Kuvittelin joskus, että kotini ei ole täällä Suomessa. Ajattelin, että jossain muualla on paikka, jonne kuulun ja joka on minua varten. Matkasin monet kerrat reppu selässä mahdollisimman kauas etsimään tuota utopiaa. Ajattelin, että jos se ei löydy, ehkä tarkoitukseni onkin olla kulkija. Nähdä maailma sen jokaiselta puolelta, vaeltaa päämäärättömästi, olla oikea citizen of the world. Romantisoin ajatusta mihinkään kuulumattomasta oman tien kulkijasta, matkailijasta ja maailmankansalaisesta, joka tarvitsi vain hyvät kengät, riippumaton ja retkiveitsen. Into The Wild -leffan inspiroimia reissaajia on kaikki maailmankolkat täynnä ja jokin siinä vapaudenkaipuussa minuakin veti puoleensa.

Maailmaa tuli sitten nähtyä. Kiersin Intiaa ja Kiinaa. Vietin puoli vuotta Uudessa-Seelannissa: asuin pakussani, työskentelin kiivitarhassa, hypin laskuvarjolla, opettelin surffaamaan ja kolusin siinä sivussa saaren päästä päähän. Toisen puoli vuotta matkustin rinkka ja kitara selässä pitkin Etelä-Amerikkaa, tutustuin paikallisiin, asuin uuden tuttavan nurkissa ja opettelin puhumaan espanjaa. Matkustaminen on inspiroinut, laajentanut maailmankuvaa ja tarjonnut uusia näkökulmia melkein kaikkeen. Päänsisäinen kliseegeneraattorini toteaisi, että matkailu todellakin avartaa. Puujalkavitsigeneraattorini lisäisi, että varsinkin lompakkoa. Onneksi itse saa päättää kumman kokee tärkeämmäksi.

Yhteistä kaikille reissuilleni oli koti-ikävä: ikävä kotiin, jota ei ollut. Se oli vahva kokemus ja siitä outo, että se ei loppunut edes silloin kun palasin Suomeen. Oli samaan aikaan tunne, että ei kuulu mihinkään, ja kaipuu johonkin, joka tuntuisi kodilta.

Varsinkin kuluneen vuoden aikana mulla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä niin paljon enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella. Viime viikonloppuna tulimme takaisin Marokosta. Sain tältäkin reissulta mukaani muutakin kuin paikallisia matkamuistoja, sillä joka kerta kun olen jossain kaukana, ymmärrän aina hiukan enemmän siitä mistä olen ja minne kuulun – mikä on se kuuluisa, kaivattu koti. Olen tajunnut, että se on enemmänkin tunne kuin mikään fyysinen paikka. Mun paikka on siellä missä mun on hyvä olla, oli se missä tahansa päin maailmaa.

Solmu alkoi aueta, kun vuosi kaksi sitten ymmärsin, että omia tunteita ei voi paeta eikä ne muutu, ellei niitä kohtaa ja käsittele. Mun suurin ongelma ei ollut kuulumattomuuden tunne, vaan se, että en voinut hyvin itseni kanssa, en elänyt omien arvojeni mukaista elämää enkä osannut tarttua mahdollisuuksiin, jotka olisivat vieneet mua eteenpäin. Turhautti, mutta suossa piti tarpoa silti tosi kauan ennen kuin kyllästyin siihen lopullisesti ja päätin, että nyt kaikki muuttuu.

Kukaan toinen ei voi tietenkään pakottaa meitä muuttumaan, mutta oikeanlainen tyyppi voi töniä meitä kohti omaa polkua. Yksin on nimittäin usein vaikea hahmottaa asioita, jotka joku muu voi nähdä selvästi.

Onneksi mun kohdalle osui just sellainen ihminen. Stella oli ehkä ensimmäinen, joka oli oikeasti kiinnostunut mun asioista ja sai mut kysymään itseltäni oikeita kysymyksiä. Siitä se lähti, mutta muutos vaati pirusti töitä. Vaati paljon henkistä kanttia kohdata omat vajavaisuudet ja ajattelun heikkoudet, käsitellä tehtyjä virheitä, opetella uusia ajatusmalleja ja päästää irti vanhoista. Kiitän terapeuttiani siitä, että hän sai mut heittäytymään syvään päähän, ja Stellaa siitä, että hän oli vastassa kun räpiköin sieltä takaisin. En ole vieläkään mikään valmis ihminen, mutta sentään ihan toisenlainen tyyppi kuin pari vuotta sitten. Tasapainoisempi, juurtuneempi. Läsnä.

Murheeni ovat nykyään pieniä ja arkisia, ja hyvä niin. Osaan kyllä yhä kehitellä kauhukuvia ja ajautua eksistentialistisiin kriiseihin oman pienuuteni kanssa, mutta tiedän, että nämä ovat enää jäänteitä niistä paljon isomman mittakaavan jutuista, joita olen joskus pyörittänyt päässäni. Pelot kiertävät poimunopeudella ajatuksien andromedaa ja sen jälkeen palaan todellisuuteen, jossa mulla on kaikki hyvin. En tunne enää tarvetta lähteä kauas etsimään itseäni tai paikkaa, jonne kuulun. Tiedän olevani tärkeä itselleni ja muille. 

Olo on rauhallinen.
Olen kotona nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK