Hetki harmoniaa

Kaupallisessa yhteistyössä Lumene

Hei joko kuulitte, että Lumene on julkaissut uuden ihonhoitosarjan? Kiireisen arjen vastapainoksi kehitetyn sarjan nimi on osuvasti Harmonia ja pakkaukset ovat virkistävällä tavalla erilaiset ja kauniit. Ainesosaluetteloita syynäämällä kuitenkin selviää, mikä niissä on kiinnostavinta: niiden sisältö on ensimmäistä kertaa Lumenen historiassa ehtaa, lähes sataprosenttista luonnonkosmetiikkaa. Uutinen on loistava, mutta se ei tullut minulle ihan puun takaa: sain nimittäin kunnian olla viime talvena mukana sarjan tuotesuunnitteluvaiheessa. Oli superkiinnostavaa!

Kuulin jo silloin, että luvassa olisi Lumenen ensimmäinen luonnonkosmetiikan kriteereitä täyttävä ihonhoitosarja ja olin haljeta, kun siitä ei voinut vielä kertoa kenellekään. Pohjoisessa asuneena ilahdutti myös, että vaikuttavat raaka-aineet oli poimittu pohjoisen metsistä: jääkautinen turveuute, puhdas lähdevesi ja pakurikääpäuute suomalaisesta koivusta. Mietimme porukalla millaisia tuotteita niistä voisi tehdä, missä muodossa tehokkaat ainesosat olisivat parhaimmillaan, millaisia ihonhoitotuotteita meillä ei täällä (tai ehkä missään) vielä ollut. Sisäistin vasta silloin, että Lumenella on Suomessa oma tehdas, joka teki kaikesta kutkuttavan mahdollista. Kävelimme metsässä, hypistelimme yrttejä ja koivujen kyljissä kasvavaa pakurikääpää, kuuntelimme kertomuksia siitä mihin noita luonnon tehokkaimpia raaka-aineita on vuosisatojen varrella käytetty. Se oli kiehtovaa, vaikka asia oli itseasiassa tuttu jo vuosien takaa.

Tunsin äitini pohjoissuomalaiset synnyinseudut vain tarinoista, kun muutimme sinne kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Olin kasvanut australialaisen suurkaupungin esikaupunkialueella ja tottunut urbaaniin elämään, jossa kaikkialle kuljettiin Jeepillä. Liikuimme toki luonnossa, mutta sinne piti erikseen mennä, varustautua käärmeenkestävillä saappailla ja suojakertoimilla paahtavaa aurinkoa vastaan.

Pohjoisessa kaikki oli uutta. Muistin toki tarinat, mutta todellisuus ei vastannut kuvitelmiani ollenkaan. Kaikki oli niin paljon suurempaa ja tiheämpää. Metsät olivat loputtomat ja sakeat, sammaleet ja jäkälät muodostivat pehmeän maton jalkojeni alla. Olin tottunut meren aaltoihin, mutta joen kohina ja voimakas virta oli aivan uutta. Tähdet valaisivat yön aivan eri tavalla kuin kaupungissa koskaan, linnunrata halkoi maitomaisena vanana taivaankantta. Look mum the sky is on fire, sanoin ilahtuneena kun näin ensimmäisen kerran revontulet.

Eniten hämmensi hiljaisuus. Olin kasvanut kaupungissa, jossa asui saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa eikä se ollut koskaan hiljaa. Yhtäkkiä ympärillemme laskeutunut hiljaisuus oli ensin pelottava, sitten outo. Sitten aloin nauttia siitä.

Kaikkein mullistavin uutuus ei ollut luonto, vaan se, että minä ja veljeni saimme seikkailla siellä, tutkia puroja ja kuljeskella rannoilla, soutaa joelle, rakentaa majoja pihapuiden sijaan metsiin. Me nautimme uudesta vapaudestamme, äitimme ehkä vielä enemmän. Suurkaupungin jälkeen pohjoissuomalainen metsä oli tutuin ja turvallisin paikka, jonka samoissa maisemissa varttunut äiti saattoi meille kuvitella.

Harmonian tuoteperheestä löytyy tällä hetkellä seitsemän tuotetta, joista sain yhteistyön myötä testiin puhdistusvaahdon, turvenaamion, kosteusvoiteen, kosteusbalsamin ja rituaalinomaista käyttökokemusta täydentävän tuoksukynttilän

Asuimme Tornionjoen rannalla isotätini vanhalla tilalla. Talon pihapiirissä oli navetta, talli, kolmikerroksinen aitta ja pellon reunalla vanha lato, jonka heinissä nukkui talviöinä kolme poroa. Näin ne usein aamuisin kun lähdin kouluun, yksi niistä oli monesti kömpinyt jaloilleen ja kuljeskeli pihallamme odotellen aamu-unisia tovereitaan. Yhteen suuntaan aukesi peltomaisema jonka takaa häämötti joki, kaikissa muissa suunnissa oli metsää. Sitä sitten riittikin. Metsä tuli nopeasti tutuksi: kuljin äitini perässä ja kuuntelin, hänen sukunsa oli asunut pohjoisessa kauan ja tunsi kaikki metsän salaisuudet. Hän nimesi marjat, jäkälät, yrtit ja sammaleet, kertoi mitä kaikkea hyvää ne sisälsivät ja mihin kaikkeen ne pystyivät. Ihmettelin puissa kasvavia pahkuroita ja kuulin ensimmäisen kerran pakurikääpästä, siitä kuinka paljon siihen on tiivistynyt ravitsevia, vastustuskykyä parantavia aineita mineraaleista antioksidantteihin. Tiesin jo kaksitoistavuotiaana, että tuo muinainen superfood hakkaa kaikki kilpailijansa tuhat-nolla.

Tuotteissa on yksi lempituoksuistani maailmassa, puhdas pohjoinen metsä. Puhdistusvaahdossa on turvetta ja pakurikääpää, jotka puhdistavat ihon lempeästi ja tehokkaasti. 

Äitini tiesi myös missä on metsäaukio täynnä kieloja: korkeiden mäntyjen oksat muodostivat aukiolle vihreän katon, jonka läpi valo siivilöityi. Kun ensimmäisen kerran kiipesimme Huitaperille, äiti näytti luolat, joissa ilvekset asuivat. Suuret tupsukorvaiset kissat! Olin niin lumoutunut, että vaaran huipulta jokilaakson ylle avautuva maisema jäi toiseksi. Ujot kissat olivat minulle aivan liian nopeita, en koskaan onnistunut näkemään hännäntupsua enempää. Äänettömästi liikkuva eläin oli kadonnut ryteikköisen vaaran varjoihin ennen kuin ehdin kääntää pääni sen perään.

Huitaperin lähellä oli myös yksi suosikkipaikoistani, pirunpelto. Se oli melkein kilometrin pituinen kivikko, joka sijaitsi metsän keskellä, mutta oli joskus ollut muinaisen jääkaudenaikaisen järven tai joen pohja. Se näytti maagiselta, hohtavan harmaat kivet olivat hioutuneet pyöreiksi ja näyttivät siltä kuin joku olisi kaatanut ne taivaasta jostain jumalallisesta laarista. Pirunpeltoja löytyy sieltä sun täältä muistoina aikojen alusta, nimensä ne ovat saaneet vanhan uskomuksesta, jonka mukaan piru on viskellyt kivet paikoilleen.

Suosikkini sarjan tuotteista on turvenaamio. Sitä on ihana käyttää, koska se ei kuivu ja kiristä kasvoilla. Parasta siinä on välitön ihoa kirkastava ja rauhoittava vaikutus. Tykkään myös kosteusbalmista, joka vaikuttaa toimivalta täsmätuotteelta alkavan talven tarpeisiin, kun ensimmäiset pakkaset kuivattavat posket ja huulet.

Kaikista eniten kiehtoi suo. Menimme suolle harvoin, luulen että äitikin tunsi sitä kohtaan erityistä kunnioitusta. Hän kertoi tuhatvuotisesta turpeesta ja siitä millaisia ihmeitä se teki iholle: se ravitsi, kosteutti, rauhoitti ja uudisti. Opin, että kaikista harvinaisimmat marjat kasvoivat suolla: hillojen poiminen oli hidasta ja hankalaa, se vaati kärsivällisyyttä, jota minulla ei vielä silloin ollut. Tupasvillat huojuivat hennossa vireessä, äiti keräsi hiljaisen hartauden vallassa hillojaan ja minä vaanin heikolla menestyksellä virvatulia, jotka olivat selvästi yhtä salamyhkäiset kuin ilvekset.

Kävimme usein Rovaniemellä. Se oli ihana reitti, suo aukesi kaikkiin suuntiin tien ympärillä ja matka pysähtyi tuon tuosta, sillä hiljaisella valtatiellä seisoskeli poroja, jotka minun piti hätistää pois edestä. Niitä oli usein kymmeniä – ne eivät piitanneet autoista tuon taivaallista, sillä tietä pitkin liikkuva tuuli piti hyttyset poissa niiden kimpusta.

Yksi parhaista asioista luonnossa ympärillämme oli pieni salainen lähde, joka sijaitsi pihapiirimme tuntumassa, ladon takaa alkavan metsän kupeessa. Lähteelle johtava polku oli niin pieni, ettei sitä erottanut ellei tiennyt etsiä. Sen päässä aluskasvillisuuden joukossa pilkotti puinen luukku, jonka pehmeäksi kuluneista laudoista näki, että se oli monta kertaa vanhempi kuin minä tai äitini. Luukku narisi avatessa ja sen alta paljastui kirkkain vesi, jonka olin koskaan nähnyt: kallio lähteen pohjalla kimalsi siihen osuvassa valossa. Vesi oli kesähelteelläkin jääkylmää ja solisi lähteeseen pientä, puoliksi maanalaista puroa pitkin. En unohda ikinä sitä näkyä, se oli silkkaa taikaa.

Taloon tuli hanavesi suoraan samasta paikasta: jääkylmä, puhdas lähdevesi oli ollut tilan ylpeydenaihe vuosikymmenien ajan. Meistä vesi maistui silti ehdottomasti parhaalta siellä metsän kupeessa, kauhottuna kämmenestä suoraan suuhun. Liikuin ja leikin metsässä kesäisin joka päivä ja kävin juomassa lähteestä aina kun tuli jano.

Nauratti kun kuulin, että Harmonian tuotteissa käytetty lähdevesi on peräisin Lapista salaisesta lähteestä, jossa se suodattuu jääkautisen sorakerroksen läpi. En siis epäile yhtään sen salaista luonnetta, mutta luulen, että salaisia ne kaikki pohjimmiltaan ovat, koska niitä ei löydä ellei tiedä mistä etsiä. Lähdevesi on loistovalinta ihonhoitotuotteisiin: sen pH-arvo on tavallista kosmetiikassa käytettyä suodatettua vettä ihoystävällisempi ja pitää yllä ihon omaa entsyymitoimintaa.

En ollut yhtä kiinnostunut kaikista metsän salaisuuksista. Jokasyksyinen marjakausi oli ajaa minut hulluksi: mustikat ja puolukat vilisivät vaan silmissä, kun huidoin hiuksistani hyttysiä ja kompuroin äitini perässä yhä tiheämpään metsään. Ikä on tehnyt tehtävänsä – nyt tiedän miten kallisarvoisia nuo marjat ovat kun ostelen niitä omilla rahoillani eikä tarvitsisi enää pakottaa ämpärin kanssa metsään. Nykyisin käytän marjoja paitsi sisäisesti, myös ihollani: niitä löytyy myös uuden Harmonia-sarjan tuotteista, vaikka avainraaka-aineet ovat jotain muuta.

Luonnosta tuli pian tuttu, liikuin siellä tottuneesti enkä ikinä eksynyt. Kuljeskelin metsässä niin yksin kuin veljeni kanssa, myöhemmin meillä oli hevosia joiden kanssa kulutin metsäteitä ja polkuja. Vein ensimmäisen poikaystäväni Huitaperille, näytin metsäaukion täynnä kieloja, esittelin luolat ja huijasin vähän, että niissä asui susia. Kävimme joella pienillä souturetkillä, kunnes veljeni kaivoi varastosta vanhan perämoottorin. Kun emme enää olleet joen voimakkaissa virtauksissa pelkkien käsivoimiemme varassa, pääsimme entistä kauemmas, pienille saarille ja joen vastarannalle – siis Ruotsiin – asti.

Pohjoisessa lakkasin myös pelkäämästä pimeää. Se oli sakea, lämmin ja turvallinen, jalkojen alla samat pehmeät sammalmättäät kuin keskellä kirkasta päivää. Hengitin hiljaisuutta ja annoin pimeän liikkua ympärilläni.

Keskellä pohjoisen metsää vietetyt vuodet jättivät jälkensä. Kasvoin kaupungissa ja olen yhä sielultani kaupunkilainen, mutta silloin tällöin veri vetää metsään. Rakastan liikkua luonnossa, kulkea havupoluilla ja jäkälän peittämillä kallioilla. Vaikka päätä puristaisi vielä ulos lähtiessä, ei mene kauaa kun happi alkaa kulkea, syke tasaantua ja hartiat laskea. Lyhytkin pyrähdys luonnon keskelle on ihan mahtava tapa tyhjentää mieli turhasta. Onneksi sitä varten ei tarvitse lähteä ihan pohjoiseen asti – Suomessa luonto ei ole koskaan kovin kaukana.

