Kiinnostavien asioiden listalla tänä torstaina: valokuvien käsittely viltin alla, kolmas pannullinen piparminttuteetä, sängyn vieressä odottava pokkaripino, täydellisen ruokapöydän metsästys nettihuutokaupoista, huomisillaksi varatut liput elokuvalevitykseen saapuvaan Syysprinssiin (jota olen odottanut jo tovin) ja tämä Ryan Adamsin tulkinta vanhasta Oasis-renkutuksesta. Pitkätukka on oikeassa, Adamsin versio on oikeastaan paljon kauniimpi kuin alkuperäinen kappale.
☊ RYAN ADAMS – WONDERWALL
AI ETTÄ! Onnea on lokakuinen perjantai, jonka päätteeksi lavalle astuu Robert Smith ja hänen vanavedessään koko The Cure! Aurinko paistaa, viikon työt on melkein tehty ja pikkuvaimoileva poikaystävä puunasi juuri keittiön kauniiksi. Ihan kohta lähden koiran kanssa hakemaan pullon kuohuvaa, sillä kaupunkiin on keikan kunniaksi saapunut The Curen ystäviä Lontoosta saakka. Kylläpä ihmistä nyt lellitään.
Valokuvissa vilahtaa monta tämän hetken lempiasiaa, kuten Gaudetesta hankittu puuterinvärinen villapaita, joka on piessyt kertaheitolla kaikki harmaat villapaitani. En osaa edes selittää kuinka primitiivisellä tasolla tuo väri mustassa sielussani väreilee. Syksyn kauneimmat buutsit sain toissapäivänä yllätyslahjana Stylesnobilta, huh miten nappiin osunut valinta meikäläiselle! Tanskalaismerkin syysmalliston kenkiä voi (ja siis kannattaa) käydä kurkkimassa Fredrikinkadun Dotsista. Niin, päätyipä kuvaan myös ikisuosikkini, laiska elukka, jolla on ollut koko päivän kiire siirtyä aurinkoläntin mukana huoneesta toiseen. Rankka elämä, joutunut kävelemään parhaan paikan perässä vaikka kuinka monta metriä. Navanrusketuskausi ei ole kaikkien osalta ohi.
Sain testiin tukun italialaisen Davinesin tuotteita, toivon että pelastavat kesän takuttaman tukkani. Putelit ovat niin kauniit, että olen jo etukäteen vakuuttunut sisällön supertehosta. Mutta ei tässä sentään pelkän estetiikan varassa vedellä – luottamusta lisää toki sekin, että kaikki muutkin tähän mennessä testaamani merkin tuotteet ovat toimineet tähän pehkoon ihan loistavasti.
Vierashuoneessa on uusi – tai oikeastaan todella vanha – marokkolainen peitto, joka heijastaa huoneen täyteen taikaa. Voisin viettää siellä tunteja torkkuen, lueskellen ja katsellen kuinka valo liikkuu seinillä ja katossa. Viime päivien kiireiden keskellä se on jäänyt haaveeksi, viikonloppuna sitten. Uskon saavani seuraa ainakin tuosta allaolevasta eläimestä, joka on muuten edelleen samassa asennossa tuossa samassa paikassa. Kysytte kuitenkin, vintagepeitto on hankittu Madesignista, putiikista, joka tuo Marokkosta maailman kauneimpia tavaroita. Palaan siihen pian, sillä olemme touhuneet viime aikoina Antin ja Anniinan kanssa vaikka ja mitä.
En ole vielä valinnut illan keikkavaatteita, mutta jalkoihin kiskon kyllä nuo buutsit ja olalle nappaan Filippa K:lta hankitun pikkulaukun. Molemmat on sattumalta tehty täysin samanlaisesta, pehmeästä ja mokkamaisesta nahasta. Kaveriksi kenties paljettimekko… Tai pillifarkut ja villapaita. Hmm. Olin kirjoittamassa, että kaukana ovat ajat, kun kuuntelin The Curea lahkeista rispaantuneissa pillifarkuissa, maihinnoususaappaissa ja kulahtaneessa bändipaidassa, mutta aloin sittenkin juuri epäillä, että nykyinen tyylini on siitä vain sofistikoitunut aikuisversio.
Käsintehdyt hopeakorut näyttävät nekin samalta, mutta ovat oikeasti aivan eri vuosikymmeniltä ja eri kolkista maailmaa. 60-lukulaisen rannekorun olen hankkinut antiikkikaupasta vuosia sitten ja lahjoittanut sittemmin miehelle, sillä se on minulle aavistuksen suuri. Leveä hopeasormus puolestaan on lahja häneltä minulle, kannan sitä mukana melkein joka päivä (se on niin painava, että “kantaa” on sanavalintana täsmälleen oikea).
