Toistolla tänään: pehmeää elektropoppia höystettynä Jamie McDermottin vokaaleilla. Herra on tuttu lontoolaisen taidepopyhtye The Irrepressiblen riveistä. Hmm, ehkä seuraavaksi sitä? Se on tosin niin mahtipontista kamaa, että aina välillä pitää palata rauhoittumaan vähäeleisemmän Röyksoppin pariin. Se sopii taustamusiikiksi loppukesän iltoihin, juuri sellaisiin kuin tähän. Pestään pyykkiä, tehdään soppa, tuuletetaan peitot parvekkeella.
☊ RÖYKSOPP – SOMETHING IN MY HEART (FEAT. JAMIE IRREPRESSIBLE)
Hippiloimeksi ristitty kaapuni on vilahdellut viime kuukausina kuvissa ja herättänyt sen myötä kaikenlaisia kyselyitä – esittelenpä sen siis. Hankin hirvittävän hintaisen Odd Mollyn ponchon viime kesänä, koska rakastuin sen väreihin ja aavistelin, että vaatekappaleelle löytyy käyttöä jokaisen penninsä edestä. En ollut väärässä! Paksu poncho on palvellut niin monessa reissussa etten pysy enää laskuissa. Se toimittaa takin tehtävää, palvelee lämpimänä peittona, käy retkiviltiksi, olenpa käyttänyt sitä kerran kaksi myös pyyhkeenä, kun muutakaan ei ollut. Varsinainen raskaan työn raataja.
Sen lisäksi että se on käytännöllinen se on minusta kaunis, toimii sellaisenaan asuna kuten – näissä festarikuvissa – viime syksynä Berliinissä. Poncho on kudottu sen verran paksusta ja painavasta puuvillasta, että kesähelteiden kaveriksi siitä ei ole, mutta eipä niitä helteitä ole täällä tänä kesänä varsinaisesti haitaksi asti ollut. Loppukesän iltoihin ja alkusyksyn viileneviin päiviin se on ihan omiaan. Eläköön onnellinen yhteiselomme, ja jatkukoon vielä pitkään.
Olen keinunut lauantaisesta Flow-keikasta lähtien salaisessa Morrissey-huumassa. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi ottanut asiaksi kuunnella The Smithsin enemmän tai vähemmän äkäisesti ikääntyvän ex-nokkamiehen soolotuotantoa. Ehkä ne on silloin kymmenen vuotta sitten soitettu puhki? Uusimmat levyt eivät ole edes jaksaneet kovin kummoisesti kiinnostaa, tuntui että kaikki tärkeä oli jo kerran tehty ja sanottu. Odotukset keikan suhteen eivät siis hiponeet tähtiä, mutta nostalgialla on salakavala tapa yllättää. Britti asteli lavalle, Suedehead kajahti ilmoille ja viisitoista tuhatta ihmistä lauloi mukana: all the things you knew I’d written about you, oh, so many illustrations. Sitä seurannut Alma Matters oli viimeinen niitti. To someone, somewhere, oh yeah. Minä seisoin naulattuna paikallani ja pitelin pakahtuvaa rintaani.
Keikka sai ristiriitaisia arvioita, mutta ainoaksi The Smiths-coveriksi jääneen Meat is murderin aikana näytetyt teurastusvideot puhuttivat vielä enemmän kuin itse kappaleet. Morrisseyn tuotantoon ja ulkomusiikillisiin tekemisiin tutustuneille keikan poliittinen agenda tuli tuskin yllätyksenä. En minäkään niitä pätkiä pystynyt katsomaan, vaan kuuntelin silmät kiinni – toisinsanoen videot ajoivat asiansa juuri kuten artisti oli tarkoittanut. Syön lihaa vähän, mutta en oikeastaan keksi oikeutusta syödä sitäkään vähää, jos en pysty kohtaamaan sen alkuperää. Sekasyönti on monen vuoden puolilaiskan pohdinnan jälkeen vakavassa harkinnassa ja hyvä niin. Ilmeisesti jotain tärkeää oli sittenkin vielä sanomatta tai ottamatta vastaan.
