Tietokoneeni kuvakansiossa on tällä hetkellä 29 749 valokuvaa, joita en ole vielä ehtinyt käydä läpi. Villi veikkaus on, että aika monessa niistä on ystäviä, työtovereita, tuttuja, naapureita ja vastaantulijoita. Joillakin niistä on kaksi ja toisilla neljä jalkaa.

Kamera kulkee aina mukana, on kulkenut siitä saakka kun sain yksitoistavuotiaana ensimmäiseni. Tai no, “ensimmäinen” oli koko perheen käyttöön hankittu pokkari, tavallinen lomakamera. Omin sen itselleni ja latasin täyteen mustavalkoista filmiä kolmenkymmenenkuuden ruudun rullissa. Sitten löysin Ainiovaaran yläasteen pimiöstä vanhan venäläisen järjestelmäkameran, jonka valotusmittari oli rikki. Pyyhin pölyt sen päältä ja louskutin menemään, kunnes sain kaksi vuotta myöhemmin käsiini elämäni kolmannen ja lopultakin oman kameran: käytetyn järjestelmäkameran, jonka linssi nitisi kun tarkensin. Se oli suurta onnea se.

Olin alusta asti hyvin fokusoitunut: kuvasin pääasiassa hevosia. Myöhemmin laajensin kissoihin. Siitä siirryin luontevasti piinaamaan muitakin perheenjäseniäni. Kuvasin tavallista arkea, juuri niitä hajamielisiä hetkiä joissa ei tapahdu mitään tärkeää tai unohtumatonta. Pahvilaatikot täyttyivät valokuvista, joissa juhlatamineissa seisomisen ja väkinnäisen hymyn vääntämisen sijaan joku tiskasi, oli nukahtanut sohvalle James Bondin uusinnan eteen, ruokki kissan. Juuri niistä perhekuvista olen tykännyt myöhemmin eniten.

Teinivuosina aloitin ystävieni kuvaamisen. Oli tietysti kaikenlaisia taidekokeiluja: matematiikanluokan piirtoheittimellä ystävän selkään heijastettuja vesipisaroita, bändien promokuvia hautausmaan muurilla, dramaattinen kuvasarja ystävästä vaatteet päällä suihkussa. Ei voi kuin olla kiitollinen siitä, että silloin ei ollut blogeja tai sosiaalista mediaa. Kuvat eivät olleet kovin tarkkoja tai teknisesti muutenkaan ansioituneita, ellei ansioiksi lasketa erinnäisiä tuplavalotustestejä, taitoa saada vesipisaran heijastus osumaan keskelle kuvattavan kohtalokkaita lapaluita tai sitä, että olin alkanut itse kehittää filmini ja vedostaa kuvani.

Vietin paikallisen kameraseuran pimiössä onnellisia hetkiä. Enimmäkseen olin siellä yksin. Muut kameraseuran jäsenet olivat keski-ikää lähenteleviä luontokuvaajia, jotka suhtautuivat kannustavasti kaikkiin kokeiluihini ja opettivat, että Ilfordin mustavalkofilmi on huomattavasti halvempaa, jos sen ostaa isossa laatikossa ja kelaa filmirulliin itse. Sormet verillä teippasin moneen kertaan avattuja ja suljettuja rullia, jotta ne pysyivät varmasti kiinni kameralaukun pohjalla eivätkä vuotaneet valoa kallisarvoiselle filmille. (Vuotaa valoa, miten kauniita sanoja niin hirvittävästä menetyksestä!) Kameraseuran reissuilla muut piiloutuivat jäkälään ja kuvasivat pitkillä putkilla hirviä. Minä kuvasin heitä.

Ystävien bändi treenasi vanhassa puutalossa, jonka lahoavien seinien sisällä, aikuisten ulottumattomissa, vallitsi optimaaliset olosuhteet kaikille päähänpistoille ja projekteille. Kuvasimme kellarissa, vintillä, pihan puoliksi romahtaneella kiviaidalla. Yhdessä talossa otetussa omakuvassa istun valkoisissa farkuissa ja valkoisessa t-paidassa vakosamettisessa nojatuolissa, roikotan jalkojani käsinojan yli. 70-luvun tapetti repsottaa, nojatuoli on notkahtanut vuosien painosta. Minä olen neljätoista ja kuolettavasti rakastunut parhaaseen kaveriini, joka ei näy kuvassa, vaan seisoo juuri sen ulkopuolella ja nauraa. Silmät sirrillään, hiukset vielä märkinä, sillä hän on juuri pessyt 80-luvun hevirokin innoittamat meikit kasvoiltaan. Muistan sen, siitäkin on valokuva.

Kuvaaminen on nykyisin niin kovin toisenlaista ja samaan aikaan aivan samanlaista. Kuvaan Nikonin kalustolla, paremmilla linsseillä kuin olisin ikinä osannut teini-ikäisenä kuvitella. Negatiivit ja pinnakkaiset eivät täytä kirjahyllyjäni, vaan kuvatiedostot kovalevyjäni. Piirtoheittimet saavat peittyä pölyyn koulujen varastokomeroihin. Kuvissa on silti yhä samoja asioita. Ihmisiä, jotka katsovat rävähtämättä suoraan kameraan, ovat uppoutuneet kirjaan tai keskusteluun, kävelevät kohti kameraa tai siitä pois, hymyilevät jollekin kuvan ulkopuolella. Ystäviä, jotka ovat niin tottuneita kameraani etteivät huomaa sitä enää. Hahmoja kadunkulmissa, pihapiireissä. Nukkuvia koiria, iltojen tummuvaa valoa. Hetkiä, joissa ei tapahdu mitään unohtumatonta ja jotka olisin juuri siksi ilman kuvia unohtanut.

Vielä kun vuorokaudessa olisi vähän enemmän tunteja kuvien läpikäyntiin. On niin monta asiaa, jotka haluan näyttää teille! Mutta kaikki ajallaan, kuva kerrallaan.

Kuvat viime aikojen varrelta.