Tiedetään, olen kroonisesti kujalla ajankulusta, mutta onnistun silti yllättämään itseni aika ajoin. Olin pudota eilen keittiön penkiltä kun löysin puolivahingossa puhelimestani joululoman aikana unohtuneen konseptin nimeltä kalenteri, joka järkytystä mitenkään pehmittämättä informoi, että maanantaina mennään töihin. ETTÄ!

Loma laskettakoon onnistuneeksi, jos on onnistunut kadottamaan ajantajunsa eikä muista edes milloin se tapahtui, on unohtanut viikonpäivät ja velvollisuudet sekä sähköpostinsa salasanan, ei ole ihan varma mitä tekikään työkseen eikä oikein tiedä mitä olisi mieltä ajatuksesta, että pitäisi pukea päälle aamutakin tai talliromppeiden sijaan oikeita vaatteita. Epäilyttää.

Lomapäivät ovat kuluneet kaikenlaiseen joutokäyntiin. Tavallisiin asioihin. On nukuttu pitkään ja heräilty ilman herätyskelloa. Keitetty teetä ja unohdettu se jäähtymään pannuunsa. Pesty lakanapyykkiä, kuunneltu pesukoneen ääntä, josta tietää, että kaikki on hyvin. Torkuttu sohvalla, kuunneltu puolikorvalla televisio-ohjelmia, joihin ei normaalisti riitä aika tai kärsivällisyys. Olen oppinut vaikka mitä hyödytöntä, kuten kasan kehnoja vitsejä joita voi hokea kavereilleen kunnes toisto tekee niistä (ainakin omasta mielestä) hauskan. On käyty kaupassa hakemassa pestopastan aineksia, kävelyillä, maastoratsastusretkellä – toivon, että jälkimmäisistäkin tulisi tänä vuonna tavallisia asioita eikä poikkeuksia elämässäni.

On viety saksalaista uuden vuoden vierasta kaupungille. Koluttu Kallion läävimmät baarit, keskustan kimaltavin homoklubi ja muutama mesta siltä väliltä, Ateneumin kokoelmat ja Suomenlinnan muurit ja vallit. Tekee hyvää tutkia tuttuja kulmia uusin silmin. Keksiä selityksiä asioille kuten jallulle, Aleksi Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidille, silmittömän rumille postikorteille joita kuvankauniissa maassamme myydään, vanhaan vessaan rakennetulle karaokebaarille ja sille, miksi kaupungin eteläisillä kaduilla ei tullut uuden vuoden päivänä ainuttakaan ihmistä vastaan.

Tänä aamuna, vielä sängyssä: katselin ikkunasta lumisadetta, joka oli päättäväinen muuttumatta pyryksi. Tiesin nousematta, että sisäpihan mustana ammottaneelle asfaltille oli laskeutunut tammikuu. Harkitsin herättäväni koko talouden ja aloittavani neuvottelut siitä kuka keittää kahvin. Katselin hetken nukkuvia enkä raaskinutkaan rikkoa sitä, sunnuntain ja lumisateen hiljaisuutta. Torkahdin uudestaan.

Lumi on tuonut mukanaan muutakin: päivät pitenevät taas. Talven pimein päivä on tovi sitten ohitettu, kuljemme kohti valoa. Tästä ajatus maanantaiaamuun – toivottavasti se on hämäryydessään meille hellä.

Kuva Anu Makkonen

Hyvää uutta vuotta ruudun sille puolelle! Toivottavasti se on alkanut hyvissä merkeissä. Mietin aamulla asioita, jotka haluan muistaa viime yönä päättyneestä vuodesta, ja keksin monta.

Tammikuisen aamun, kun meri höyrysi pakkasessa ennen kuin jäätyi – aloin vihdoin tajuta mistä talvessa on kysymys. Vastapäisen talon asuntonäytön, jonne menin selittämättömästä päähänpistosta, seisoin kuluneiden seinien keskellä ja tiesin jo, että täällä tulen asumaan. Sitä seuranneen – jo toisen! – muuton parhaan ystäväni kanssa. Sen, että rakensimme yhdessä tähänastisen elämämme kauneimman kodin ja selvisimme maalihöyryistä, hengenvaarallisista suihkuolosuhteista, kaadetuista seinistä ja koko raksakesästä vain yhdellä pienellä riidalla.

Sen, että aloin pitkästä aikaa kirjoittaa uudestaan, muutakin kuin Mellakkaa, matkajuttuja ja tätä blogia varten. Myös sen, että viihdyin tämän blogin parissa paremmin kuin pitkään aikaan. Kiitos, että luette – ilman teitä tätä osoitetta ei olisi.

Heinäkuun, kun havahduin viimein koko kevään kestäneestä kohmeesta ja ravistelin itseni takaisin elävien kirjoihin. Luukutin Led Zeppeliniä ja löysin uudelleen pienen hulluuden kipinän, jota tarvitsen ollakseni minä.

Eron, sillä siihen johtaneet ajatukset opettivat minulle asioita, jotka minun piti tietää, ja se raivasi meille molemmille tilaa vielä paljon paremmalle. Viimeisen yhteisen matkan, sen oudon onnen: olla siinä, yhdessä vielä hetken. Kun tulimme takaisin, meitä ei enää ollut. Haikeuden, joka hälveni. Sen, että jäljelle jäi ystävyys, ilo siitä mitä oli ollut, kiitollisuus kaikesta.

Kaikki muutkin viime vuoden matkat ja hiekan hiomat jalanpohjat. Minä ja Kanerva lemmenlomalla – meidät oli kirjattu saman sukunimen alle ja niin punapäästä tuli vaimoni. Minä ja Thaimaan rantojen erakkoravut. Istanbulin kissojen täyttämät kujat. Viequesin villihevoset ja niiden hörähtelyn tropiikin yössä, jonka pimeyttä ei voi käsittää ennen kuin sen läpi yrittää liikkua. Halvan rommin, Jeepit, minun ja tuottaja Taimiston taikaviitat.

Muut uudet ystävät, joista tuli lyhyessä ajassa tärkeitä. Vanhat ystävät, jotka antavat minun olla sellainen kuin olen ja silti tykkäävät minusta. Joulun, josta tuli yksi elämäni parhaista. Yllätyskuusen ja viestin, jonka löysin ripustettuna siihen. Sen, että sain ehkä veljeni takaisin.

Kauneimman syksyn, jonka muistan. Hevoset: sain ratsastaa enemmän kuin vuosiin, hengittää keuhkot täyteen tuttua tuoksua. Loppusyksyn kaikkialle levittäytyneen pimeän, sähkön kaiken hämärän keskellä. Ihastumisen. On sitä huonommistakin syistä huimannut. Sen, kun tuottaja Taimisto sanoi että unohda pelot ja anna mennä, mene huimausta kohti.

Kävimme eilen ystävien kesken kiivaan keskustelun alkavan vuoden teemasta: yksi kaipasi uudelta vuodelta muutosta, toinen tasapainoa, kolmas uusia haasteita. Sanoin, että haluan vaan olla onnellinen. Vastaukseni oli kuulemma aivan liian epämääräinen ja kliseinen. Siinä ne kuluvan vuoden sekunnit silti vähenivät kunnes loppuivat. Uusi vuosi alkoi sen enempää kyselemättä, kylmänä ja kimaltavana.

Tämän vuoden teema olkoon siis onni, ja se alkaa näin.

Kuvat Jarno Jussila