Lumene on kehittänyt Harmonian samanlaiseksi hengähdystauoksi hektisen arjen keskelle, “mindfulnessiksi iholle”. Tykkään ajatuksesta! Joka aamu ja ilta pieni pala hiljaisuutta, mielenrauhaa ja harmoniaa.

Kiinnostaa: mikä on teidän suhde metsään ja suomalaiseen luontoon? Entä luonnonkosmetiikkaan? Meinaatteko testata Lumenen uutuuksia?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Muistiinpanoja matkalta Melbourneen

Tervehdys tien päältä! Seuraa pari pikaista otosta matkapäiväkirjasta, reissun ensimetreiltä. Kahdenkymmenenseitsemän tunnin lentomatka Melbourneen alkoi meille epätyypilliseen tapaan ihan ihmisten aikoihin kahdeksalta illalla eikä KUUDELTA AAMULLA, kuten melkein kaikki lentomme tänä vuonna. Se oli itseasiassa ihan tietoinen valinta: emme ottaneet ihan halvinta lentoa, vaan sen muutaman kympin kalliimman, joka lähti fiksumpaan aikaan vuorokaudesta ja oli lisäksi kokonaiskestoltaan hiukan lyhyempi. Hmm, olemmekohan oppineet jotain vai onko tämä merkki vain siitä, että olemme aikuistumassa?

Kun tietää mitä on vielä edessä, muutaman tunnin matka ensimmäiseen välietappiimme eli Lontooseen tuntuu niin naurettavan lyhyeltä, etten malta edes rentoutua. Jarno torkkuu olkapäätäni vasten, mutta minä naputan rästitöitä näppis sauhuten, vastailen aivan liian pitkään odottaneisiin sähköposteihin ja merkkaan kalenteriin tapaamisia. Tajuan päivämääriä selatessani, että seuraavien reissujen välissä ei oikeasti ole kuin yksi hassu viikko: tulen olemaan seuraavan kerran Suomessa ajan kanssa vasta joulukuussa. Eihän siihen tarkemmin ajatellen ole edes kovin pitkä aika, mutta mihin tämä syksy on kadonnut?! Olen koko ajan ollut aloittamassa syksyn suunnittelua, mutta ilmeisesti voi siirtyä suosiolla suunnittelemaan vuotta 2018.

Työnnän koneen kassiin kun lähestymme Lontoota. Katselen ikkunasta aukeavaa pimeää, siitä juuri ja juuri erottaa sankan pilvikerroksen joka näyttää ihan lumipeitteeltä. Vatsassa humahtaa kun kone lähtee laskeutumaan. Sukellamme pilviin, hämärän keskellä alkaa kimmeltää ensin yksi, sitten toinen valo. Sitten pilvet hälvenevät ja Lontoo valkenee valomerenä.

Turvatarkastusjonossa kuulen lähellä seisoskelevien siivojien puhuvan. I just wanna tell you guys I love you all, yksi heistä sanoo kahdelle muulle. Väsynyt sydämeni sulaa vähän.

Heathrow’n lentokenttäperinteisiini kuuluu, että laukkuni tutkitaan ihan joka ikinen kerta huume- ja ruutijäämien varalta. Just a random swipe test, ma’am. Yeah right. Ehkä pitäisi alkaa pukeutua lentomatkoille johonkin muuhun kuin huppariin ja tummiin silmänalusiin.

Ei yhtään huomaa, että takana on 18 tunnin matka ja edessä vielä yhdeksän.

On ilmeisesti ollut vähän kiire viime päivinä, sillä vasta Lontoossa minulle selviää, että emme lennäkään Melbourneen Dohan kautta, kuten olen syystä tai toisesta kuvitellut, vaan Hong Kongin. Olen myös vielä Helsinki-Vantaalle lähtiessämme luullut, että ensimmäinen välilaskumme on Amsterdamissa. Ei voi väsynyt ihminen muistaa ihan kaikkea.

Pitkä lento osa 1/2: kone lähtee kohti Hong Kongia ja Jarnolle iskee mania. Aion katsoa NIIN monta leffaa, hän uhoaa. Aiot siis nukkua NIIN monen leffan läpi, minä täydennän. Hänelle käy aina niin, ruutu tuuttaa räiskintää ja mies on unessa alle vartissa.

Mikä siinä muuten on, että kumpikaan meistä ei pelkää lentämistä, mutta on silti aina vähän yllättynyt, kun pääsemme perille? Taidan salaa epäillä yhä, että lentomatkustaminen perustuu tutkitun tieteen sijaan silkkaan taikaan ja säkään. Eikä auta muuten yhtään, että joku insinööri selittää minulle seikkaperäisesti kuinka lentokoneet toimivat: sen jälkeen se tuntuu minusta entistä suuremmalta ihmeeltä.

Liikkuva toimistoni latautuu Hong Kongin lentokentällä. Kahvilakko on muuten ohi. 

Lennämme Lontoosta Hong Kongiin yön yli ja kun saavumme perille, Hong Kongissakin on jo ilta. Kaksi yölentoa peräkkäin, päivä jää välistä. Heti aamupalan jälkeen tulee illallinen ja sitten onkin taas aamupalan aika. Vakuumipakatut vehnäsämpylät tulevat korvista ja sisäinen kello on niin sekaisin, ettei se edes yritä enää.

Hong Kongin jättikokoisella lentokentällä nähdään väsynyt spektaakkeli nimeltä semikiireinen vessan metsästys. Reklamoin Jarnolle lentokenttien opasteista: on jalat ristissä kipittävän lentomatkailijan julmaa harhautusta ripotella vessakylttejä viattomasti sinnetänne kuin lähin olisi kulman takana, kun todellisuudessa lähimpään on matkaa ainakin vartin verran. Kyltissä pitäisi lukea Next toilet 5km. Tai: Next toilet over there. Somewhere. Don’t get your hopes up.

Saappaat tukevasti alkuperäisen kotimaani maaperällä.

Pitkä lento osa 2/2. Olen alkanut aivokapasiteetin säästämiseksi ajatella etappejamme lyhenteillä, vuorossa on HKG-MEL. Alan vasta nyt ymmärtää, että olemme tosiaan ihan kohta Australiassa. Lennolla on kotiin palaavia ausseja, sieltä täältä kantautuu tuttu murre. Tulee kotoisa olo. Alkaa kihelmöidä. Täytän maahantulokaavaketta: oletko tuomassa maahan eläviä tai kuolleita eläimiä, hedelmiä, kasveja tai siemeniä, pähkinöitä? Vastaan kaikkeen ei. Vasta maahantuloselvityksessä tajuan, että laukussani on pussillinen pähkinöitä. Näytän sen virkailijalle, häntä naurattaa kun hän vaihtaa lomakkeeni ruksin kohtaan YES. Ruksi vie minut kaistalle kaksi, kohti tullia. So what are you declaring today, miss? Just the nuts? Kaikkia naurattaa.

Enää kymmenen metrin matka sänkyyn, johon rojahtaa ja antautua jetlagin syövereihin.

Ensimmäinen havainto: tuoksuu tutulta. En muistanut yhtään miltä Australiassa tuoksuu enkä olisi hetkeä aiemmin osannut kuvailla sitä sanallakaan, mutta kun haistan sen ensimmäisen kerran kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen, sen tuttuus tulvii yli kuin humahdus. Meren suola ja hiekkapöly, palanut kumi, trooppiset kukat, asfaltti, kookoksenkatkuinen aurinkorasva.

Täällä me ollaan, umpiväsyneinä mutta onnellisina! Moro vaan maailman toiselta puolelta, kuullaan pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Asioita jotka muistan Australiasta

Terveisiä lentokoneesta! Kerroinkin viime viikolla, että olemme lähdössä vanhaan kotimaahani Australiaan. Pitkään aikaan ensimmäinen matka, joka jännittää, eikä ihme: lähdin Melbournesta 25 vuotta sitten Suomeen lomalle enkä tullut koskaan takaisin. Mukana oli valkoinen kanikäsinukke ja matkalaukkuun pakatut vaatteet, kaikki muu jäi isän kanssa kotiin jonne emme enää palanneetkaan. Joskus tuntuu, että minulla on tavallaan ollut kaksi elämää: onnellinen, kuuma lapsuus Australiassa joka loppui, kun lähdimme lomalle, ja se elämä, joka alkoi kun ymmärsin, että loma Suomessa oli muuttunut joksikin pysyväksi. Se oli käännekohta oikeastaan kaikelle mitä olin kymmenessä vuodessa elämästä ja maailmasta oppinut.

Alkavan matkamme kunniaksi kokosin asioita, joita muistan Australiasta.

Keväisen kukkaräjähdyksen. Australian kuiva ja karu luonto heräsi henkiin joka kevät: tuntui, että kaikki puut ja pensaat räjähtivät yhtäaikaa hillittömään kukkaloistoon. Ihanaa, että siellä on juuri nyt kevät! Jos muistan oikein, talven sateet ovat pikkuhiljaa loppuneet eikä kesän kuiva kuumuus ole vielä alkanut. On vain sadat tuhannet miljoonat kukkaset kaikissa mahdollisissa maailman väreissä.

Isäni. En voi ajatella Australiaa ajattelematta isääni, sillä Christian Harasek oli varmaan Australian onnellisin eurooppalainen. Hän oli toisen maailmansodan jälkipyykin jalkoihin lapsuudessaan jäänyt sudeettisaksalainen, joka oli kasvanut Itävallassa veljiensä kanssa ja alkanut kaivata jonnekin kauas, jonnekin jossa olisi lämmintä ja huoletonta. Hän eli auringosta, rakasti uutta kuumaa kotimaataan. Hänellä on melkein kaikissa lapsuuskuvissani yllään Australian lippua kantava paita, siis niissä kuvissa, joissa hänellä on paita, koska Australian helteessä pärjäsi hyvin ilmankin.

Eläimet. Isäni rakasti eläimiä, se oli yksi niistä asioista jotka perin häneltä. Sain häneltä viisivuotislahjaksi rapisevan, hengitysrei’illä varustetun pahvilaatikon, jonka sisällä oli elävä ja hiukan huolestunut kana. Paras lahja ikinä! Pian meillä oli kokonainen kanatarha, jolle minä pidin menestyksekästä kanakoulua: kanat oppivat pitkän ja hartaan harjoittelun jälkeen mm. hyppäämään kymmenen sentin korkeudessä pitämäni kepin päälle ja sieltä alas. Kanojen lisäksi oli kissoja ja kaneja, ihan kaikkea mitä saimme isän kanssa salakuljettettua kotiin äitini valvovan katseen ohi. Eikä sovi tietenkään unohtaa Australian luonnonvaraisia eläimiä, minua kiehtoivat ne kaikki. Pihapuissa karjuvat kookaburrat, takapihalla luikertelevat käärmeet, kengurut jotka loikkivat tien vieressä, puissa torkkuvat koalat. Kerran jätimme takapihan oven vahingossa auki kun lähdimme jonnekin, palatessamme olohuoneen hiekanvärisellä sohvalla torkkui tyytyväisenä melko kookas lisko, joka ilmeisesti piti ilmastoidusta kodistamme. Äitini on toista mieltä, mutta minusta sohvallemme nukahtanut lisko oli ihan yhtä mahtava kuin se kerta, kun sain ruokkia tuttipullolla kapaloitua vompattivauvaa ja silittää itseni korkuista kengurunpoikasta, joka hamuili uteliaana kättäni herkkupalan toivossa.

Ensimmäisen salaisen puutarhan. Kaikilla päähänpinttymilläni on juuret jossain, se josta kaikki alkoi. Vietin lapsena paljon aikaa suuressa puutarhassa, jonka labyrinttimaisissa pensaskujissa juoksin ja kiepuin kunnes kadotin ilmansuunnat ja leikin eksyneeni. Eräänä kesänä näin siellä myös Shakespearen näytelmän A Midsummer Night’s Dream. En pysty palauttamaan mieleeni sen juonta, mutta muistan kaikkialla riippuvat kukat ja keijut, jotka langettivat lumouksia ihmisten ylle. Hoksasin vasta nyt matkamme kynnyksellä kysyä äidiltäni mikä tuo taianomainen paikka olikaan: The Royal Botanical Gardens Of Melbourne.

Joulumännyt. Australiassa ei ainakaan 80-luvulla juuri kasvanut kuusia, joten perheet hakivat joulupyhiksi koteihinsa kuusen sijaan pikkuisen männyn. Se oli paikallinen bisnes ja eräällä meidänkin ystävällä oli mäntyfarmi, josta minä ja isäni kävimme joka joulu valitsemassa mielestämme kauneimman yksilön. Kerran istuin etupenkillä kun isäni sitoi mäntyä kiinni jeepin kattoon, kun huomasin penkillä reiteni vieressä ryömivän hämähäkin. En pelännyt hämähäkkejä – harva Australiassa kasvanut pelkää – mutta tunnistin sen heti, se oli yksi Australian vaarallisimmista, josta varoitettiin lapsia kaikkialla. Daddy, henkäisin ja hän oli siinä heti, huitaisi hämähäkin pois penkiltä. Selitin koko joulun suurena sankaritarinana kaikille kuinka olin ollut akuutissa hengenvaarassa ja isä oli pelastanut henkeni.

