolvien naisille, kuten Minna Canthille, jotka paiskivat töitä raivatakseen tietä tuleville. Siitä voi olla kiitollinen, mutta ennen muuta siitä kannattaa inspiroitua, koska urakka ei suinkaan ole vielä valmis ja raivaustöitä riittää yhä. Monia epäkohtia on viime vuosina nostettu esiin ja alettu asia kerrallaan korjata, tuoreena esimerkkinä #metoo -keskustelu, joka toivon mukaan johtaa konkreettisiin rakennemuutoksiin. Näennäisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassamme on vielä paljon korjattavaa, eikä se tapahdu suklaarasioilla.

Emme ehkä kaikki voi ryhtyä oman elämämme minnacantheiksi, mutta uskon, että jokainen meistä sukupuolesta riippumatta voi tehdä arjessaan asioita ja valintoja, jotka vievät kohti tasa-arvoisempaa maailmaa.

Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Lempiherkut lähileipomosta (addiktiovaroitus)

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Moro Helsingistä! Palasimme reissusta viime yönä, tuttu pakkanen odotti lentokentän ovien ulkopuolella. Haimme koirat kotimatkan varrelta mukaan, ne heiluttelivat häntäänsä kuin olisivat osanneet odottaa meitä. Koti odotti kutsuvana, kasvit oli käyty kastelemassa ja postit nostettu siistiin pinoon eteisen pöydälle. Heräsin aamulla valoon, tuntui yhtäkkiä ihan keväältä. Ihanaa olla kotona, purkaa laukkuja, pestä pyykkiä. Ainoa reklamaation aihe on, että jääkaappi on tyhjä. Jarno lähti juuri leipomoon hakemaan meille jotain syötävää, joten on oiva hetki keskittyä yhteiseen lempiaiheeseemme, hiilareihin! Aah.

Parhaat päivät alkavat piipahduksella leipomoon. Varsinkin viikonloppuisin, monesti arkisinkin. Tuoreet leivät ja leivonnaiset maistuvat molemmille vähän liiankin hyvin, sillä voisimme elää niillä. Jarno syö leipää joka päivä, se on hänelle polttoainetta. Itse koitan suhtautua leipään enemmän herkkuna kuin jokapäiväisenä juttuna, koska muuten en söisi yhtään mitään muuta. Minulla on myös erittäin läheinen suhde pullaan: olen tullut äitiini siinä, että ilman pullaa ei ole elämää. Olemme Jarnon kanssa samoilla linjoilla tärkeistä jutuista, kuten siitä, että korvapuusti käy vallan hyvin aamupalasta ja jos ei ole iso nälkä, illallisen voi hyvin korvata voileivällä.

Sanomattakin selvää, että meistä ei olisi karppaajiksi. Onneksi ei tarvitsekaan. Uskon tasapainoon, siihen että voidakseen hyvin ihmisen (minun) pitää syödä ravitsevan ruoan lisäksi silloin tällöin herkkuja. Tiukat tai ehdottomat ruokavaliot eivät muutenkaan oikein sovi meidän epäsäännölliseen elämään, vaikka perusarjessa koitetaan tietysti syödä fiksusti ja pitää kiinni jonkinlaisista ruokarytmeistä.

Loikkasimme ilosta, kun meiltä kysyttiin kiinnostusta yhteistyöhön artesaanileipomo Gateaun kanssa. Ai että kiinnostaako?! Hiilarihiiret palveluksessanne!

Gateau on perinteinen ruotsalainen artesaanileipomo, joka on rantautunut rytinällä Helsingin katukuvaan Keisari-leipomoketjun tilalle. 30-luvulla perustettu Gateau on tullut Ruotsissa tunnetuksi tuoreista, käsintehdyistä leivistä ja leivonnaisistaan ja puhtaista raaka-aineistaan. Taikinajuureen tehdyt leivät kohoavat pitkään ja paistuvat arinauunissa. Kakut, pullat ja leivokset tehdään aina aitoon voihin. Monet Gateaun leivistä ovat maidottomat, muutamat jopa vegaaniset, eli kaikista ei löydy voita. Myös rakastetuimpia Keisari-tuotteita on säilytetty valikoimissa ja hyvä niin, koska esimerkiksi Pistaasisolmua olisi tullut hirvittävä ikävä. Perinteisen leipomotuotteiden lisäksi Gateaussa myydään erikoiskahveja ja täytettyjä leipiä, jotka on helppo napata mukaan nopeaksi aamiaiseksi tai välipalaksi.

