Kaupallisessa yhteistyössä Lumene
Hei joko kuulitte, että Lumene on julkaissut uuden ihonhoitosarjan? Kiireisen arjen vastapainoksi kehitetyn sarjan nimi on osuvasti Harmonia ja pakkaukset ovat virkistävällä tavalla erilaiset ja kauniit. Ainesosaluetteloita syynäämällä kuitenkin selviää, mikä niissä on kiinnostavinta: niiden sisältö on ensimmäistä kertaa Lumenen historiassa ehtaa, lähes sataprosenttista luonnonkosmetiikkaa. Uutinen on loistava, mutta se ei tullut minulle ihan puun takaa: sain nimittäin kunnian olla viime talvena mukana sarjan tuotesuunnitteluvaiheessa. Oli superkiinnostavaa!
Kuulin jo silloin, että luvassa olisi Lumenen ensimmäinen luonnonkosmetiikan kriteereitä täyttävä ihonhoitosarja ja olin haljeta, kun siitä ei voinut vielä kertoa kenellekään. Pohjoisessa asuneena ilahdutti myös, että vaikuttavat raaka-aineet oli poimittu pohjoisen metsistä: jääkautinen turveuute, puhdas lähdevesi ja pakurikääpäuute suomalaisesta koivusta. Mietimme porukalla millaisia tuotteita niistä voisi tehdä, missä muodossa tehokkaat ainesosat olisivat parhaimmillaan, millaisia ihonhoitotuotteita meillä ei täällä (tai ehkä missään) vielä ollut. Sisäistin vasta silloin, että Lumenella on Suomessa oma tehdas, joka teki kaikesta kutkuttavan mahdollista. Kävelimme metsässä, hypistelimme yrttejä ja koivujen kyljissä kasvavaa pakurikääpää, kuuntelimme kertomuksia siitä mihin noita luonnon tehokkaimpia raaka-aineita on vuosisatojen varrella käytetty. Se oli kiehtovaa, vaikka asia oli itseasiassa tuttu jo vuosien takaa.
Tunsin äitini pohjoissuomalaiset synnyinseudut vain tarinoista, kun muutimme sinne kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Olin kasvanut australialaisen suurkaupungin esikaupunkialueella ja tottunut urbaaniin elämään, jossa kaikkialle kuljettiin Jeepillä. Liikuimme toki luonnossa, mutta sinne piti erikseen mennä, varustautua käärmeenkestävillä saappailla ja suojakertoimilla paahtavaa aurinkoa vastaan.
Pohjoisessa kaikki oli uutta. Muistin toki tarinat, mutta todellisuus ei vastannut kuvitelmiani ollenkaan. Kaikki oli niin paljon suurempaa ja tiheämpää. Metsät olivat loputtomat ja sakeat, sammaleet ja jäkälät muodostivat pehmeän maton jalkojeni alla. Olin tottunut meren aaltoihin, mutta joen kohina ja voimakas virta oli aivan uutta. Tähdet valaisivat yön aivan eri tavalla kuin kaupungissa koskaan, linnunrata halkoi maitomaisena vanana taivaankantta. Look mum the sky is on fire, sanoin ilahtuneena kun näin ensimmäisen kerran revontulet.
Eniten hämmensi hiljaisuus. Olin kasvanut kaupungissa, jossa asui saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa eikä se ollut koskaan hiljaa. Yhtäkkiä ympärillemme laskeutunut hiljaisuus oli ensin pelottava, sitten outo. Sitten aloin nauttia siitä.
Kaikkein mullistavin uutuus ei ollut luonto, vaan se, että minä ja veljeni saimme seikkailla siellä, tutkia puroja ja kuljeskella rannoilla, soutaa joelle, rakentaa majoja pihapuiden sijaan metsiin. Me nautimme uudesta vapaudestamme, äitimme ehkä vielä enemmän. Suurkaupungin jälkeen pohjoissuomalainen metsä oli tutuin ja turvallisin paikka, jonka samoissa maisemissa varttunut äiti saattoi meille kuvitella.
Harmonian tuoteperheestä löytyy tällä hetkellä seitsemän tuotetta, joista sain yhteistyön myötä testiin puhdistusvaahdon, turvenaamion, kosteusvoiteen, kosteusbalsamin ja rituaalinomaista käyttökokemusta täydentävän tuoksukynttilän.