Ruuhkat. Melbournen ruuhkat olivat (ja todennäköisesti ovat yhä) infernaaliset. Saatoimme seistä kolme tuntia moottoritiellä etenemättä metriäkään. Muistan tuulilasin läpi sirittävän kuumuuden, polttavaksi kuumentuvan ratin joka piti suojata auringolta pyyhkeellä. Muistan isäni joka nousi autosta, hän ei polttanut tupakkaa tai hermoillut, nousi vaan ja nojasi jeepin konepeltiin ruskeissa vakosamettihousuissaan ja Australia-paidassaan, katseli autojonoa joka jatkui silminkantamattomiin.

Bungalow joen rannalla. Vanhempani olivat ulkoilmahippejä, joiden käsitys lomailusta sisälsi jeepin katolle köytetyn kanootin ja teltan tai bungalowin keskellä australialaista pusikkoa. Muistan hyvin yhden niistä, jossa vietimme viikon perheystäviemme kanssa. Bungalow oli koruton lato, jonka hämärää halkoivat lautojen välistä siivilöityvät valonjuovat. Ladon seinustalla oli retkikeittiö, keskellä oli valtava moskiittoverkkoon verhottu siskonpeti, jossa me kaikki nukuimme. Aamuisin verkosta ravisteltiin kaikki siihen yön aikana takertuneet liskot, kärpäset ja hämähäkit. Päivät kuluivat verkkaiseen tahtiin: minä ja veljeni uimme joessa, jahtasimme pieniä sisiliskoja ja seurasimme isäämme, jonka viikko kului vähän pakkomielteisemmän liskojahdin parissa. Hän oli saanut päähänpinttymän suuresta liskosta, joka otti päivisin aurinkoa laiturimme nokassa. Muistan sen hyvin, se oli suuri ja musta ja sen selässä oli pyöreitä nystyröitä, kuin pehmeäksi kuluneita piikkejä. Se torkkui laiturin päässä, kun isäni väijyi sitä rantapusikosta ja huitoi meitä olemaan hiljaa. Hän pääsi viikon aikana hiiviskelemään lähemmäs ja lähemmäs, kerran oli enää senteistä kiinni että hän olisi napannut sen. Mutta joka kerta torkkuva lisko loikkasi jokeen juuri ennen kuin isäni heittäytyi sen päälle.

Wilsons Prom. Australian eteläisimmässä kärjessä sijaitsee kansallispuisto, jossa telttailimme kun olin pieni. Isä kävi uimassa meressä, mutta rannat aallot olivat lapsille liian suuret, joten minä ja veljeni leikimme mereen virtaavassa pienessä purossa. Puro mutkitteli pehmeäksi hioutuneiden kallioiden väleistä, niiden koloissa oli värikkäitä rapuja. En ollut koskaan nähnyt sellaisia, pikkuisia rapuja kaikissa sateenkaaren sävyissä. Vieläkin mietin olivatko ne todellisia. Siellä oli myös puisto täynnä pieniä punaisia papukaijoja, minusta otettiin valokuva jossa yksi papukaija istuu pääni päällä ja toinen on laskeutumassa kämmennelleni.

Muistan vieläkin unen, jonka Wilsons Promin leirintäalueella näin. Se ei ollut oikeastaan tapahtumaketju, vaan paikka, johon unessa menin: valtava kupoli, jonka korkeuksiin kohoava katto oli täynnä tähtiä. Katto hohti syvänsinisen ja violetin väreissä, tähdet kimmelsivät. Seisoin kupolin keskellä, katselin tuhansia tähtiä jotka tuikkivat yläpuolellani ja tunsin olevani osa jotain selittämätöntä suurta. Paikka teki lähtemättömän vaikutuksen, palasin sen tunnelmaan vielä päiviä unen jälkeen.

Olen aina halunnut mennä takaisin Wilsons Promiin niiden valtavien aaltojen, värikkäiden rapujen, punaisten papukaijojen ja ennen muuta sen unen takia.