Suomessa myytävät leivät ja leivonnaiset tehdään suomalaisista raaka-aineista Helsingin Sörnäisissä, joka onkin Jarnolle valokuvausduuniensa puolesta tuttu paikka, sillä hän on käynyt siellä valokuvaamassa leipureiden aherrusta. Hän tuli kuvauspäivän jälkeen kotiin kahden herkkukassin kanssa. Voi se oli niin onnellinen viikko.

Olemme tässä maistelleet valikoimaa läpi ja listasimme tähän juttuun makeat ja suolaiset suosikkimme Gateaun notkuvista hyllyistä. Kuvat on napattu herkutteluhetkistä viime viikkojen varrelta.

Paras leipä ~ Grand Blanc

Puolen metrin pituinen leipä on näky, joka ei jää kadulla huomaamatta. Ostamme sen usein brunssille, sillä ilmava, ihanasti hapan leipä maistuu aina kaikille ja leivästä riittää isommallekin porukalle. Jarno rakastaakin Grand Blancia maun lisäksi siksi, että ei tule paniikkia siitä, että leipä loppuu ennen kuin nälkä.

Leipä sisältää vehnäjuurta ja ripauksen ruishapanjuurta, jotka antavat leivälle sen hiukkasen happaman maun. Leivälle voi tietysti pinota päällisiä oman maun mukaan, joskin se toimii myös todella hyvin yksinkertaisesti voin ja juuston kanssa – isken monesti leivän seuraksi brunssipöytään pari kiekollista juustoa, ehkä suolakurkkuja, ja kaikki menee joka kerta. Minusta leipä on silti parhaimmillaan ihan sellaisenaan dipattuna hyvään oliiviöljyyn ja balsamicoon, jonka päälle on ripoteltu suolahiutaleita.

Jos jättileipä on liian suuri, siitä voi ostaa myös puolikkaan, tai pienemmän version nimeltä Petit Blanc. Leipomoiden hyllyiltä löytyy niin vaaleaksi jätettyjä kuin tummemmaksi paistettuja leipiä, joista jokainen voi valkata oman maun mukaisen.

Herkutteluun ~ Saaristolaisleipä

Makea ja maltainen saaristolaisleipä kuuluu ikisuosikkeihimme. Se on helppo valinta kahvin tai viinin seuraksi niin kaksin kuin ystävien kanssa. Maidoton leipä taipuu helposti herkutteluun myös maitotuotteita välttelevän pöytään: sen voi syödä lohen tai klassisen skagenin kera. Teen skagenin muutenkin nykyisin kaurapohjaisilla tuotteilla, tulee hyvä ja raikas.

Saaristolaisleipä säilyy kuulemma superpitkään, mutta emme rehellisesti sanottuna ole päässeet testaamaan sitä ominaisuutta. Ahmaisemme sen yleensä ystävien kesken kertaistumalta, kaksinkin se loppuu yleensä samana päivänä.

Kakkujen kuningas ~ Hollantilainen suklaakakku

Jarno rakastaa tätä syntisen tuhtia ja tummaa suklaaunelmaa, eikä ole selvästi ainoa, sillä testiin saatu kakku ei kestänyt meillä kauaa. Kävi muuten yllättävän paljon kahvivieraita, kun kaveripiirissä levisi sana, että meillä on jääkaapissa kahdeksan hengen suklaakakku. Itse en normaalisti ole suklaakakkujen ylin ystävä, mutta tästä tykkäsin – maku vivahtaa ihan inasen kahviin! Tarjoilimme tuoreiden vadelmien ja vaniljakastikkeen kera, mutta olisi kyllä maistunut sellaisenaankin.

