JACKET | SELECTED HOMME
JEANS | LEE
SHOES | RED WING
PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK
Kas! Kuulin kaupungilta, että on pääsiäinen. En muistanutkaan. Juhlapyhinä tulee aina selväksi, että maailma on erilainen palkkatyössä käyville ja meille, joita ei sido tavalliset työajat. Töissäkäyvät ystävät ovat iloinneet pitkästä viikonlopusta viikkoja etukäteen, laittaneet out of officen päälle ja painelleet mökille, anoppilaan tai äidin patojen äärelle jo torstaina. Omassa työhuoneessaan naputtavan yrittäjän näkökulmasta pitkäperjantai on ihan samanlainen työpäivä kuin kaikki muutkin sillä erotuksella, että hommat eivät oikein edisty, koska kukaan muu ei ole töissä. Sekään ei ole tekosyy läimäyttää läppäriä kiinni ja heittäytyä vapaalle, koska viime kuukausien kirjanpito on yhä tekemättä ja senkin jälkeen on sata keskeneräistä kirjoitus- ja kuvankäsittelyurakkaa. Parasta pääsiäispyhissä oikeastaan onkin juuri se, että nyt on aikaa keskittyä niihin, koska puhelin ei soi eikä sähköposti pauku saapuvista viesteistä. Taidan siis vetäytyä työhuoneeseen viinilasin ja sipsikulhon kanssa ja tulla ulos vasta sitten kun rästityöt on tehty.
Mutta en valita! En vaihtaisi vapauttani mihinkään. Totta, voin vain uneksia palkallisesta lomasta – mutta toisaalta voin lähteä lomalle milloin vaan (jos vaan rahat riittävät) tai tehdä työni tien päältä. Ja toki painan joskus töitä yömyöhään, viikonloppuisin tai juhlapyhinä, mutta toisaalta käyn usein treenaamassa tai tapaamassa ystäviä päivisin silloin kun suurin osa ihmisistä istuu työpaikallaan. Tänäänkin kävin liikkuvuustunnilla keskellä päivää ja lompsin sieltä lenkkareissa ja jumppatrikoissa suoraan lounaalle Kanervan kanssa. Casa Italian pestolasagne ja lasi proseccoa oli just hyvä perjantailounas eikä harmittanut yhtään palata työpöydän ääreen sen jälkeen. Sitäpaitsi on meilläkin pääsiäinen, sillä vuokraemäntä toi eilen keltaisen tulppaanikimpun ovelle.
Ihanaa pääsiäistä, missä sen ikinä vietättekään!
PHOTO BY STELLA HARASEK
Avaan Facebookin ja luen uutisvirtaa. Vuodenajat ja poliitikot vaihtuu, trendejä tulee ja menee, mutta valituksen määrä on aina vakio. Kaikki kitisee joskus, se on meidän kansalaisoikeus (lue kansantauti) ja toki täysin hyväksyttävää, jos sille on järkevä perustelu. Turhanpäiväinen kitinä sen sijaan on ärsyttävää, vaikka kitisijän omasta mielestä koko maailman tulisi tietysti ottaa ne kitinät vakavasti.
Olen miettinyt miksi niin monissa meissä on integroitu marinamoottori ja tullut siihen tulokseen, että se on juurtunut osa meidän sosiaalista kanssakäymistä. Suomalainen ei small talkaa, varsinkaan kun mielen päällä on kitinän arvoisia asioita. Monet keskustelut alkavat pitkällä napinamonologilla, joka vuodatetaan kuulumisia kysyvän kanssaihmisen kasvoille odottamatta siihen edes järkevää vastakaikua. Näistä keskusteluista saattaa jopa syntyä kilvoittelutilanne, jonka voittajaksi selviytyy vain todellinen marmattaja. Voi myös käydä niin, että vastaanottajana on ihminen, jolla ei ole tapana valittaa asioista. Hän toimittaa näissä tilanteissa ihmiskompostin virkaa, vaikka hyvin todennäköisesti on keskustelutaidoiltaan parempi. Kilpailusarja on vain väärä.
Itsekin olen ollut valittaja, myönnän. On helppoa syyttää ongelmista muita ja pysytellä itse vastuualueen ulkopuolella. Vielä helpommaksi asian tekee, kun marmattaa asioista joille itse ei edes pysty tekemään mitään. Sillä vain hakee hyväksyntää asioiden tekemättä jättämiselle ja omalle toiminnalle. Huomasin, että omassa elämässäni oli asioita, jotka eivät olleet niin kuin olisin halunnut niiden olevan. En hyödyntänyt potentiaaliani enkä kehittänyt vahvuusalueitani. Olin tyytynyt vallitsevaan elämäntilanteeseeni ja tajusin pyörittäväni keskusteluissa samoja aiheita tyytymättömään sävyyn. Muutos sai alkunsa, kun ymmärsin sen.
Parantuvana valittajana huomasin, että paras tapa kitkeä turha marina on ryhtyä tekemään pieniä asioita epäkohtien poistamiseksi. Samalla pala palalta rakentaa hyvää. Onnistumisen tunteista tulee voimaantunut olo, joka ruokkii itseään. Silloin keskusteluihin pääsee ujuttamaan joskus jotain positiivistakin ja parhaillaan levittää sitä muihin. Tässä piilee myös ansa, sillä toinen suomalaisille tyypillinen ajattelumalli on kateus. Että mitä tuokin nyt todistelee onnistumisiaan, sillä on varmasti jokin pohjimmiltaan huonosti. Kateudesta enemmän toiste.
Nettiaikakausi on mullistanut tapamme käydä keskusteluja. Somesta ja keskustelupalstoilta saa tietysti paljon hyödyllistä tietoa, vertaistukea, ystäviä ja elämää helpottavia vinkkejä, mutta siellä on myös entistä helpompi kitistä. Valittaminen on saanut netistä uuden kanavan, jossa keskustelun avaajalla on välittömästi laaja yleisö. Varsinkin nimettömissä nettikeskusteluissa bensaa sataa liekkeihin ennennäkemättömällä tavalla, sillä kenenkään ei tarvi asettua alttiiksi henkilökohtaiselle arvostelulle, häpeälle tai muillekaan epämukaville tunteille, joita kasvokkaisessa kanssakäymisessä voisi tapahtua. Netissä marmatuksesta on tullut uusi kansanhupi.

Mulla on käynyt hyvä tuuri, että lähipiiristäni löytyy todella harvoja kitisijöitä. Voi olla, että olen niitä alitajuisesti harventanutkin, sillä sellainen ihminen on myrkkyä. Ei kukaan jaksa loputtomiin seuraa, joka syö energiaa paasaamalla tyhjänpäiväisillä aiheilla, vaikkei pahaa tarkoittaisikaan. Olen myös ottanut käyttöön suoran palautekanavan, jolla voi estää marmatusmyllyn pyörimään lähtemisen. Magic words: Voitko lopettaa tuon turhan kitinän.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK