Harvasta aiheesta kysytään yhtä usein kuin hiuksistani. Olen itsekin nykyisin tosi tyytyväinen tukkaani: se on helppo, sopii habitukseeni ja näyttää hyvältä ilman sen suurempaa vaivannäköä. Kivasta aiheesta kirjoittaa mielellään, saamanne siis pitää.
Iso kiitos helpoista hiuksistani kuuluu onnekkaiden geenien lisäksi luottokampaamolleni, Viiskulmassa palvelevalle Hiushuone Dandylle. Olen käynyt Sumi Morenolla ja Marko Mäkisellä niin kauan kuin muistan – kaupungin parhaiden kampaajien lisäksi olen saanut vuosien varrella kaksi ystävää. Sana on kiirinyt, maine levinnyt ja nykyisin Dandyssa käy lähes koko kaveripiirini. Aika usein minä ja koirat notkumme seuraneiteinä paikalla, kun Markon tai Sumin tuolissa istuu Mikko tai joku muu. Ajatella, että kaikki alkoi siitä, kun kymmenen vuotta sitten muutin Helsinkiin ja istahdin ensimmäisen kerran silloin vielä toisen palveluksessa työskentelevän Sumin tuoliin. Mutta siitä lähteekin liuta toisia tarinoita, nyt takaisin tukkaan.
Oman värin kasvattaminen on ollut viisain päätös minkä olemme pääni menoksi (HEH!) keksineet. Omat syyni, tärkeysjärjestyksessä, omaan väriin palaamiseen kaksikymmentä vuotta kestäneen värjäyskierteen päätteeksi: laiskuus, luonnollisemman lookin ikävöiminen, laiskuus ja laiskuus. Se iänikuinen juurikasvu… Elämä on vaan liian lyhyt. Silläkin oli vaikutuksensa, että jatkuva vaalentaminen, oli kuinka hellävaraista hyvänsä, ei tehnyt kuiville latvoille hyvää. Hyväkuntoiset hiukset alkoivat kiinnostaa enemmän kuin popuskottava platinablondilook.
Värjäyskierteen katkaiseminen oli helpompaa kuin kuvittelin, vaikka Marko muistutteli, että tyvikasvuun tottuminen voi viedä hetken. Juuresta työntyvä oma väri voi tuntua aluksi tunkkaiselta, kun sitä on vasta muutamia senttejä. Sen rasittavimman vaiheen yli on vaan sinniteltävä, tosin sitä voi halutessaan helpottaa freesaamalla yleisilmettä kevyellä raidotuksella tai kirkastamalla tyven väriä vaikkapa asteen verran.
Omasta väristä tuntuu muuten haaveilevan yksi jos toinenkin. Se sopii yleensä jokaiselle, joten kannattaa kokeilla, jos kutkuttelee. Aina sen saa värjättyä uudelleen, jos lopputulos ei olekaan syystä tai toisesta mieleen.
Tavoitteeni oli omanvärinen tukka, jonka latvoihin jää aiemmin värjättyä viileää vaaleutta – look, joka tunnetaan myös nimellä liukuvärjäys. Sellainen siitä tuli oikeastaan ihan itsestään, kun vaan annoimme oman värin kasvaa esiin. Marko totesi, että liukuvärjäyksen voi tehdä niinsanotusti cold turkey eli jättämällä tylysti värjäämättä, tai sitten tummentamalla tyven värjäämällä sinne oman värin. Luonnollisin ja helpoin lopputulos syntyy, jos jaksaa vaan kasvatella oman värin esiin.
Viime aikoina on lähinnä kirkastettu vaaleita latvoja silloin kun siihen on ollut tarvetta. Kesäisin aurinko pitää siitä huolen, mutta talvikuukausina viileänvaaleista sävyistä tulee helposti sameita: silloin latvoihin on tehty vaalennuspesu, joka kirkastaa sävyn sävypuhdistamalla hiusta. Latvojen sekaan on silloin tällöin myös lisätty kepeitä, kesäisiä raitoja, jotka ovat keventäneet ilmettä – pitkät, tummahkot ja paksut hiukset kun tekevät olemuksesta välillä vähän tunkkaisen. Marko tekee raitoja freehand-tekniikalla, joka saa ne näyttämään luonnollisilta, siltä että aurinko olisi taikonut ne eikä kampaaja.
Natsiesteetikko kun olen, sävyjen kanssa on ollut tarkkaa. En tykkää punertavista, kultaisista tai hunajaisista sävyistä, eivätkä lämpimät värit oliiviin taittavaan ihooni edes sovi. Viileät värit sen sijaan ovat olleet aina minun juttuni, ja onneksi Marko on osannut metsästää juuri ne kauneimmat. Tuhkanvaalea, jonka puolesta aikoinaan liputin, ei toimi tukassani enää, koska se näyttää oman sävyni rinnalla liian harmaalta. Oikea väripaletti on löytynyt siitä välistä: viileä, vaalea hiekka ja sen eri asteet ovat omasta väristäni vaaleampia versioita, siis samoja sävyjä, jotka aurinko vaalentaa hiuksiini ihan luonnollisesti.
Oma väri tummimmillaan, keskellä talvea.
Oikeat sävyt kannattaa valita oman ihonvärin mukaan, toisille ne kullan ja hunajan sävyt sopivat täydellisesti. Hyvä kampaaja osaa auttaa valinnassa, ja ehdottaa myös useampaa sävyä yhden sijaan – lopputuloksesta tulee luonnollisempi, jos sekoittelee useita toisiinsa sointuvia sävyjä.
Laineistani kysytään usein. Tukkani on luonnonlaineikas, ne syntyvät siis itsestään. Taistelin joskus vastaan, mutta luovutin – en edes omista enää suoristus- tai kiharrusrautaa. Saavat olla sellaiset kuin ovat, onneksi ne ovat nykyisin aika nätisti. Kiitos siitä kuuluu sille, ettei niitä enää juuri värjäillä – tukkani on siis paljon paremmassa kunnossa kuin koskaan. En ole aiemmin tajunnut miten eri tavalla hius käyttäytyy, kun se on hyväkuntoinen.
Laiska kun olen, olen kiitollinen siitä, että luonnonkihara näyttää parhaalta kun sitä ei ole liikaa käsitelty. Tykkään muutenkin luonnollisesta lookista, sata kertaa mieluummin sopivasti sotkuinen surffireuhka kuin vimpan päälle laitettu letti. Pistän pesun jälkeen karheisiin latvoihin tipan öljyä, joskus myös suolasuihketta, jos jaksan. En ole ikinä käyttänyt hiustenkuivaajaa. Marko aina muistuttelee, että luonnonkiharoiden kannattaakin antaa kuivua itsestään. Jos aamulla on tärkeä työtapaaminen, hiukset voi pestä edellisenä iltana – tai tehdä kuten minä ja pinota tukka aamulla hätänutturalle. Aivan ok, kuten kollegani Makkonen sanoisi.
Kysymyksiä, ajatuksia? Kommenttiloota on teidän!
Hattukuvista kiitos Mikko Rasila
