Kiitos kaikille eri kanavia pitkin saapuneista syntymäpäiväonnitteluista! Täytin tosiaan viime sunnuntaina vuosia enkä jaksanut järjestää mitään juhlavastaanottoa, mutta kutsuin parin päivän varoitusajalla muutaman ystävän kanssani viinilasilliselle Basbasin viinibaariin, ajatellen että heistä pääsisi paikalle ehkä kaksi tai kolme. Heitä tulikin yli kymmenen! Metsästimme pöydän ympärille tuoleja ympäri ravintolaa ja tajusin yhtäkkiä kuinka onnekas olen: ympärillä näin monta ihmistä, jota voin kutsua ystäväksi, ja he kaikki ovat paikalla vain siksi, koska minulla on syntymäpäivä. Koirat nukkuivat läjässä pöydän alla, tarjoilija kantoi pöytään pastalautasellisia, leipää ja viiniä.
Sain syntymäpäiväkukkia! Ja muutakin: hattaranvärisen öljyvärimaalauksen, maailman kauneimman valkoisen suolakivilampun jota olin kerran himoinnut lahjanantajan kotona (hän muisti sen!), kimaltavat sukat ja ystävän käsintekemää mustaa keramiikkaa. En ollut odottanut mitään, mutta miten paljon ajatuksella valitut lahjat ilahduttavatkaan!
Mietiskelin olenko tehnyt kuluneen vuoden aikana jotain oivalluksia. Viime vuonna laatimani lista asioista joita olen tähän mennessä oppinut oli melko tyhjentävä, mutta ainahan elämä opettaa uutta, halusi tai ei. Ehkä tämän vuoden tärkeimmät opetukset liittyvät siihen mitä ajattelen itsestäni, miten paljon olen vaatinut itseltäni ja siihen, että ehkä vähän vähempikin voisi riittää. On se kyllä kummallista, että muille sitä osaa puhua lempeydestä, mutta itselleen sitä on niin kovin vaikea osoittaa.
Viime kuukausina on ollut orastava ikäkriisi. En tarkalleen edes tiedä miksi, koska en lähtökohtaisesti pelkää vanhenemista – asiat muuttuvat vuosi vuodelta huojentavalla tavalla selkeämmiksi ja helpommiksi, voin nyt paremmin kuin koskaan ennen ja minusta se näkyy peilikuvastakin. Se kriisi liittyy jotenkin asioihin joita haluan vielä tehdä ja hetkittäin heräävään paniikinkatkuiseen pelkoon siitä, että aika loppuu kesken ennen kuin ehdin kaiken. Osittain se on liittynyt myös suureen kysymykseen siitä pitäisikö kiinnostua perheen perustamisesta vai ei. Kirjoitus on muuten herättänyt valtavasti hyvää keskustelua, joka jatkuu yhä – kiitos kaikille siitä! Tarkoitukseni on palata kaikkiin kommentteihini, mutta siinä saattaa vielä kestää, kun vastailen niihin kaiken muun lomassa aina kun ennätän.
Mutta ikäkriisistä: olisi voinut kuvitella, että se saavuttaisi kliimaksinsa syntymäpäivänäni, mutta kun heräsin, viikkotolkulla jatkunut pieni puristus oli kadonnut. Se ei vaan enää ollut siellä, tutussa paikassaan rintalastan alla. Tilalla oli tuuleton pilvipouta, mielenmaisema jossa heinänkorret huojuvat kevyessä vireessä mutta eivät taivu. Illalla se tiivistyi iloksi kun löysin itseni ystävien keskeltä ja ajattelin, että minulta ei puutu mitään eikä mihinkään ole kiire.
Vain Luna-koira voi istua kainalossa vastaanottamassa rapsutuksia ja samanaikaisesti manata. Ilmeisesti se paheksuu kameraani, joka häiritsee aamuhellyyshetkeä. Myös allaolevasta kuvasta voi bongata paheksuvia katseita: aiotko oikeasti syödä koko tuon valtavan korvapuustin itse? Ei hätää, kyllä he saivat maistaa. Torstaina juhlittiin kansallista korvapuustipäivää ja mikäs minä olen kieltämään mäyräkoirilta juhlapäivän iloja.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