Mahalon Vacation Glow on ollut viime viikkojen hitti – matkakuume meinaan yltyy ja lentolippuja on takataskussa useampikin. Hups. Haluaisin kertoa lisää hetiheti, mutta nyt on ihan pakko kipittää suihkuun ennen kuin vieraat tulevat. Ja niin, Mahalosta puheenollen: Havaijia henkivään arvontaan osallistuneille tiedoksi, että voittajat on valittu, käykääpä kurkkimassa kirjoituksen lopusta.
Pirskahtelevaa perjantaita – ehkä nähdään illalla The Curen keikalla?
PHOTOS BY STELLA HARASEK
Yhteistyössä Live Nation, sisältää lippuarvonnan
Blogia vähänkään pidempään lukeneet ovat tuskin voineet välttyä tiedolta, että rakastan The Curea enemmän kuin monta muuta maailman asiaa yhteensä. Syksyn paras uutinen onkin se, että punkin jälkihöyryissä 70-luvun lopulla syntynyt brittiyhtye on paraikaa rundilla ja ! Edellisestä visiitistä on vierähtänyt nimittäin vähän aikaa ja ajattelinpa kertoa miksi minusta teidänkin pitäisi lähteä keikalle. Yritän pitää tämän ytimekkäänä. Köh.
1. Robert Smith on nero.
Mahdollisesti jumala. Jos on uskottava johonkin ihmiselämää suurempaan, minä valitsen Robertin.
Perustan täysin objektiivisen mielipiteeni siihen, että maailmasta ei löydy tunnetilaa, josta yhtyeen nokkamies, laulaja-kitaristi Robert Smith ei olisi kirjoittanut laulua. Niin vaikeasti määriteltävää ja ristiriitaista tunnetta ei ole, etteikö The Curella olisi siitä kappale. Maaninen melankolia. Syyllisyydensekainen helpotus. Rakastumisen ensihuuma, jossa on jo läsnä aavistus haikeutta siitä, että jonain päivänä tämäkin päättyy. Hysteerinen hyväntuulisuus, jossa on kaikesta irti päästämisen iloa ja vaaranmakuisena mausteena pikkuhyppysellinen pyromaniaa.
Kuunnelkaapa vaikka vuonna 1992 julkaistu Wish – siinä albuminmittaisessa vuoristoradassa on läsnä kaikki mikä on inhimmillistä ja totta.
2. The Cure ei ole käynyt Suomessa kahteenkymmeneen vuoteen.
Maailmassa on ollut massiivinen virhe, joka onneksi korjataan nyt. Kun yhtye vieraili vuonna 1996 Provinssirockissa, minä olin äitini mielestä aivan liian nuori lähtemään festareille heiluttamaan mustaa tukkaani lavan eteen. Valitettavasti en ollut yhtään liian nuori viettämään tuon viikonlopun metsässä poimien puolukoita ja mustikoita marjahullun äitini kanssa.
Onneksi näin sittemmin The Curen Los Angelesissa 2000-luvun alussa, toisen kerran saman vuosikymmenen lopussa Tukholmassa. Samassa laivassa oli suunnilleen puolet ihmisistä, joihin olen Tampereella ja Helsingissä asuessani tutustunut – The Cure kuuluu niihin yhtyeisiin, joita melkein kaikki näissä ympyröissä arvostavat.
3. Livemusiikilla on kaiken parantava voima.
Perjantaina sitä on luvassa perusteellinen annos, sillä The Cure on kuuluisa pitkistä – jopa kolmetuntisista – keikoistaan. Los Angelesin keikka oli yksi elämäni hienoimmista, he soittivat tähtitaivaan alla vuorten keskellä, kappaleita kronologisessa järjestyksessä koko 40-vuotisen uransa varrelta. En liikkunut kertaakaan koko keikan aikana. Saatoin tosin puristaa Himmun siniseksi.
Jos mietit kuullaanko keikalla sinun lempikappaleesi, vastaus on: mitä todennäköisimmin kyllä. Pätee sekä vannoutuneisiin faneihin, jotka muistavat varhaisten sinkkujen b-puolet kuin heihin, jotka haluavat hytkyä Friday I’m In Loven tahtiin.
4. Tie musiikin ystävän sydämeen käy The Curen kautta.
Rakastuin kerran mieheen, jonka Facebook-profiilikuvassa oli hänen oman kuvansa sijaan Robert Smith. Se ei ollut ainoa syy, mutta aivan varmasti pätevin ja paras. Suhteemme kaatui sittemmin ulkomusiikillisiin erimielisyyksiin.
Sanon vaan, että jos sinulla on kumppani, ystävä, sisarus tai kenties kutkuttava uusi tuttavuus, joka tykkää The Curesta, teet lähtemättömän vaikutuksen viemällä hänet keikalle.
