Onkohan se joku entisten baarimikkojen syndrooma, että vappu ja muut valtakunnalliset kemut eivät oikein innosta? Se tuntuu yhdistävän varsin monia meistä, jotka olemme aikoinaan viettäneet tiskin tuolla puolen juuri ne päivät kun koko muu kansa on laskettu vapaaksi.
Viime vuoden vappuna muutin, eikä harmittanut muu kuin se, että minä ja muuttolaatikkoni saimme väistellä vapunviettäjiä Ullanlinnan kaduilla. Onneksi oli universumin lyhyin muuttomatka. Urakan jälkeen makasimme Mikon kanssa reporankoina petaamattoman patjan päällä, kun muuttomme virallisena kalustetassuttajana toiminut turkulainen ystävämme (käyttäkäämme hänestä vaikkapa salanimeä E. Kolu) vajosi hitaasti epätoivoon. Hesassa asuvat eivät ymmärrä kuulemma mitään vapunvietosta eikä se sillä hetkellä – tai meikän kohdalla muutenkaan – ollut kovin kaukana totuudesta.
Tänä vuonna pakenimme kotikulmien vappuhumua Suomenlinnaan. Se oli viisas valinta, sillä ystävät olivat pistäneet kahden kodin ja yhteisen puutalopihan voimin pystyyn aivan ihanat juhlat! Grillikauden korkkaamisen, tuoreiden munkkien ja jaloissa kipittävän koiralauman myötä alkoi pikkuhiljaa valjeta miksi tästä vappuhommasta niin kovasti vouhotetaan. Mistä sen tietää, vaikka seuraavaksi innostuisin juhannuksesta!
Kävi tietysti klassiset, viimeinen lautta tuli ja meni ilman meitä. Siitä vaan tietää, että oli kivaa – eli oli kiire lillua saunan lauteilla ja poreammeessa. Todistusaineistona on valokuvia, ehkä jätetään ne nyt julkaisematta. Saimme onneksi yösijan, ison siskonpedin, johon mahtui neljä ihmistä ja saman verran koiria. Sitä aamuista unen tuoksua… eli löyhkää (Mari haluaa, että korjaan tähän, että tuoksuimme saippuakuplilta… uskoisiko tuota). Kiitos ja anteeksi! Lautta vei seuraavana päivänä takaisin maihin. Kauppatorilla oli hyvä keräillä voimia aamukahvin äärellä ennen kuin lähdimme kahlaamaan serpentiinin ja ilmapallojen läpi kotiin.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
