Miten näitä värejä voisi olla valokuvaamatta? Tai tuota yhtä eläintä, joka vaanii puista pudonneita lehtiä ja kuvittelee olevansa kunnioitusta ja kauhua lietsova metsästyskoira (kiinnittäkääpä huomionne mainitun metsästyskoiran ruutu ruudulta kehittyvään ilmeeseen). Pääasia, että nautimme kaikki kahisevista kävelyistämme, vaikka kovin eri tavoilla. On ollut ihana viikonloppu, toivottavasti teilläkin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Eilen ei tuntunut yhtään syyskuun viimeiseltä. Läksin treeneihin, villapaidassa tuli hiki jo sisäpihan pyöräparkilla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kun kaahasin alas Tehtaankatua. Joku käveli vastaan shortseissa, toinen luki kirjaa puistossa. Terassit ja rantakadut olivat täynnä väkeä.

Syksyn merkkejä oli silti ilmassa. Kuten esimerkiksi se, että jokakesäinen kantapaikkani Birgitta oli auki viimeistä päivää, tarkemmin sanottuna enää kaksi tuntia silloin kun havahduin treenin jälkeen syyskuun viimeisen päivän todellisuuteen. Se kaksi tuntia oli onneksi tarpeeksi jäähyväisten jättämiseen, kun sen teki tehokkaasti. Tilasin perjantaiburgerin ja oluen, siirsin tapaamisen ystävän kanssa kotikeittiöstä Birgittan terassille.

Pysyimme terassisuunnitelmassa, vaikka tuuli yltyi niin että tukka oli irrota. Kahviin syntyi hyökyaalto, joka loiskahti kupin reunan yli. Nauratti. Unohdimme kahvin, haimme kuohuviinin. Päätimme, että on kesän viimeinen päivä ja se – jos jokin – nyt on aivan ehdottomasti maljan arvoinen.

Kävimme kuohuviinin jälkeen kävelemässä hiekkarannalla, taivas kohosi sinisenä meren ylle. Hiekka upotti jalkojen alla, joku surffasi vaahtopäillä. Hetken ajan syksyn tunnisti vain siitä, että aallot olivat ahnaammat ja murtuivat kallioihin kovempaa kuin koskaan heinäkuussa.

Kesästä luopuminen on ollut tänä vuonna tavallista vaikeampaa, ehkä siksi, että kesä vilahti vahingossa vähän ohi. Niin moni asia muuttui eikä pää pysynyt perässä. Viikot vierähtivät kantaessa tavaroita, allekirjoitellessa osakekauppakirjoja, käydessä läpi vanhoja papereita, murehtiessa nousevaa vuokraa, suorittaessa sovittuja asioita ja juostessa omaa elämää kiinni. Kaikki on niin paljon paremmin nyt kuin ennen, mutta on se veronsa vienyt. Olen ollut loputtoman väsynyt, vetäytynyt ajatuksiini, kykenemätön vastaamaan hyvää tarkoittaviin viesteihin. Kuin takana olisi ollut sen sortin sotatanner, että mikään määrä lepoa ei riitä. Kenties onkin.

Muutosten myllerryksessä paljastuu kaikenlaista. Kun rakenteet rytisevät ympärillä, saattaa esimerkiksi huomata, että omat ääriviivat ovat häilyvät, liukuvat hologrammin lailla lähemmäs tai kauemmas sen mukaan mistä suunnasta niitä katsoo. Juuri kun kuvitteli selvittäneensä sen mistä tässä kaikessa on kysymys, tajuaa että onkin oikeastaan ihan kesken ja opittavaa on huomattavasti enemmän edessä kuin takana. Alan epäillä, että niin kuuluu ollakin.