5. Maailma muuttuu, mutta aivan kaiken ei tarvitse.
The Curessa on jotain, joka luo pysyvyyttä kaiken muuttuvan keskellä. Ehkä se liittyy siihen, että joitakin musiikin historian riipivimpiä rakkauslauluja kirjoittanut Robert Smith nauttii tosielämässä tasaisesta parisuhdeonnesta, sillä hän vei teinirakkautensa Mary Poolen vihille vuonna 1988 ja pari on ollut yhdessä siitä saakka. Tai siihen, että hän on näyttänyt samalta siitä asti kun yhtye perustettiin: vuodet ja muotivirtausten vaihtelut eivät ole saaneet viisikymppistä popparia luopumaan pörröisestä mustasta pehkostaan, kajaleistaan tai maihinnoususaappaistaan. Tai siihen, että neljäkymmentä vuotta, kaksikymmentäviisi albumia ja monenmonta musiikillista vaihetta myöhemmin The Curen tunnistaa yhä samaksi yhtyeeksi, kajahtipa radiosta sitten uusi kappale tai jokin vanhoista klassikoista.
6. No ne kappaleet.
Kuinka moni yhä levyttävä ja kiertävä yhtye voi soittaa kahden tai kolmen tunnin pituisen keikan ilman ainuttakaan yhdentekevää välikappaletta? Toisaalta The Cure onkin yhtye, joka on saanut aikaan musiikin historiaa muuttaneita, palvottuja albumeita kuten vuonna 1989 julkaistu Disintegration, jolta löytyvät kappaleet kuten Pictures Of You, Lovesong, Lullaby ja Fascination Street. Albumin kansilehdessä lukee Mixed to be played loud, yksityiskohta jota rakastin kahdeksantoistakesäisenä pillifarkkupopparina ja rakastan yhä.
Vuonna 1976 Crawleyssa perustettu yhtye on ehtinyt mittavan uransa aikana julkaista neljätoista studioalbumia, joista olen soittanut suurimman osan puhki – myös niiden lisäksi julkaistut livelevyt, joista erityisesti Paris-levyllä on erityislaatuisen tiheä tunnelma. The Curen kappaleet ovat olleet soundtrackina kaikelle mitä elämässäni on tapahtunut siitä saakka kun kuulin ennen syntymääni levytetyn Seventeen Secondsin ensimmäisen kerran.
Myönnän, että melkein kaikki The Cure -suosikkini löytyvät ennen 90-luvun alkua levytetystä tuotannosta: Boys Don’t Cry, 10:15 Saturday Night, The Figurehead. A Forest, jossa on 80-luvun yksinkertaisin ja nerokkain bassoriffi. Six Different Ways ja Push, jotka pitää kuunnella aina parina. A Night Like This, yksi yhtyeen hienoimmista kappaleista aliarvostetulta albumilta. Doing The Unstuck, From The Edge Of The Deep Green Sea. Oikeastaan koko Disintegration ja siitä varsinkin Lovesong, sen Robert Smith kirjoitti häälahjaksi vaimolleen.
Mutta onpa noiden jälkeenkin syntynyt hienoa jälkeä. Vuonna 2000 julkaistu Bloodflowers on kokonaisuudessaan hieno albumi, mutta erityisesti nimikappale kumisee rinnassa ja sielussa.
Siinä muutama syy, keksisin kyllä vielä toiset kuusi(kymmentä) lisää. Mutta asiaan: en sentään mene keikalle ihan yksin, otan mukaani miehen, muutaman ystävän – ja yhden teistä! Kaikkien tähän kirjoitukseen kommentoineiden kesken arvotaan nimittäin kahden lipun paketti. Kerro miksi juuri sinä haluat voittaa liput ja olet mukana arvonnassa, jonka suoritan keskiviikkoiltana. Muista liittää mukaan sähköpostiosoitteesi, voittajalle ilmoitetaan nimittäin heti henkilökohtaisesti.
Jos et halua jättää keikkakokemusta arvaamattoman onnettaren varaan, varmista lippusi . Niitä ei tiettävästi ole enää paljoa jäljellä, nopeat syövät hitaat.
*** KIITOS KAIKILLE OSALLISTUNEILLE!
ARVONTA ON SUORITETTU JA SEN VOITTI NIMIMERKKI CUCU,
JOLLE ON ILMOITETTU VOITOSTA.
KEIKALLA NÄHDÄÄN! ***
The Cure (UK) – The Cure Tour 2016
+ Special guest: The Twilight Sad
Pe 7.10.2016 @ Hartwall Arena, Helsinki
Ovet klo 18, The Twilight Sad klo 19, The Cure klo 20
PS. Bonuskysymys: kuka tunnistaa kuvan taulun alkuperän?