Asuimme Tornionjoen rannalla isotätini vanhalla tilalla. Talon pihapiirissä oli navetta, talli, kolmikerroksinen aitta ja pellon reunalla vanha lato, jonka heinissä nukkui talviöinä kolme poroa. Näin ne usein aamuisin kun lähdin kouluun, yksi niistä oli monesti kömpinyt jaloilleen ja kuljeskeli pihallamme odotellen aamu-unisia tovereitaan. Yhteen suuntaan aukesi peltomaisema jonka takaa häämötti joki, kaikissa muissa suunnissa oli metsää. Sitä sitten riittikin. Metsä tuli nopeasti tutuksi: kuljin äitini perässä ja kuuntelin, hänen sukunsa oli asunut pohjoisessa kauan ja tunsi kaikki metsän salaisuudet. Hän nimesi marjat, jäkälät, yrtit ja sammaleet, kertoi mitä kaikkea hyvää ne sisälsivät ja mihin kaikkeen ne pystyivät. Ihmettelin puissa kasvavia pahkuroita ja kuulin ensimmäisen kerran pakurikääpästä, siitä kuinka paljon siihen on tiivistynyt ravitsevia, vastustuskykyä parantavia aineita mineraaleista antioksidantteihin. Tiesin jo kaksitoistavuotiaana, että tuo muinainen superfood hakkaa kaikki kilpailijansa tuhat-nolla.
Tuotteissa on yksi lempituoksuistani maailmassa, puhdas pohjoinen metsä. Puhdistusvaahdossa on turvetta ja pakurikääpää, jotka puhdistavat ihon lempeästi ja tehokkaasti.
Äitini tiesi myös missä on metsäaukio täynnä kieloja: korkeiden mäntyjen oksat muodostivat aukiolle vihreän katon, jonka läpi valo siivilöityi. Kun ensimmäisen kerran kiipesimme Huitaperille, äiti näytti luolat, joissa ilvekset asuivat. Suuret tupsukorvaiset kissat! Olin niin lumoutunut, että vaaran huipulta jokilaakson ylle avautuva maisema jäi toiseksi. Ujot kissat olivat minulle aivan liian nopeita, en koskaan onnistunut näkemään hännäntupsua enempää. Äänettömästi liikkuva eläin oli kadonnut ryteikköisen vaaran varjoihin ennen kuin ehdin kääntää pääni sen perään.
Huitaperin lähellä oli myös yksi suosikkipaikoistani, pirunpelto. Se oli melkein kilometrin pituinen kivikko, joka sijaitsi metsän keskellä, mutta oli joskus ollut muinaisen jääkaudenaikaisen järven tai joen pohja. Se näytti maagiselta, hohtavan harmaat kivet olivat hioutuneet pyöreiksi ja näyttivät siltä kuin joku olisi kaatanut ne taivaasta jostain jumalallisesta laarista. Pirunpeltoja löytyy sieltä sun täältä muistoina aikojen alusta, nimensä ne ovat saaneet vanhan uskomuksesta, jonka mukaan piru on viskellyt kivet paikoilleen.
Suosikkini sarjan tuotteista on turvenaamio. Sitä on ihana käyttää, koska se ei kuivu ja kiristä kasvoilla. Parasta siinä on välitön ihoa kirkastava ja rauhoittava vaikutus. Tykkään myös kosteusbalmista, joka vaikuttaa toimivalta täsmätuotteelta alkavan talven tarpeisiin, kun ensimmäiset pakkaset kuivattavat posket ja huulet.
Kaikista eniten kiehtoi suo. Menimme suolle harvoin, luulen että äitikin tunsi sitä kohtaan erityistä kunnioitusta. Hän kertoi tuhatvuotisesta turpeesta ja siitä millaisia ihmeitä se teki iholle: se ravitsi, kosteutti, rauhoitti ja uudisti. Opin, että kaikista harvinaisimmat marjat kasvoivat suolla: hillojen poiminen oli hidasta ja hankalaa, se vaati kärsivällisyyttä, jota minulla ei vielä silloin ollut. Tupasvillat huojuivat hennossa vireessä, äiti keräsi hiljaisen hartauden vallassa hillojaan ja minä vaanin heikolla menestyksellä virvatulia, jotka olivat selvästi yhtä salamyhkäiset kuin ilvekset.
Kävimme usein Rovaniemellä. Se oli ihana reitti, suo aukesi kaikkiin suuntiin tien ympärillä ja matka pysähtyi tuon tuosta, sillä hiljaisella valtatiellä seisoskeli poroja, jotka minun piti hätistää pois edestä. Niitä oli usein kymmeniä – ne eivät piitanneet autoista tuon taivaallista, sillä tietä pitkin liikkuva tuuli piti hyttyset poissa niiden kimpusta.