Pidän tarinoista, joissa on selvä alku ja loppu, kaunis kronologia, joka on helppo tiivistää lauseeseen tai kahteen. Olen aina vihannut vaiheita, joita on vaikea nimetä tai asettaa johdonmukaiseen järjestykseen oman elämänsä aikajanalla. Kenties tämä kesä olikin juuri sitä mitä tarvitsin, että päästäisin irti taas yhdestä tarpeettomasta kuvitelmasta, yrityksestä kontrolloida tätä kaaosta. Tätä elämä on, kaiken kauniin keskellä – unohduksia ja väärinymmärryksiä, rikkinäisiä sukkahousuja, huoneita jotka olisi pitänyt imuroida kaksi viikkoa sitten, nuhjuisia kahviloita. Halkeamia, jotka päästävät uutta valoa sisään. Koirapuistosta lähetettyjä tekstiviestejä. Onnea, josta ei voi aina piirtää selkeärajaisia kuvia. Taksikuski, joka puhui Juno-koiralle venäjää, kertoi kuinka hieno pieni koira Juno on, kuinka kauniit korvat, pehmeät tassut. Koira kuunteli silmät pyöreinä, pohti kuumeisesti liittyikö puheenaihe jotenkin lihapulliin.

Joskus on ikävä sitä tyttöä, joka olin joskus, huoleton, kuolematon. Sitten muistan miten sekaisin se tyyppi oli enkä halua takaisin mitään siitä. Luin yksi päivä vanhoja päiväkirjojani ja hävitin melkein kaikki, en kestänyt lukea niitä, sitä miten altis niiden kirjoittaja oli ollut, mennyttä muijaa mille tahansa kapinalle tai viipyvälle katseelle. Lämmin läikähdys kävi silti rinnassa, kun sivuilla tuli vastaan seitsentoistavuotias, joka oli kirjoittanut unkarilaisen järven rannalla aamukuudelta teltassaan, että tämä vitun teltta on vittu ihan täynnä vitun muurahaisia!

Olen mieluummin minä juuri nyt, vaikka olen väsynyt, reissussa rähjääntynyt, sielussa pari roudarinteipillä paikattua reikää. Ei haittaa. Luotan vakaasti siihen, että olen juuri siellä missä minun kuuluu nyt olla, sitäpaitsi ei ole mitään mitä roudarinteipillä ei pysty korjaamaan.

Olen miettinyt suruja, muiden enemmän kuin omia. Sitä miten lohduttaa ihmistä, joka on luopumassa niin isoista asioista, etten tiedä niistä vielä mitään. Tai ihmistä, joka aavistaa, että aika rakkaan rinnalla on rajallisempi kuin kumpikaan uskaltaa myöntää ääneen. Elämässä on tosiasioita, joiden kanssa tulee toimeen, vaikkei niistä erityisemmin pidä. Sitten on suruja, joiden olemassaolo on niin vaikea sietää, että joka soluun sattuu.

Olen miettinyt onneakin, omaa enemmän kuin muiden. Joskus palaan alkuun, viime syksyyn ennen kuin mitään oikeastaan vielä oli, halauksiin, jotka olisivat muuttuneet suudelmiksi, jos olisivat kestäneet sekunninkin kauemmin. Siitä tiesi: taikaa on.

On taikaa. On happea ja tilaa hengittää. On nämä mieheltä pöllityt kuulokkeet ja ärräkahvit, matkasuunnitelmia, joita on oltava aina sata, jotta niistä toteutuisi vaikka yksi tai kaksi. Yhtenä päivänä ostin onnellisen hysterian puuskassa nipun lentolippuja Karibialle. Lähtö on vasta keväällä, mutta sehän häämöttää jo kulman takana. Kolme rakasta ihmistä ja kaksi viikkoa aikaa seikkailla: en osaa päättää mikä on parasta, tuleva matka vai se, että saan iloita ajatuksesta joka päivä siihen saakka kun se alkaa.

Tänään on syntymäpäiväni. Heräsin auringonvalon täyttämästä huoneesta vierelläni ihminen, jonka seurassa viihdyn kaikkein parhaiten. Lattialla omassa iglussaan kuorsasi pieni ja vähän pullea koira, jota rakastan eniten kaikista maailman koirista. Menköön kesä. Syksy saa tulla, jos se kerran näyttää tältä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & ANNI TAIMISTO