Rankkasateet. Australiassa sääilmiöt ovat äärimmäisiä. Kun lapsuudessani satoi, satoi kunnolla. Vettä saattoi tulla kuin saavista päivätolkulla. Katuviemärit menivät tukkoon ja tulvivat, vesi nousi kaduille. Rakastin mennä ulos kun satoi: kahlasin kaduilla polvia myöten sadevedessä, kädessäni haavi, jolla pelastin hukkuvia hyönteisiä. Kerran olin äitini kyydissä kahdeksankaistaisella moottoritiellä, kun vettä alkoi tulla niin ettemme nähneet auton konepeltiä kauemmas. Emme tienneet oliko edessämme tai takanamme ketään, joten oli turvallisinta eli vähiten vaarallista jatkaa samaa vauhtia suuntaan, jonka arvioimme olevan “eteenpäin”. Minä muistan tilanteen paljon hauskempana kuin äitini, jota ei varmaankaan naurattanut yhtään.

Phillip Islandin pingviinit. Kirjoitin niistä pari vuotta sitten täällä. “Kun olin viisi tai kuusi, näin Australiassa Phillip Islandin sinipingviinien paraatin. Kymmenettuhannet pingviinit nousevat merestä auringonlaskun jälkeen, kipittävät samaa tuttua rantareittiä pitkin pesäänsä. Yhdyskunnan jokailtainen rutiini kerää valtavia määriä katselijoita enkä ihmettele, se on yhä yksi maagisimmista asioista jotka olen koskaan nähnyt. Ihmiset olivat kerääntyneet hiekkadyynien keskelle hyvissä ajoin, seisoivat hiiskumatta hämärässä, polun molemmin puolin. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Mustat aallot löivät rantaan, pikkuhiljaa alkoi epäilyttää onko sieltä edes tulossa ketään. Sitten kuului ensimmäinen plumps. Märkään hiekkaan mätkähtänyt pikkuruinen pingviini ojensi itsensä täyteen kahdenkymmenenviiden sentin korkeuteensa ja alkoi taapertaa tarmokkaasti kohti polkua, piittaamatta pätkääkään kymmenistä sen varrella seisovista ihmisistä. Yhtäkkiä pimeys oli täynnä kahinaa ja kuhinaa. Aallokosta nousi ensin muutamia, sitten satoja pingviinejä. Ne kokoontuivat jonoon ja vaappuivat vakaassa yhteisymmärryksessä polkuaan eteenpäin, tiesivät tarkalleen minne olivat menossa.”

Peterin takapiha. Oli meilläkin takapiha, mutta perheystävillämme oli suurempi ja taianomaisempi. Siellä oli beagle nimeltä Ricky ja valtavia eukalyptuspuita, joihin kiipesin ystäväni Peterin kanssa rakentamaan majoja. Niiden oksistossa oli kokonainen maailma, joka oli korkealla kaukana todellisuudesta. Kuulin isäni ja äitini äänet kun he seisoivat barbequen ympärillä talon terassilla, kuulin Rickyn haukkuvan, mutta olin kaukana, näin kolmimetrisen aidan yli metsän reunaan, olin pieni puuninja ja sulin hämärään.

Halleyn komeetta. Kirjoitin siitä viime vuonna täällä. “Äitini on Australiassa ja lähetti eilen valokuvia entisen kotimme edestä, punatiilisestä talosta jonka isä kolmekymmentä vuotta sitten rakensi. Nyt siellä asuvat jotkut muut, täysin tuntematon perhe, joka ei tiedä meistä mitään. Samoissa huoneissa, samojen seinien sisällä ihan eri elämä.

Olen unohtanut melkein kaikki muut vanhat osoitteeni, mutta sen osoitteen muistan. Left to Denham Close, ohjeistin kavereiden äitejä ja isiä, jotka tiputtivat minua kotiin kyläily- tai rantareissulta. Vieläkin hahmotan vasemman ja oikean sen kautta – kotiin käännyttiin aina vasemmalle.

Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.”

Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän hullulta, että olen menossa takaisin. Vähän kuin tulisi kotiin kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, vaikka tuttu kotitalo tai isä ei enää odotakaan. En osaa edes kuvitella miltä se tuntuu. Onkohan kaikki muuttunut kokonaan toiseksi vai ihan samanlaista kuin ennen? Kohta se nähdään.

PS. Lisätty jälkikäteen: Äitini lähetti tämän kirjoituksen luettuaan viestin ja yritti väittää, että kukaan ei todellakaan uinut Wilsons Promin hengenvaarallisen voimakkaassa aallokossa, mutta kerroin, että toisin kuin ilmeisesti äitini, minä olin kyllä paikalla kun isä uhmasi kaikkia kieltoja ja kävi kyllä kastautumassa meressä. Äitini vastaus: “Hyvä on sitten, mutta sinulla on vieläkin lupa polskia vain siinä pikkupurossa.”