Ei ehkä uskoisi, mutta siitä on kuulkaas kulunut tasan vuosikymmen kun perustin blogin. No ihan vähän jo yli, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin. Tuntuu hurjalta, että jotkut teistä ovat olleet mukana siitä saakka. Muistatteko alkuajat? Tein pitkää työpäivää levy-yhtiön markkinointitiimissä ja blogi oli pieni puolisalainen henkireikäni. Se sai alkunsa työkaverini ehdotuksesta: hän oli sitä mieltä että potentiaalisesta blogistani tulisi loistava, mutta epäilen yhä, että hän oli vain kyllästynyt kuuntelemaan kenkäaiheisia monologejani. Niin tai näin, innostuin ideasta: blogi syntyi samana iltana ja sai nimekseen Paras aika vuodesta. Minun nimimerkkini oli Honey Junkie, joka oli sittemmin edesmenneen tamperelaisyhtye Tigerbombsin kirkkaasti hienoin kappale.
Bloggaaminen oli siihen aikaan niin viatonta, kotikutoisen kömpelöä! Ne kiusalliset rappukäytäväposeeraukset, kadulla otetut heilahtaneet kuvat. Aluksi en muiden lailla edes näyttänyt kasvojani. Nimikin paljastui vasta kun blogini muutti Olivian sivuille ja vähän vitsillä alkaneesta harrastuksesta tuli toinen työni. Kymmeneen vuoteen mahtuu niin paljon käänteitä ja ennen muuta niin paljon NOLOJA KUVIA, että päätin säästää ne kokonaan toiseen kirjoitukseen. Muuten tästä tulisi kilometrin pituinen eikä kukaan jaksaisi lukea loppuun asti.
Muistan kutkutuksen, jonka alussa tunsin kun painoin julkaise-nappia. Internet oli avaruus enkä tiennyt onko siellä elollista elämää ennen kuin se alkoi tihkua kommenttien muodossa ruudun läpi. Kymmenen vuotta myöhemmin olen yhä innoissani ja nautin yhä eniten niistä asioista, jotka saivat minut alunperin perustamaan tämän blogin: itseni ilmaisemisesta sanoin ja kuvin, siitä että saan jakaa visuaalisia ja verbaalisia muistiinpanoja samoista asioista kiinnostuneiden kanssa. Siitä yleisuniversaalista helpotuksesta, jonka ihminen tuntee tajutessaan, ettei ole yksin lempijuttujensa, päähänpinttymiensä, pulmiensa ja sekavien olotilojensa kanssa.
Minulla on aina ollut sisäsyntyinen tarve, suorannainen vimma ja pakko kirjoittaa ja kuvata. Lapsena kirjoitin kirjan keijuista, jotka liikkuivat hiirivankkureilla: kiitos äiti, että tämä merkkiteos on vieläkin tallessa kuvituksineen kaikkineen. Sitten perustin heppalehden, jota toimitin ja kuvitin. Sen levikki oli yksi (pikkuveljeni luki sitä kohteliaisuudesta). Kun sain varhaisteininä ensimmäisen kamerani, ei kestänyt kauaa kun ensimmäiset kuvani, ystävieni rockyhtyeestä ottamani epäterävät promokuvat, oli julkaistu paikallislehdessä. Neljätoistavuotiaana olin kyhännyt kasaan ensimmäisen näyttelyni ja voin taata, että Ylitornion kunnan auditoriossa ei oltu koskaan nähty mitään vastaavaa. Jännä juttu, että kunnanjohtaja ei osallistunut näyttelyavajaisiini.
Blogista tuli luonteva kanava asioille, joita olin aina tehnyt – yhtäkkiä niillä vain oli huomattavan iso yleisö. En todellakaan arvannut, että blogista tulisi muutamassa kuukaudessa yksi Suomen luetuimmista, tai että siitä tulisi reilussa vuodessa minulle työ.
