Sinne se vilahti, kesä. Olen tässä yrittänyt muodostaa siitä mielipiteen, mutten tiedä mitä siitä ajattelisin. Mikään ei mennyt kuten kuvittelin. Oli loma, joka ei tuntunut lomalta. En käynyt Pihlajasaaressa, en Uunisaaressa, uin meressä vasta ulkomailla. Ei ollut pitkiä päiviä rantakallioilla, päähänpistosta järjestettyjä piknikejä tai mökkimatkoja.
Kreikassa vietetyt viikot olivat ihanat ja pelastivat koko kesän kolmenkymmenen asteen helteillään – mutta tulihan siitä kovin toisenlainen matka kuin olimme ajatelleet. Päätepiste yhdelle paljon pidemmälle matkalle, joka (kuten Kreikkakin) oli huippu niin kauan kuin sitä kesti. Heinäkuu on katkeransuloinen hetki päättää parisuhde, loppukesän pimenevät yöt vielä edessä eikä ketään jonka kanssa niihin kulkea.
Mikään ei silti mennyt pieleen. On rauhallinen olo, enimmäkseen vakaa luottamus siihen että asiat ovat menneet ja menevät kuten niiden on tarkoitus. Olen juuri siellä missä pitääkin, suloisesti sivuraiteilla, hakoteillä, utuisessa umpimähkässä. Nukun sikeästi, näen toistuvia unia asunnoista jotka jatkuvat ja jatkuvat, kävelen huoneiden läpi ja löydän jokaisen takaa niitä lisää. Herään aamuisin sateeseen ja tiheään odotuksen tunteeseen, joka roikkuu ilmassa kuin musta pilvi, joka ei malttaisi odottaa hetkeään puhjeta myrskyyn.
On toisenlaisiakin hetkiä, niitä kun kesken iltapäivän iskee sokaiseva pelko, tekee mieli perua kaikki tehdyt päätökset ja takertua kahdesta tiestä tutumpaan. On apaattisia aamuja, kun en jaksa olla mieltä mistään eikä mikään kiinnosta, en halua rakentaa uutta enkä palata vanhaan. Silloin haen kahvin ja avaan autopilotilla sähköpostin, tuijotan painostavasti odottavia otsikoita klikkaamatta auki ainuttakaan. Olen vaan ja nojailen, katselen kun kahvi kuivuu kupin pohjalle, kunnes päivä kenenkään lupaa kysymättä yskähtää käyntiin ja tempaisee taas mukaansa arkiaskareisiin, ystävien puheluihin, työtapaamisiin ja kauppareissuihin, joista juuri yritin sanoa itseni irti.
Maitopurkki kainalossa kotiin, kaulapannat koirille ja kadulle. Kävelen rannan kautta, on tyyni ilta eikä tuule. Valo taittuu kultaisesta violetin kautta siniseen, kunnes viimeinenkin kajo katoaa kattojen taakse. Katulamput syttyvät kohta, vielä hetken on hämärä. Shake for me girl, Robert Plant huutaa korvaani ja minä vähän veivaan, vatkaan siitä ilosta että voin, salaa myös siksi, että tanssiessa (ja Led Zeppelinin soidessa) on mahdotonta olla onneton.
Kesässä oli myös paljon hyvää, kaikenlaista mistä olla kiitollinen. Oli viinilasillisia, öitä kun kävelin kotiin juuri ennen kuin aurinko alkoi nousta, pysähdyin Korkeavuorenkadulla turistien kanssa katsomaan kun vaaleanpunaiset pilvet liekehtivät Kaartinkaupungin yllä. Sain ratsastaa, laukata metsässä, tuntea ensimmäisen kerran vuosiin tutun kohinan korvissa. Muistin treenata. Muistin laiskotella. Luin kirjoja, kävelin kaunissa kesäkengissäni. Sain lopulta lomaillakin, sillä välin Mikko piti kaiken pystyssä. Niin, olemme Mikon kanssa melkein selvinneet hullusta remonttihankkeestamme ajautumatta välirikkoon tai vararikkoon – ja kotimme on kaunein, jossa kumpikaan on koskaan asunut. Onhan näitä, syitä olla onnellinen, sillä kaikki on oikeastaan enemmän kuin hyvin. Kun katsoo ihmisten hätää maailmalla, kaikkia niitä jotka ovat joutuneet lähtemään kodistaan tietämättä milloin saavat palata ja onko mitään mihin tulla takaisin, tunne vahvistuu. Kunpa osaisin auttaa enemmän.
Olen kirjoittanut. Kirjoitan koko ajan, kaikkialla. Mihin tahansa minkä saan käsiini, kuittien ja avattujen kirjekuorten kääntöpuolille, lautasliinoille. Katoan kesken illan vessaan, lähetän itselleni tekstiviestejä, sähköposteja. Tästä tekstistä kirjoitin puolet puhelimeni muistilappuun, seisten pyyhe päässä kylpyhuoneessa. Jotten unohtaisi.
Olen opetellut luottamaan intuitiooni – kauan se kestikin. Se on aina kuiskaillut kaikenlaista. Jospa alkaisin vihdoin kuunnella? Olen kerran toisensa jälkeen päätynyt perusteellisen järkeilyn kautta loppupäätelmiin, jotka jokin minussa oli tiennyt alusta asti. Kuinka paljon helpompaa kaikki olisi, jos vaan uskoisi heti eikä huojuisi ja horjuisi.
Olen tavannut tukun uusia ihmisiä. Jotkut heistä ohimennen, en olisi viittä minuuttia myöhemmin muistanut heidän nimiään. Toiset tekivät itsestään heti unohtumattoman. Olen menettänyt uskoni sattumiin ja alkanut ajatella että jokainen ihminen astelee eteemme juuri silloin kuin on tarkoitettu. Ei sitä tiedä – ehkä minäkin olen jollekulle joku, joka oli tarkoitus tavata juuri nyt.
En halua ajatella, että elokuun ja syyskuun taite on jonkin loppu – mieluummin jonkin uuden alku. Se kaikki on jo alkanut: yhtenä iltana, ei kovin kauan sitten, oli hetki, kun yhtäkkiä tajusin kirkkaasti, että kaikki tulee muuttumaan. Istuin ravintolan pöydässä, itketti ja nauratti yhtäaikaa, vähän huimasi kun tiesin, että jokin oli tapahtumaisillaan enkä minä mahtaisi millekään mitään. Syksyn tullen tunteesta tulee kovin konkreettinen. Lehdet tuivertavat kadulla, kaikki on yhtäaikaa liikkeessä ja se tekee – taas kerran – kaikesta mahdollista.