Yksi parhaista asioista luonnossa ympärillämme oli pieni salainen lähde, joka sijaitsi pihapiirimme tuntumassa, ladon takaa alkavan metsän kupeessa. Lähteelle johtava polku oli niin pieni, ettei sitä erottanut ellei tiennyt etsiä. Sen päässä aluskasvillisuuden joukossa pilkotti puinen luukku, jonka pehmeäksi kuluneista laudoista näki, että se oli monta kertaa vanhempi kuin minä tai äitini. Luukku narisi avatessa ja sen alta paljastui kirkkain vesi, jonka olin koskaan nähnyt: kallio lähteen pohjalla kimalsi siihen osuvassa valossa. Vesi oli kesähelteelläkin jääkylmää ja solisi lähteeseen pientä, puoliksi maanalaista puroa pitkin. En unohda ikinä sitä näkyä, se oli silkkaa taikaa.
Taloon tuli hanavesi suoraan samasta paikasta: jääkylmä, puhdas lähdevesi oli ollut tilan ylpeydenaihe vuosikymmenien ajan. Meistä vesi maistui silti ehdottomasti parhaalta siellä metsän kupeessa, kauhottuna kämmenestä suoraan suuhun. Liikuin ja leikin metsässä kesäisin joka päivä ja kävin juomassa lähteestä aina kun tuli jano.
Nauratti kun kuulin, että Harmonian tuotteissa käytetty lähdevesi on peräisin Lapista salaisesta lähteestä, jossa se suodattuu jääkautisen sorakerroksen läpi. En siis epäile yhtään sen salaista luonnetta, mutta luulen, että salaisia ne kaikki pohjimmiltaan ovat, koska niitä ei löydä ellei tiedä mistä etsiä. Lähdevesi on loistovalinta ihonhoitotuotteisiin: sen pH-arvo on tavallista kosmetiikassa käytettyä suodatettua vettä ihoystävällisempi ja pitää yllä ihon omaa entsyymitoimintaa.
En ollut yhtä kiinnostunut kaikista metsän salaisuuksista. Jokasyksyinen marjakausi oli ajaa minut hulluksi: mustikat ja puolukat vilisivät vaan silmissä, kun huidoin hiuksistani hyttysiä ja kompuroin äitini perässä yhä tiheämpään metsään. Ikä on tehnyt tehtävänsä – nyt tiedän miten kallisarvoisia nuo marjat ovat kun ostelen niitä omilla rahoillani eikä tarvitsisi enää pakottaa ämpärin kanssa metsään. Nykyisin käytän marjoja paitsi sisäisesti, myös ihollani: niitä löytyy myös uuden Harmonia-sarjan tuotteista, vaikka avainraaka-aineet ovat jotain muuta.
Luonnosta tuli pian tuttu, liikuin siellä tottuneesti enkä ikinä eksynyt. Kuljeskelin metsässä niin yksin kuin veljeni kanssa, myöhemmin meillä oli hevosia joiden kanssa kulutin metsäteitä ja polkuja. Vein ensimmäisen poikaystäväni Huitaperille, näytin metsäaukion täynnä kieloja, esittelin luolat ja huijasin vähän, että niissä asui susia. Kävimme joella pienillä souturetkillä, kunnes veljeni kaivoi varastosta vanhan perämoottorin. Kun emme enää olleet joen voimakkaissa virtauksissa pelkkien käsivoimiemme varassa, pääsimme entistä kauemmas, pienille saarille ja joen vastarannalle – siis Ruotsiin – asti.
Pohjoisessa lakkasin myös pelkäämästä pimeää. Se oli sakea, lämmin ja turvallinen, jalkojen alla samat pehmeät sammalmättäät kuin keskellä kirkasta päivää. Hengitin hiljaisuutta ja annoin pimeän liikkua ympärilläni.
Keskellä pohjoisen metsää vietetyt vuodet jättivät jälkensä. Kasvoin kaupungissa ja olen yhä sielultani kaupunkilainen, mutta silloin tällöin veri vetää metsään. Rakastan liikkua luonnossa, kulkea havupoluilla ja jäkälän peittämillä kallioilla. Vaikka päätä puristaisi vielä ulos lähtiessä, ei mene kauaa kun happi alkaa kulkea, syke tasaantua ja hartiat laskea. Lyhytkin pyrähdys luonnon keskelle on ihan mahtava tapa tyhjentää mieli turhasta. Onneksi sitä varten ei tarvitse lähteä ihan pohjoiseen asti – Suomessa luonto ei ole koskaan kovin kaukana.
Lumene on kehittänyt Harmonian samanlaiseksi hengähdystauoksi hektisen arjen keskelle, “mindfulnessiksi iholle”. Tykkään ajatuksesta! Joka aamu ja ilta pieni pala hiljaisuutta, mielenrauhaa ja harmoniaa.
Kiinnostaa: mikä on teidän suhde metsään ja suomalaiseen luontoon? Entä luonnonkosmetiikkaan? Meinaatteko testata Lumenen uutuuksia?
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
