Toivottavasti teillä on ollut lokoisa joulu! Omaa on pakko pitää onnistuneena, sillä olin unohtua joululomalle ihan kokonaan. Sanotaanko, että talvihorroksen kaltaiseen lepotilaan laskeutuminen oli huomattavasti helpompaa kuin sieltä pääseminen pois. Koko ajan on pimeää kuin joku olisi vetänyt säkin päähän ja haukottelen aamusta iltaan, vaikka tuntuu, etten ole tehnyt juuri muuta kuin nukkunut. Mutta joulu on ollut juuri sellainen kuin toivoin, pelkästään olemiselle pyhitettyjä päiviä, jotka on saanut kuluttaa kaikessa rauhassa kotona ilman stressiä tai säätöä.

Joulu alkoi ystävien kesken saunalla – ja millaisella saunalla. Mietin hetken haluanko edes kertoa missä olimme, koska se tuntuu vähän salaisuudelta joka pitäisi säilyttää (sitäpaitsi haluamme varata sen toistekin). Kerronpa kuitenkin, että 1800-luvulla rakennetusta Kaurilan saunasta löytyi kaikki mistä olisi ikinä keksinyt haaveilla, tuvassa ritisevästä takkatulesta kynttilöin valaistuun vanhaan puusaunaan. Leveät lauteet kolmessa kerroksessa, nurkassa pata täynnä kuumaa vettä jonka pinta höyryää hämärässä. Pukuhuoneessa oli pinokaupalla valkoisia pellavapyyhkeitä, jotka tilan emäntä on ommellut omin käsin, terassilla lyhtyjä valaisemassa pimenevää iltaa. Tuvan pöydälle oli katettu vastapaistettu ruisleipä ja lautasellinen voita. Jos läheltä olisi löytynyt vielä ranta pientä pulahdusta varten, olisin varmaan köyttänyt itseni pellavapyyhkeellä kiinni pöytään ja kieltäytynyt lähtemästä. Ehkä hyvä ettei ollut.

Lähikaupan myyjiä ehkä huvitti tuo pieni musta naama, joka tuijotti ovea koko sen kolme minuuttia, jotka viime tingan smetanaostokseni kesti.

Saunan ohella tärkein (ja oikeastaan ainoa) ohjelmanumero oli kaikkien suosikkiasia, ruoka. Tykkään joulusafkoista siinä missä melkeinpä kaikesta maailman ruoasta, ehdottomasti parasta on riisipuuro, entisen anoppiehdokkaan ohjeella tehty sinappikastike ja kaikki kalaisa. Kauppahallissa iski klassinen kalapaniikki: mäti ja graavilohi eivät saa loppua kesken. Jarnoa nauratti kun koitin huolestuneena laskea kuinka paljon on varattava siianmätiä, jos syöjiä on kuusi, mutta seurueen ruokahalu voi vastata mitä tahansa kahdeksan ja kuudentoista väliltä. Vastaus: paljon, varsinkin jos haluaa, että siitä jää vielä yli keskiyön herkkuhetkiä varten.

Oli paras päätös aikoihin olla sopimatta muille joulupäiville yhtään mitään. Nukuimme pitkään ja heräsimme ilman herätyskelloa, se on minulle (kuten varmasti monille teistäkin) harvinaista herkkua. Luin kuusi kirjaa, luksusta, sillä sellaiseen tarvitaan tietoinen päätös laiskotella ja olla tekemättä mitään tuottavaa. Toisille meistä on viisi kertaa vaikeampaa ottaa oikeasti rennosti kuin “siinä sivussa” vähän kirjoitella todo-listoja, käsitellä kolmetuhatta valokuvaa ja kaivella kuitteja laatikoista muistaessaan, että viime kuun kirjanpito on vielä ns. vaiheessa.

Söin suklaata ja vihreitä kuulia, jotka kuuluu syödä puolikas kerrallaan niin että sokeri sulaa kielelle ennen ensimmäistäkään puraisua. Katsoimme leffoja ja torkahtelimme sohvalle, keittelimme riisipuuroa tai lämmitimme edellispäivän jämät. Aattona kuuntelimme kun myrskylukemissa ujeltava tuuli takoi ikkunankarmeja ja olimme kiitollisia siitä, että sohvalla välissämme nukkui kääntöpiirin laiskin koira, joka oli täysin tyytyväinen kolmenkymmenen sekunnin täsmäulkoiluihin, joita teimme pitkin päivää. Avasimme samppanjan ja kilistimme jo toiselle yhteiselle joululle.

Jätimme tänä jouluna sittenkin kuusen väliin, keittiössä huojuvasta kentiapalmusta tuli balihenkinen joulupalmu. Pahoittelut heille, jotka odottivat jouluoksaa – ehkä sen aika tulee taas ensi vuonna. Vietimme kavereiden kesken lahjatonta joulua, joulupalmun alta ei löytynyt paketteja kuin koirille (niille pitää aina olla jotain avattavaa, sisällöllä ei niin väliä – Luna olisi ollut ikionnellinen esimerkiksi kepistä). Toisillemme tosin hankimme yhdessä tienatuista pennosista spontaanin joululahjan, ensimmäisen yhteisen matkamme ulkomaille, vain me, aurinkorasva ja kamera. Lähdemme viikon päästä ja erikoismaininnan ansaitsee se, että tällä kertaa agendalla ei ole töitä.

Tiedän, että joulu on monille vaikeaa aikaa, silloin puuttuvien asioiden poissaolosta tulee äänekästä. Aiempina jouluina ne ovat jomottaneet minussakin enemmän. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että maltan olla onnellinen siitä mitä on enkä mieti enää kaikkea mitä ei ole. Olen kuitenkin saanut niin paljon enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut odottaa, niin monia asioita joista olla kiitollinen.

Kun yhdistää kaksi juuretonta, voisi kuvitella että se kasvaa – juurettomuus, levoton lepatus, kaiken irrallisuus. Mutta näköjään käykin niin, että päivä päivältä se vähenee ja jollain selittämättömällä matemaattisella kaavalla kaikesta alkaa vihdoin tulla kokonaista. Ei tarvitse perustella tai puolustaa itseään, hakea turhaan taajuutta, jota ei ole. On paikka, joka tuntuu omalta. Yhteys, joka kuroo umpeen reiät ja etäisyyden.

PHOTOS BY STELLA HARASEK &  JARNO JUSSILA