Joskus mietin mihin olisin käyttänyt kaiken tämän ajan viimeisen kymmenen vuoden aikana, jos en tähän – ehkä sen pöytälaatikossa kypsyvään, omaa hetkeään odottavaan esikoisromaaniin ja sen seuraajiin? Tai sitten johonkin aivan muuhun. Uskon, että kaikella on tarkoitus, ja että asiat tapahtuvat silloin kun aika on oikea. Paljon on takana, paljon enemmän vielä edessä.
Ja onhan tässä saatu aikaan vuosien varrella muutakin kuin satoja sivuja blogihistoriaa. Tehty kymmenen vuoden levy-yhtiöura. Perustettu, saatettu nousukiitoon ja myyty yksi viestintätoimisto. Kirjoitettu ja kuvattu kaikkea lehtijutuista ja muotipalstoista mainoskuviin (toivon, että kuvien tasossa on tapahtunut kehitystä sitten paikallislehtidebyyttini vuonna 1995).
Olenkin kirjoittanut blogia yhdeksän vuotta kaiken muun ohessa, öisin, lentokentillä ja lentokoneissa, palavereiden välissä, mökillä, ulkomailla. Naputtanut tekstejä ja käsitellyt kuvia hotelliaulassa kun muut ovat nukkuneet. Tämä vuosi on ollut ensimmäinen, kun olen pystynyt keskittymään tähän kunnolla ja se on tuntunut tosi hyvältä. Vuoden lifestyleblogin ehdokkuus The Blog Awardseissa lämmitti sydäntä ja sielua, sillä tuntui, että työ ei ole ollut turhaa. Palkinnot jaetaan tänä iltana enkä ole valitettavasti paikalla kuulemassa kuka onnekas sen saa, mutta tulkaa sitten kertomaan!
Tie tähän tilanteeseen on ollut pitkä. Olen viimeiset viisitoista vuotta edistänyt työkseni kaikkien muiden uraa, mutta en ole koskaan ehtinyt oikein keskittyä omaani. Nyt tuntuu, että siitä huolimatta olen pikkuhiljaa päässyt sinne minne olen halunnutkin, eteenpäin, elämään omannäköistä elämää, jossa saan tehdä asioita jotka kiinnostavat ja inspiroivat minua kaikkein eniten. Päähänpistosta perustettu blogi ei ollut koskaan virallinen osa suunnitelmaa, mutta nyt on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.
Blogimaailma on muuttunut kymmenessä vuodessa aivan valtavasti enkä ole aina tuntenut sen nykyistä suuntaa ihan omakseni. Jos olen ihan rehellinen, en ole tainnut koskaan oikein kokea kuuluvani joukkoon. Olen hakenut vuosien varrella paikkaani moneen otteeseen, muuttanut kurssia kun on tuntunut siltä, miettinyt voiko tätä tehdä ihan omilla ehdoillaan ja päätynyt aina siihen, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Haluan säilyttää tekemisessä ilon ja inspiraation, pitää tämän blogin paikkana johon astun mielelläni kun aamuisin avaan tietokoneen.
Varsinkin viimeisen vuoden kaksi olen pohtinut paljon tämän blogin suuntaa ja tapaa, jolla haluan tätä tehdä. Yrittänyt määritellä ne asiat jotka turhauttavat, miettiä miten korjaisin ne. Olen pikkuhiljaa päässyt asian ytimeen ja tullut siihen tulokseen, että kaikkein eniten haluan kirjoittaa asioista, joita oikeasti ajattelen. En tarkoita että olisin aiemmin valehdellut, olen puhunut täällä aina totta. Oli vaan pitkä ja vaikea vaihe, kun etäännytin itseni. Oli pakko, olin liian väsynyt ja palasina, en olisi pystynyt antamaan enempää kuin annoin, tarvitsin kaiken energiani selviytymiseen. Kirjoitin oikeista kuulumisistani ympäripyöreästi ja syvennyin omien ajatusteni sijaan uuden villapaitani materiaaliin tai lempibändini uuteen levyyn.
Se etäisyyden aika on nyt ohi. Olen koonnut itseni ja ajatukseni, ei ahdista enää olla läsnä, ei pelota pistää itseäni likoon. Eikä minua tietenkään mikään siihen pakota! Bloggaamisessa on aina ollut parasta juuri se, että jokainen saa itse valita mistä kirjoittaa ja millä tavalla. Horisen varmasti jatkossakin musiikista ja villapaidoista, koska harmaan villan vimmasta ja musiikillisista pakkomielteistä tämä kaikki kymmenen vuotta sitten lähti, mutta sen lisäksi haluan tehdä muutakin, tehdä enemmän, tavalla tai toisella käyttää tämän minulle annetun tilan johonkin hyvään tai tärkeään. Tulevaisuus varmasti näyttää mitä se käytännössä tarkoittaa. Ajattelin aloittaa siitä, että kirjoitan kaikesta mistä oikeasti haluan, oli se aihe sitten kevyt tai painava, helppo tai helvetin vaikea.
Olen aina vähän karsastanut metabloggaamista, bloggaamista bloggaamisesta. Olen ottanut vähän jos ollenkaan kantaa blogimaailmassa tapahtuneisiin muutoksiin, blogien kaupallistumiseen tai siihen mitä ajattelen omasta harrastuksesta työksi muuttuneesta blogistani. On pelottanut, että jokin taika menee rikki, jos tuon näkyville ajatukset ja rakenteet näiden muistiinpanojen takana. Mutta kyllä te tiedätte, että niitä siellä on, vaikken niistä puhuisi – antaa mennä siis vaan. Sanottavaa on tässä vuosien varrella kertynyt, joten ajattelin jatkossa kirjoitella aiheesta enemmän ja julkaista siinä sivussa myös muutamia arkistojen aarteita vuosien takaa.
Mutta se minusta, puhutaanpa hetki teistä. Teistä lukijoista on moni tullut tutuksi vuosien varrella, osa nimimerkkiensä ja jättämiensä kommenttien kautta, toiset jopa ihan tosielämän puolella. Joka kerta kun tapaan jonkun teistä koen hetkellistä rimakauhua, kun tajuan miten fiksua ja ihanaa porukkaa siellä ruudun toisella puolella on. Sen huomaa myös blogin ilmapiirissä: kommenttilootassa on ollut viime vuosina rento ja hyvä tunnelma, mistä esimerkkinä erityisen vilkas ja kiihkoton keskustelu siitä kannattaako tehdä lapsia vai ei. Maailma muuttuu ja blogi elää kirjoittajansa mukana, mutta yksi asia on ja pysyy: luen edelleen kaikki kommentit ja iloitsen edelleen jokaisesta.
Kiitos ihan kaikille teille, jotka käytte täällä silloin tällöin, satunnaisesti tai joka päivä viikosta toiseen, koska ilman teitä mitään tästä ei olisi. Tuntuu etuoikeutetulta saada olla juttujeni muodossa osa teidän aamupalapöytää, bussimatkoja, kahvihetkiä ja missä ikinä tätä blogia luettekaan.
Siksi haluaisinkin antaa puheenvuoron seuraavaksi teille ja kuulla: mitä te oikein ajattelette tästä kaikesta? Antakaa tulla niin risut kuin ruusut! Kiinnostaa myös millaiset jutut ovat teistä kiinnostavimmat ja inspiroivat, mistä olette tykänneet eniten, mistä vähiten? Olen aina ollut kiinnostunut rakentavasta palautteesta ja varsinkin nyt, kun blogin suuntaa on pohdittu henkilökohtaisissa kehityskeskuteluissani, otan enemmän kuin kiitollisena kaikki teidän ajatukset vastaan.
Ei siis muuta kuin KIPPIS MEILLE KAIKILLE ja antakaa kommenttilootan laulaa! Kirjoitin tämän tekstin muuten lentokoneessa matkalla Australiaan. On vahva tunne, että tämä on jonkinlaisen aikakauden loppu ja jonkin toisen alku.