Kirpeänmakean ystäville ~ Sitruuna-marenkitartaletti

Rakastan kirpeän ja makean yhdistelmää, ja muutenkin kaikkea missä on sitruunaa, joten ehkei ole ihme, että tämä jumalainen ihanuus nousi meikän kakkusuosikiksi. Murotaikinapohja, kirpeä sitruunacurd ja pehmeä italialainen marenki… Ooh. Tartaletti on kuulemma kuudelle hengelle, vaikka itsehän en mielelläni tätä jakaisi kenenkään kanssa.

Pakko antaa kunniamaininta myös Gateaun juustokakulle, joka on yksi parhaimmista maistamistani. Se oli tehnyt myös Pupulandian Jenniin suuren vaikutuksen.

Paras pulla ikinä ~ Pistaasisolmu

Pistaasisolmu on parasta mitä kaupungista saa alle kolmella eurolla! Pistaasin, mantelin ja voin liitto on jumalainen eikä kaipaa sen enempää selitystä. Maista, jos et usko ja sohi sontikalla kauemmas, jos joku yrittää apajille. Aina joku yrittää.

Klassikko ~ Korvapuusti

Jatketaan vielä pulla-aiheen parissa, sillä vaikka pistaasisolmu on täydellinen, ei sovi unohtaa ikiklassikkoa! Korvapuustien koostumuksista puhutaan kaveripiirissä useammin kuin kukaan uskoisi. Tämä on tietysti niitä kuuluisia makuasioita, mutta minusta Gateaun puusti on täydellinen: se on tuore, hiukan kostea ja tahmea kanelitäytteestä. Toimittaa pätevästi aamupalan tai välipalan tehtävää, sopii tietysti myös kahvipöytään. Korvapuustilla ei voi mennä vikaan.

Joukon yllättäjä ~ Kardemummakierre

Olen löytänyt myös uuden suosikin, josta myös pullaraadin muut jäsenet tykkäsivät: kardemummakierteessä on rehellistä, pehmeää pullaa ja kardemummaa yksinkertaisimmillaan. Täytteen karamellisoitu maku syntyy tietysti aidosta voista ja sokerista. Kelpaa myös koirille. No, niille kyllä kelpaa nuo muutkin.

Apua mikä pullahimo tämän listan tekemisestä tuli! Onneksi Jarno tuli juuri rapiseva kassi kainalossa kotiin. Meidän lähin Gateau löytyy niinkin läheltä kuin korttelin päästä Korkeavuorenkadulta, mutta Gateaun sivuilta löytyy lista kaikista myymälöistä sekä tietysti herkullisilla kuvilla varustetut tuotteet. Kurkkaa omalla vastuulla.

Kertokaapa te: mitkä on teidän suurimmat leipomoherkut? Leivät vai pullat vai molempi parempi? Mikä on paras pulla?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Arkistojen aarteet ~ Bändipaitainen tyttö

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran talvella 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Maanisen päivitystahtini keskellä vuorokauden tauon jälkeen tuntuu kuin olisi ollut kauankin poissa. Syy hiljaisuuteen oli työ ja – siihen erottamattomasti liittyen – ennen syntymääni perustettu brittiyhtye, jonka riffit määrittelivät maailmani rajoja silloin kun olin kolmetoista. Äitini nimitti bändiä kunnioittavasti Raakuksi.

Kymmenettuhannet mustiin farkkuihin ja Maiden-paitoihin pukeutuneet raskaan rokin ystävät olivat vallanneet Stadikan ja huusivat nyrkit tanassa koko keikan ajan. Kentän nyrkkimeri kaikessa mykistyttävyydessään muistutti elävästi omista teiniajoistani, kun haparoivaa identiteettiä ja tyyliä määritti ennen kaikkea musiikki. Tiettyyn viiteryhmään kuuluminen oli yhtä tärkeää kuin kaikista muista erottautuminen: lahkeista ratkotut mustat farkut, maihinnoususaappaat ja paidan rintaan painettu bändin nimi kertoivat muille mistä minut oli tehty.

Myöhemmin tarvetta erottautua vahvemmaksi nousi yhteenkuuluvuuden kaipuu. Käytin mieluiten bändipaitoja, joita koristi vain sanaton symboli tai kiertuepäivämäärät. Yhtyeen logo ei ollut tarpeen, sillä paidan tehtävä oli toimia salaisena koodina, jonka vain muut salaseuraan kuuluvat tunnistivat. Itselle tärkeää ja rakasta ei halunnut enää julistaa koko maailmalle, joka ei olisi sitäpaitsi kuitenkaan ymmärtänyt.

Isommissa kaupungeissa alakulttuurit olivat todennäköisesti toisenlaisia, mutta minä vietin teinivuoteni pienessä pohjoisessa paikkakunnassa, jossa minä ja kourallinen kavereitani edustimme oikeastaan kaikkia musiikkivetoisia alakulttuureita. Koodit olivat olemassa, mutta ne elivät mukanamme: kaikki lähti kasarirokista kun olimme kaksitoistavuotiaita, myöhemmin kuuntelimme sulassa sovussa niin Led Zeppeliniä kuin Slayeria eikä Danzigilla, The Doorsilla ja Neil Youngilla ollut mitään ongelmia mahtua samalle kokoelmakasetille.

15-vuotiaana minulle alkoi valjeta, että musiikista voi nauttia myös ilman uniformua. Bändipaidat vaihtuivat tavallisiin mustiin t-paitoihin eikä se horjuttanut maailmankuva tai identiteettiä. Musiikin merkitys pysyi, mutta pukeutumiseni ei enää perustunut itseni rajaamiseen jonkin ryhmän sisälle ja toisten ulkopuolelle. Musiikki sai toki yhä vaikuttaa tyyliini, mutta en halunnut enää näyttää lempiyhtyeideni jäseniltä tai bändäriltä.

Jokainen tulee tyylivalinnoillaan määritelleeksi itseään ja identiteettiään, halusi tai ei. Myös piittaamattomuus omasta ulkomuodosta tai vaatteista on omanlainen tyyli ja kannanotto. Vaikka en enää pukeutumisellani asetu tietoisesti osaksi tiettyä viiteryhmää, tulen silti kertoneeksi itsestäni paljon sen perusteella mitä valitsen aamulla ylläni. Viestit ovat toisenlaiset: aiempaa hienovaraisemmat ja alttiimmat väärille tulkinnoille, mutta yhtä kaikki olemassa. Mitä vieraampi ihminen, sen enemmän vaistonvaraisesti luemme niitä ja teemme niistä tulkintoja.

Kun seuraa yli neljänkymmenentuhannen lähes identtisesti pukeutuneen armeijaa, jonka riveissä seisoo niin kymmenvuotiaita kuin keski-ikäisiä, tulee samaan aikaan mieleen monta asiaa.  Onko kyse samasta yhteenkuuluvuuden tarpeesta, jota itse tunsin teini-ikäisenä, vai yksinkertaisesti siitä, että toisilla musiikki ylittää kaiken ja tyyli vain seuraa perässä? Onko mustanpuhuvalle tyylilleen koko elämänsä uskollisena säilynyt neljäkymmentävuotias löytänyt jotain mitä minä en, vai onko hän jäänyt nuoruudenaikaisen uniformunsa vangiksi? Kuvittelenko itse olevani vapaa kun valitsen vaatteeni oman makuni ja fiiliksen perusteella, vaikka todellisuudessa noudatan pillifarkkuineni ja kauhtuneine villapaitoineni täsmälleen niitä koodeja, joita musiikin parissa työskentelevältä melkein-kolmekymppiseltä odotetaan? Onko millään tällä mitään merkitystä, jos sekä minä että nelikymppinen hevirokkari olemme tyytyväisiä ja viihdymme vaatteissamme?

Näin kymmenen vuotta myöhemmin huomaan, etten ole ajatellut viime vuosina koko asiaa. Aika vähän kiinnostaa millaisia tulkintoja muut tekevät tyylistäni, valitsen vaatteet sen mukaan mikä tuottaa itselle iloa ja inspiraatiota. No, aika usein valitsen vaatteet myös sen perusteella mikä on mahdollisimman mukavaa, lämmintä ja rentoa, mutta eivät nämä asiat välttämättä sulje toisiaan pois.

*Alkuperäisessä kirjoituksessa ei ollut kuvaa, joten parin vuoden takainen bändipaitakuva toimikoon kuvituksena.