Isäni oli maailman pisin mies. Siltä tuntui, kun ulottui itse häntä noin polveen. Oli hän oikeastikin pitkä, lähes kaksimetrinen. Pitkän varren päässä törröttävät mustat hiukset tekivät hänestä vähän tuiman näköisen. Parasta oli, kun hän kantoi minua harteillaan: humahdus vatsanpohjassa kun hän nosti minut ylös, ylös, ylös.

Kuvissa isä on pukeutunut kauluspaitoihin ja Australia -t-paitoihin, vakosamettifarkkuihin ja puuvillachinoihin, mutta suurimmassa osassa muistoistani hänellä on päällään öljyntahrimat työhaalarit. Insinööri-isäni oli perustanut yrityksen, teki pitkää työpäivää ja tuli usein kotiin vasta myöhään. Juoksin syliin vaikka sotkin vaatteeni, äiti kiljui ja kielsi, menin silti.

Minulla ja isälläni oli yhteinen agenda: täyttää koti eläimillä. Melko hyvin onnistuimme. Ensin oli se kana jonka sain viisivuotislahjaksi, sitten kana sai seurakseen kokonaisen lauman. Oli pikkuinen oranssiraidallinen kissa, joka oli enemmän minun, sitten tuli harmaa kolli joka oli enemmän isän. Se oli virallisesti ulkokissa, mutta kuljetin sen salaa äidiltä sänkyyni. Oli myös pupuset ja neonhohtoisia kaloja kuhiseva akvaario, joka sijoitettiin (kenties kostoksi uudesta eläinhankinnasta) kodin perimmäiseen nurkkaan, isän studyyn joka oli mystinen yhdistelmä työhuonetta, työkaluvajaa ja kalastustarvikevarastoa.

Isä ei koskaan puhunut omasta sodan runtelemasta lapsuudestaan, äidistään tai nuorena kuolleesta isästään. Ei veljistään, jotka asuivat Saksassa, ei viisi vuotta minua vanhemmasta siskostani. Tiesin kyllä, että isällä oli juuret Euroopassa, mutta se oli lapselle yhtä konkreettinen ja helppo käsittää kuin avaruus tai valonnopeus. Se isä, jonka minä tunsin, oli suonissaan virtaavaa verta myöten australialainen: ajoi Jeepilla tai rämisevällä pickupilla, istui barbequen äärellä kavereidensa kanssa, kuunteli kantria, kalasti ja veneili. Oli hyväntuulinen, ympäri vuoden ruskettunut, huoleton, historiaton.

Isäni osallistui kodin sisustamiseen, vaikka äitini taisi toivoa, että olisi osallistunut vähän vähemmän. Kerran hän toi skandinaavista selkeyttä rakastavan äitini iloksi kotiin kokonaisen sohvaryhmän, joka oli verhoiltu kirjavalla gobeliinikankaisella kukkakuosilla. Istuimissa oli puiset käsinojat ja muotoilussa tuulahdus 60-luvun Eurooppaa, mutta se kuosi oli something else, karmeudessaan niin mieleenpainuva, että minäkin muistan sen. Isä oli löydöstään niin ylpeä, että äiti ei koskaan kehdannut sanoa mitään.

Isä kunnioitti kaikkea elävää – myös hämähäkkejä. Hän ei koskaan tappanut talossamme viliseviä huntsmaneja, ilkeännäköisiä ja isoja mutta harmittomia kipittäjiä, vaan vangitsi ne varovasti lasiin, kuljetti takapihalle ja kumosi aidan yli naapurin rouvan pihalle. Aavistan, että rouva ei ollut hänen suosikkihenkilönsä. Eräänä päivänä kuulin sivukorvalla äitini ja rouvan keskustelun aidan yli: rouva päivitteli puutarhaansa ilmestynyttä hämähäkki-invaasiota ja ihmetteli: Don’t you have any over there? Äitini vastasi no, not really ja sehän oli oikeastaan totta. Ei ollut enää.

Isänpäivänä aina sama tunne, suru siitä ettei ole enää muuta kuin muistot. Sitten muistan, että on niitäkin, joilla ei ole sitäkään, ja suru sulaa kiitollisuudeksi. Ihanaa isänpäivää kaikille läsnäoleville isille. Sytytetään kynttilä ja lähetetään rakkautta rajan yli heille, jotka eivät ole enää kanssamme.

PS. Lisää lapsuudestani ja isästä jutussa Asioita joita muistan Australiasta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK